Olen kyllä tiennyt, että olen ihminen joka uppoutuu erilaisiin projekteihin ja olen kovin määrätietoinen kun jotain olen päättänyt, mutta silti tämän projektin intensiteetti ja imu yllättivät. Lapsuudessa aloitin milloin mitäkin, välillä suurempia ja välistä pienempiä projekteja (kuten kirjoittamaan käsin suomi-englanti-suomi sanakirjaa tai perustin kirjaston), mutta nyt taisin kerrankin uppoutua ihan järkevään ja toteuttamiskelpoiseen projektiin. Se sisäinen palo ja intohimo tätä tekemistä kohtaan, joka minussa vähitellen heräsi maailman kisojen jälkeen, yllätti voimallaan. En olisi vielä kaksi vuotta sitten uskonut, kuinka valmis olen luopumaan niin paljosta maalipallon vuoksi. Laitoin elämäntapojani remonttiin syömisen, liikunnan, päivärytmin ja muun muodossa ja kulutin käytännössä kaiken oman rahani tähän hommaan. Vaikka paljon tuli ns. uhrattua, mitään en ole oikeasti katunut kunnolla, välillä tietenkin tätä kaikkea on mielessään kyseenalaistanut ja pitänyt itseään typeränä hölmönäkin, mutta sisimmältään en ole katunut.
Olen luonteeltani sellainen, että kun jotain lupaan tehdä, teen sen niin hyvin kuin vain pystyn ja sen tämä projekti osoitti jälleen hyvin. En olisi voinut olla tyytyväineen itseeni jos olisin vain vähän harrastellut maalipalloa ja hengaillut mukana maajoukkueessa. Ainoa vaihtoehto oli, että teen tätä täysillä, treenaan niin paljon ja niin tehokkaasti kuin mahdollista ja siinä onnistuin. Joukkueemme sijoitus sinänsä on tässä sivuseikka, katson, että itse selvisin kokonaisuudessaan hyvin ja ansaitsen kiitettävän arvosanan koko projektista sinällään.
Vaikka se niin kliseistä onkin (no tämä bloggaus kokonaisuudessaan on kuin kliseiden kirjastosta) on pakko todeta, että olen muuttunut ihan älyttömästi tämän projektin aikana ja olen tyytyväinen siitä, mikä olen nyt. Olen huomannut hyvin konkreettiesti, mitä liikunnan lisääminen ja oikeanlainen ravinto tekevät minulle ja toivon, että pystyn siirtämään edes osan näistä toimintatavoista ja elämänrytmistä uuteen arkeenikin. On vain ihan oikeasti fakta, että kun liikkuu enemmän, on virkeämpi, jaksaa paremmin ja voi paremmin. Kun lihakset on kunnossa, ei hartiat jumita. Kun käy urheilemassa, ei mieli kompastu elämän pieniin vastoinkäymisiin ja synkeämpikin päiväon helpommin ohitettavissa. Fyysinen suorituskyky on suoraan verrannollinen henkiseen jaksamiseen ja hyvään oloon. Kun sen on itse kokenut, sen viimein uskoo ja tietää, kuinka mahtava fiilis voikaan olla kun oikeasti jaksaa.
Mahtavaa on ollut huomata, kuinka olen aivan uudella tavalla päässyt oman itseni (henkisesti ja fyysisesti) herraksi. Olen ollut jotenkin perinteinen suomalainen nuori nainen jonka suhde omaan vartaloon on ollut kaikkea muuta kuin kunnioittava ja lämmin. Nyt olen nähnyt, mihin pystyn, kun yritän, treenaan ja teen asioita kunnolla On ollut ilo tutustua itseen paremmin tämän vuoden aikana. Tiedän nyt, mistä moni kolotus tai fiilis johtuu ja osaan siihen reagoida. Joissain asioissa kannattaa uskoa kehonsa viesteihin ja tehdä asioita sen antamien viestien mukaan, joskus taas ei. Kun olen ollut urheilematta, muuttuvat jalat painaviksi ja koko kroppa ihmeen kolottavaksi.Tulee kaikenlaista pikkuvaivaa, jonka vuoksi olisi helppo itselleen vakuutella, ettei urheilla kannatakaan. Olen kait sen verran sohvaperunaksi kasvanut, että tällainen psykofyysinen tekosyiden keksiminen tulee jostain alitajunnasta. On vain ymmärrettävä kuinka hyvää liikunta tekee ja unohdettava pikkuvaivat. Mun kroppa voi melkein parhaiten, kun joka päivä liikkuu, on vain pidettävä huolta, ettei mene ylikuntoon, eli välipäivien liikunnan tulee sitten olla vain kevyttä kävelyä ja lihashuoltoa.
Myös terveellisestä syömisestä, makeanhimosta ja muutoinkin oikeanlaisesta ravinnosta olen oppinut paljon. Tajuan nyt, kuinka helposti sokerikierteeseen joutuu. Kun ei syö mitään herkkuja, ei niitä tee mielikään. Olen niin helposti makeaan addiktoituva, etten voi muuta kuin pitää tiukasti karkkipäivä kerran viikossa ja olla loppu ajan täysin kuivilla. Kun tähän pystyn, on arkena helppo olla ilman ja karkkipäivänäkin riittää vähempi napostelu. Se, miten nyt käytännössä pystyn kieltäytymään jos töissä tarjotaan hyvyyksiä, onkin sitten jo ihan toinen kysymys. Olen aivan liian heikko keksikupin ääressä edelleenkin. Mutta nyt tiedän sentään sen, että herkuttelulla on pitempiaikaiset seuraukset, joudun sitten loppupäivän unelmoimaan lisäherkuista.
Olen oppinut nauttimaan kovasta treenistä ja sen jälkeisestä euforiasta. Tiedän nyt, millaisen puhdistuneen olon hyvästä, oikealla tavalla rasittavasta treenistä voi saada ja olen oppinut sellaista elämääni kaipaamaan. Ylipäätään on hienoa ollut oppia nauttimaan erityyppisestä treenaamisesta ja niistä eri fiiiliksistä, joita ne tuovat. Aina ei tarvitse vetää sykkeet kahdessa sadassa vaan tehokas treeni voi olla paljon muutakin ja siitä saatu fiilis erilainen mutta sekin nautinnollinen.
Itseni lisäksi olen oppinut tuntemaan paljon paremmin myös muita ihmisiä ja ihmisluonnetta sinänsä. Joukkuelajissa pääsee luonnollisesti olemaan läheisissä tekemissä hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa joiden seurassa ei ehkä muutoin tulisi niin paljon aikaa vietettyä. On ollu topettavaista ja tärkeää oppia heidän kauttaan paljon asioita elämästä ja ihmisistä yleensäkin. Toisaalta olen päässyt kurkistamaan erittäin mielenkiitoisiin asioihin liittyen ravintoon, syömiseen, treenaamiseen ja muuhun. Tieto on lisännyt tietenkin tuskaa kun olen ymmärtänyt kuinka vähän tiedän ja tajuan ihmisestä biologisena ja fyysisenä kokonaisuutena, mutta ainakin olen saanut uutta intoa tutustua asioihin paremmin ja etsiä oikeata tietoa.
Jään kaipaamaan sitä jännitystä ja tunteiden mylläkkää, jota kilpailuissa sai kokea. En ole mikään penkkiurheilja enkä ole aiemmin ymmärtänyt kuinka syviä tunteita urheilu voi herättää. En olisi uskonut, että minä itken jonkun tappion tai urheiluun liittyvän vastoinkäymisen takia, enkä olisi uskonut, kuinka hyvältä voitto voi tuntua, millaisia fiiliksiä se herättää. Vastaavanlaisia tunteita en koe edelleenkään kun urheilua seuraan, kun en itse ole osallisena, en pysty moisiin tunteisiin joten tätä tulee ikävä niin hyvässä kuin pahassakin. Olen oppinut paljon siitä, miten jännitystä voi hallita ja uskon olevani nyt paljon vahvempi ihminen myös henkisesti, koskaa tiedän miten itseäni hallitsen. Urheilusuorituksessa itsensä hallitseminen ja keskittymisessä onnistuminen ovat niin konkreettisia, että niiden kautta on helppo oppia menetlemiä, joista on apua muussakin elämässä jatkossa. Olen kova jännittämään ja sen hallinta vaatii älyttömästi itsehilintää ja oikeaa työtä, nyt tiedän miten se tehdään ja kuinka helppoa ja tyhmää on luovuttaa kesken.
Tottakai jään kaipaamaan myös niitä uusia ja erilaisia kokemuksia joita tämä projekti ja vuosi ovat olleet pullollaan. Ollaan päästy matkustelemaan, tapaamaan ihmisiä eri maista ja näkemään kaikenlaista mitä muutoin en olisi päässyt näkemään. Olen saanut osani julkisuudesta, nähnyt ison tapahtuman aivan lähietäisyydeltä ja ollut osana jotain suurta ja ainutkertaista. Työssäkäyvän keskiluokkaisen perheenäidin elämä ei ihan yhtä hohdokasta tule ikävä kyllä olemaan, se on selvä joten ikävähän tässä tulee sinne huipulle :)
Tulevasta täytyy tietenkin tällaisessa päätösjaksossa puhua. Mitä äiti tämän jälkeen tahtoo ja tekee? Nyt keskityn syksyn ajan lähinnä opettelemaan arjen pyöritystä uudessa tilanteessa. On opittava tasapainottelemaan terveellä tavalla työn ja perheen välissä niin, ettei rasita itseään liiaksi työstressillä ja jaksaa nauttia arjen asioista kotona. Työni on stressaavaa ja ylikuormittuminen on todellinen vaara. Kun tiedostan uhkatekijät ennalta, olen nyt heti tarkempi sen suhteen,e tten valu epätasapainoon liian helposti. Kunhan arki alkaa sujua ja olen vähän huokaissut Lontoon jälkeen, täytyy alkaa sovitella urheilua uuteen elämänrytmiini. Haaveni olisi jatkossa käydä kerran viikossa ratsastamassa kouluratsastustunnilla. Lisäksi yksi zumba tai lenkkikerta viikossa olisi suotavaa. Lihaskuntokin täytyy muistaa joten uskoisin, että 3-5kertaa viikossa liikuntaa olisi nyt sopiva tavoite tälle lukuvuodelle.
Pidemmän aikavälin haaveena minulla olisi kokeilla jossain vaiheessa bootcamp -tyyppistä liikuntaa. En tiedä sopiiko minulla ollenkaan aamutreenit, mutta haluaisin kokeilla systeemiä, jossa treenataan kolmena arkiaamuna ennen työpäivää pienessä pt:n johtamassa ryhmässä. Jukka Harjulla on tällaisia ryhmiä ja sellaisesta haaveilen. Saas nähdä uskallanko kokeilla ja milloin rahatilanne antaisi sille periksi. Toinen haaveni olisi joskus juosta puolimaraton tai jokin muu suuri juoksutapahtuma. Tässä ongelmaksi muodostuu heti se tosiseikka, etten pysty juoksemaan asfaltilla. Täytyisi siis löytää sopiva tapahtuma ja alkaa sitten perusteelliesti treenata sitä varten. Supermukavaa olisi tietenkin, jos saisin siihen jonkun kaverenkin mukaan.
Maalipallossa pelaan vielä tämän kauden sm-sarjassa GB Lions nimisessä joukkueessa. Toivottavasti siitä tulee ihan hauska ja rento kausi. Muut pelaajat ovat reilut kymmenen vuotta mua nuorempia jätkiä joten asetelma on ainakin aika erilainen kuin maajoukkueessa. Toivottavasti pojat eivät ihan äitihahmoa sentään kentällä tarvitse ;) Maajoukkuetoiminnan lopetan kokonaan, en halua olla joukkueessa mukana koska en pysty sitoutumaan kunnolliseen treenaamiseen. Harkoissa aion käydä vain silloin tällöin, kun hyvältä tuntuu. Nyt ei vetoa kentälle vielä ole lainkaan, kolmen viikon päästä on aloitusturnaus johon olen mukaan lähdössä. Sitä ennen en taida käydä edes kokeilemassa pelaamisen tunnelmia.
Nyt aion vain pitää itseni hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa, tehdä liikuntaa joka tuntuu juuri siinä hetkessä hyvältä. Olen tyytyväinen siihen tasoon, jonka saavutin maalipallossa enkä halaja kehittyväni siinä lajissa enää. Paremmaksi maalipalloilijaksi kehittyminen vaatisi minulta vielä ihan älyttömästi töitä enkä näe siinä enää mieltä. Olen keskinkertainen pelaaja ja tyydyn siihen osaan nyt ihan suosiolla. Ajan myötä taidot tulevat ruostumaan ja sekin on minule ihan ok. Tietenkin hieman mieltä jää kaivertamaan maajoukkueen tulevaisuus. Pelaajia on nyt kovin vähän ja tekemistä riittäisi, jotta joukkue saataisiin taas toimintakykyiseksi. Mutten voi ottaa asiasta liikaa vastuuta itselleni. Olen jo aloittaessani ilmoittanut, etten voi perhetilanteen vuoksi jatkaa Lontoon jälkeen, joten tilanne on ollut selvillä kaikille aina. Enkä usko, että Suomen maalipallotoiminta pelkästään minun mukana olollani pelastuisi, sellaisiin saappaisiin olen aivan liian pieni tekijä.
Lopuksi haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita. Vaikka kommenttiosiot ovat täällä olleetkin aika hiljaisia, olen saanut ihanaa palautetta monelta lukijalta muissa yhteyksissä ja ne ovat olleet todella tärkeitä minulle. On ollut mukava kirjoittaa, kun on tiennyt, että täällä on ihmisiä joita asiani kiinnostaa ja jotka odottavat jatkoa. Kirjoittaminen on jäsentänyt toimintaani ja auttanut minua pääsemään monen karikon yli. Monesti kun olen tähän jotain kirjoittanut, on ongelma, paha mieli tai muu kadonnut melkein samoin tein. Ja viimeistään lukijoilta saamani kannustus ovat auttaneet eteenpäin. Tästä on siis ihan oikeasti ollut minulle hyötyä harjoittelussa ja toivottavasti olen samalla vienyt maalipalloa lajina taas hieman tunnetummaksi. Suurin kiitos kuuluu perheelle jotka ovat jaksaneet äidin poissaoloja, hikisiä treenikamoja roikkumassa kaikkialla ja vain yhdestä asiasta jauhavaa äitiä :) Osa kaverisuhteista on kärsinyt tämän vuoksi kun aikaa ei vain ole ollut maalipallopiirien ulkopuoliselle sosiaalisella elämälle niin paljoa, toivottavasti saan nämäkin suhteet vielä toimimaan. Kiitos ja kumarrus kaikille, teitte tästä unelmasta mahdollisen!
Jälkiliitteenä laitan tähän vielä mukaan kuvan Lontoosta. Kuva otettu välieräottelusta Kanadaa vastaan. Voitettiin ottelu täpärästi jatkoajalla ja päästiin neljän parhaan joukkoon. Mutta tässä vielä eka erä menossa. Katjalta tuli verta naamasta ja se jouduttiin vaihtamaan penkille yllättäen. Jouduin kentällä ja täytyy myöntää ettei pelaaminen tuolloin ollut mitään suurta nautintoa tai flow-tilaa kun jouduin pelaamaan väärää laitaa ja tulin kentälle ihan yhtäkkisesti. Mutta tähän siis todisteeksi, että äiti oli todella Lontoossa pelaamassakin :)
