Kauden kolmas kotimaan turnaus tuli pelattua eilen Espoon Leppävaarassa ja vaikka joukkueen huono menestys jatkuikin, oli omalta osaltani pelit ihan mukiinmeneviä suorituksia. Tinttasin kaksi maalia kolmen pelin aikana ja se jos mikä on edistystä tällä huimalla maalipalloilijan urallani. Ehkä jotain kehitystä siis on heitossakin tapahtunut vaikka oma asenne ja tuntuma onkin paljon synkempi. Puolustuspeliin olen sensijaan ollut yleensä tyytyväinen, mutta nyt harmittaa kaksi selkeää asentovirhettä joiden vuoksi imuroin kaksi palloa maaliin kahdessa eri pelissä. Onneksi sentään virhe ei ollut sama joten uskon ettei nämä mitään pysyviä ongelmia aiheuta. Eka pallo upposi verkkoon kun jalat olivat jotenkin huonossa asennossa ja pallo kimposi yläreidestä maaliin. Toinen, ehkä eniten harmittava möhlinki sattui kun pallo tuli ihan kulmaan, pelasin vasenta laitaa ja pallo kimposi siis liian löysistä käsistäni maaliin. Tuo harmittaa jo ihan siksi, että löysät kädet olivat ennen ongelmani mntta koko kesän ja alkusyksyn tein paljon töitä niiden kehittämiseksi ja luulin jo voittaneeni tämän ongelman. No mutta en jaksa näistä asentoasioista vielä alkaa murheen kyyneleitä valuttamaan sillä suurin tekijä noissa tilanteissa taisi kuitenkin olla oman keskittymisen puute. Kun pallo meni käsieni kautta maaliin olin jo jonkin aikaa kuunnellut kentän ulkopuolelta ohjeita ja kommentteja omasta heitostani ja täytyy myöntää, että annoin näiden vinkkien sekoittaa omaa peliäni liiaksi. Olisi opittava sulkemaan korvansa kentäln ulkopuolisilta ääniltä ja keskityttävä paremmin kentän tapahtumiin.
Yksi elämäni peruspohdintoja on ns. harmaan perushiiren dilemma (oma termini). Välillä kaipaisin sitä, että olisin jossain elämäni alueella omasta mielestänikin keskivertoa huomattavasti lahjakkaampi tai parempi. Oma tuntuma on, että olen tuollainen harmaa hiirulainen, keskiverto suorittaja joka asiassa ja monesti silloinkin vain kovan työn ansiosta. Koulu- ja opiskelumenestykseni on aina perustunut kovaan työhön. Keskiarvo oli siinä kahdeksan kieppeillä ja yliopistossakin 1-5 asteikolla sain lähinnä 3-4. Näiden arvosanojen eteen tein oikeasti kovasti töitä yläasteelta lähtien, mitään lahjoja ei siis ole varsinaisesti ollut, korkeintaan ehkä tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä tekemiseen sinänsä. Ratsastusta olen harrastanut melkein 20vuotta, mutten siinäkään mitenkään loista, moni vähemmän harrastanut lahjakkaampi handlaa nekin kuviot oikeasti paremmin vaikka olen harrastanut sitäkin lajia varsin kunnianhimoisesti, en vain hölkytellyt maastossa. Maalipallossa on musta ihan edellisiin esimerkkejä vastaava tilanne. Mitään varsinaisia lahjoja mulla ei tähän lajiin omasta mielestäni ole vaan omat taitoni ja kehitykseni on kiinni lähinnä treenaamisesta oman fysiikan ehdoilla. Ja kun vielä totuus on, että paras fyysinen oppimisikäni on takana päin ja kroppa matkalla kohti rappiota ;) on treenattava vielä entistä enemmän saavuttaakseni keskitason, tason jolta lahjakkaat pelaajat lähtevät liikkeelle.
Myönnän olleeni ennen kateellinen niille ihmisille, jotka eivät lukeudu omassa kategorioinnissani tähän harmaiden hiirulaisten kastiin. Onneksi olen iän myötä ymmärtänyt, ettei muiden menestys ole multa pois ja voin nyt olla muiden puolesta iloinen heidän onnistumisistaan ja auttaa heitä menestymään entistä paremmin. Lähinnä tämä hiirulaisuus ärsyttää ja johtaa välistä siihen, ettei tee mieli edes yrittää kun tietää ettei koskaan ole paras tai saa mitään erityismainintaa. Toivon, etten niinkään kaipaa kehuja ja hehkutusta omista taidoistani ja suorituksistani vaan kyse on enemmän kilpailuvietistä ja siitä että koen tilanteen epäoikeudenmukaisena suhteessa tehtyyn työhön. Epäoikeudenmukaista se on mielestäni myös siksi, että omasta lähipiiristäni kaikki muut ovat jonkun alan erikoisosaajia, taitavia jossakin, paitsi minä. En tiedä siis missä olen ollut silloin kun erityisosaamista on ollut jaossa vai onko laari tyhjennyt juuri omalla vuorollani enkä ole jaksanut jäädä odottamaan täydennystä...
Ei tämän erikoisosaamisen tai lahjakkuuden tarvitsisi mitenkään kovin kummoinen olla, jokin pieni juttu jonka avulla saisin omaa kilpailuviettiäni lepyteltyä ja itsetuntoani kohennettua. Taitaapi vain olla niin, että ainoa missä voin tällaisen saavuttaa, on joku kokemukseen ja pitkäaikaiseen työhön tai toimintaan liittyvä asia, jonka saavutan sitten ehkä 20 vuoden kuluttua uurastettuani saman asian kimpussa puoli elämääni. No ainakaan se ei silloin liity maalipalloon, voin luvata teille. No gurun uraa odotellessa sitten... =D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti