Vahvempi kuin koskaan

No niin, nyt on pahin pyykkivuori pesty, koti laitettu taas  mieleiseen jamaan ja Juusonkin äiti-ikävää hoidettu sen verran, että ehdin tämän bloginkin ääreen hetkeksi istahtamaan. Viikonloppuna pelailtiin siis Madridissa maalipalloturnauksessa. Naisjoukkueita oli kaikkiaan vain viisi mukana, mutta hyviä pelejä ja kokemuksia silti varmasti saatiin koko joukkue. Lämpöä ei ollut liikaa, vähemmän mitä varmaan siihen aikaan yleensä ja kaikki sujui aikastalailla mukavasti. Finaalissa Venäjä vei voiton niukasti 2-1 lukemin joten meille heltisi kisoista hopeaa.

Pelkäsin ennakkoon, että ongelmakohtinani turnauksessa olisi tuo lämpö, kisajännitys ja pitkät päivät. Kisahalli oli parin minuutin kävelymatkan päässä asuntolalta joten oli luksusta ettei tarvinnut notkua pelihallilla koko päivää. Pelihallissa oli törkeän kuuma ja huono ilma, mutta jotenkin se häiritsi melkeimpä enemmän vaihtopenkillä istuessa kuin kentällä jossa sitä ei vain ehtinyt miettimään. Raskainta reissussa oli ehdottomasti viimeisen vuorokauden odottelut. Finaalin päätyttyä meni kaikkiaan 34 tuntia siihen, että pääsin kotiovelle. Kun tästä ajasta suurin osa piti vain notkua vailla kunnon tekemistä tai edes mahdollisuutta olla ulkona, oli se hyvin raskasta.

Turnausjännittämisen suhteen tapahtui uskomattoman suuri edistysaskel jolaista en oikein ollut uskaltanut toivoakaan. Peleissä mulla oli hyvä fiilis koko ajan, en tärissyt, stressannut tai panikoinut missään vaiheessa. Pelaamisesta pystyi nauttimaan ja oikein janosin päästä kentälle. Kaikissa aiemmissa turnauksissa avausottelun aloituskokoonpanossa pelaaminen on ollut mulle tosi iso henkinen haaste enkä ole mielestäni kertaakaan onnistunut näissä peleissä hermostumiseni vuoksi. Nyt minut nimettiin aloituskokoonpanoon ja pelasin mielestäni erittäin hyvää ja tarkkaa peliä. Nyt suoraan sanottuna harmittaa, ettei meillä ole turnauksia ennen Lontoon paralympialaisia sillä sain aivan uudenlaista intoa ja paloa pelaamiseen Madridin reissun aikana. En tiennytkään että turnauksessa kentällä voi olla noin mukavaa.

En ole aivan varma, mikä oli suurin syy siihen, että pääsin kokonaan eroon hermostuneisuudesta. Ainakin nukuin turnauksen aikana hyvinkin ruhtinaallisia, yli  kahdeksan tunnin yöunia. Lisäksi meillä oli jokaisella oma huone joten sain olla ihan rauhassa niin halutessani. Lisäksi tein paljon töitä henkisen valmistautumisen ja rentoutumisen eteen. Olenkin täällä kertonut Jukka Harjun rentoutuskurssista ja joogatunnista joista sain tarpeellista infoa rentoutumisesta ja meditaatiosta. Lueskelin myös hieman faktatietoa psyykkisestä valmistautumisesta kilpailuihin ja testailin erilaisia tapoja turnauksen aikana. Rennon hyvän fiiliksen aikaansaaminen pelatessa vaati etukäteistyötä ja vaivannäköä, mutta se kannatti ehdottomasti. Toki olisin voinut suoriutua vieläkin paremmin turnauksessa, heittää parempia heittoja ja liikkua puolustuksessa enemmän, mutta henkisesti olin huippukunnossa.

Käytännössä valmistauduin peleihin ja koko turnaukseen oman, hieman muokatun psyykkisen valmistautumisrituaalini avulla. Ennen turnauksen alkua tein pitemmän rentoutusharjoituksen ja saavutettuani rennon olotilan, tein mielikuvaharjoituksia ja valmistin itseäni tulevaan. Mietin valmiiksi mitä kaikkia hankaluuksia kisapaikalla saattaa tulla vastaan ja valmistin itseni niihin. Pelasin mielikuvissani maalipalloa jonkin aikaa ja varmistin, että suoritukset olivat puhtaita ja fiilis kokoajan hyvä. Lisäksi muistelin erittäin hyvin mennyttä peliä EM-kisoissa, jonka flow-tilan halusin muistaa ja ankuroida siihen hetkeen. Ensin oli ajatuksenani tehdä tällainen pitempi rentoutustreeni ennen jokaista peliä, mutta pian ymmärsin, että saavuttaakseni rennon mutta kuitenkin energisen tunteen, saatoin tehdä ennen peliä paljon lyhyemmän rentoutus- ja mielikuvaharjoitteen. Jo yhden viikonlopun aikana tämä henkinen valmentautuminen lyheni huomattavasti ja saavutin halutun sisäisen tilan hyvinkin pienellä vaivalla. Kentällä riitti, kun vedin kerran oikein syvään ilmaa ja ajatteli rentoutuksessa käyttämiäni lauseita niin sain hermostuneisuuden pois.

Nyt on siis erittäin hyvät fiilikset. Jännitin kisajoukkueen valintaa aika paljon, mutta sekin stressi pääsi niskanpäälle oikeastaan vasta turnauksen päätyttyä kun en enää jaksanut vastustaa ajatusten painetta. Nyt, kun kisajoukkue on julkaistu ja paikka Lontoon kisakoneessa varmistunut, olo on helpottunut. Enää ei tarvitse jossitella ja jännittää vaan voi rauhassa keskittyä treenaamiseen. Lisäksi on mahtavaa, että oma rooli joukkueessa alkaa vähitellen hahmottua. Tiedän, etten ole ns. ykköskokoonpanossa ja voin keskittää ajatuksia myös siihen, että tuen ykköstiimimme valmistautumista mahdollisimman hyvin.

Heinäkuun ajan treeniohjelmassa luvassa on räjähtävän voiman kausi. Nyt liikkeitä on vähemmän, on vain yksi ohjelma joka tehdään kahdesti viikossa. Lisänä aerobista treeniä nopeilla intervalleilleja kahdesti viikkoon, kaksi pelitreeniä ja pari vapaavalintaista treeniä viikossa. Tänään käytiin liikuntamyllyssä miesten kanssa tekemässä tuo saliohjelma ekaa kertaa yhdessä läpi ja täytyy myöntää, että onhan se oikein hyvää vaihtelua voimakauden jälkeen. Treeni perustuu kontrasteihin, ensin tehdään kuusi toistoa kovilla painoilla ja heti perään ilman taukoa räjähtävää liikettä samoille lihaksille esim. hyppien tai kuntopalloa heittäen. Ongelman muodostaa tässä kohtaa lähinnä se, ettei mulla ole paikkaa jossa voisin tehdä samaan aikaan tuon salitreenin ja kuntopallon heiton. Salillamme ei ole pallonheitto seinää joten joudun nyt puntaroimaan aika tarkoin, miten asian käytännössä hoidan.

Viikonlopun Madridin turnaus

Tässä pakkailun ja yleisen säätämisen välissä tulin tänne vain infotakseni muutamasta faktasta. Huomenna lähdetään siis klo 04 kohti Madridia ja maalipalloturnausta. Lämpöä on luvassa aivan liikaa joten todella raskaat olosuhteet tulevat olemaan. Itse en tosiaankaan ole mikään helleihminen, kun kotomaassa on yli 25c, istun mieluiten sisällä ja tuijotan apaattisena jonnekin kun en vain jaksa toimia tai ajatella ja olen kiukkuinen kuin ampiainen. Mutta nyt pitäisi siis pelata juu.

Turnausta voi seurata kisajärjestäjien mukaan osoitteessa www.goalball.es. Suomen otteluohjelma on seuraavanlainen:

Perjantai 29.6.
12.30 Iso-Britannia - Suomi /naiset
14.40 Suomi - Tanska /miehet
18.50 Suomi - Espanja /miehet
20.30 Suomi - Espanja /naiset
Lauantai 30.6.
11.10 Suomi - Portugal /miehet
14.50 Suomi - Ruotsi /naiset
18.10 Venäjä - Suomi /naiset

Sunnuntaina pelataan sitten sijoitusottelut aamupäivästä. 

Ajat ovat paikallisia, eli Suomessa kello raksuttelee tuntia enemmän.

Ei tällä kertaa tämän enempää. Aika rientää ja tehtävää on vielä paljon. Juusonkin kanssa olisi vielä kiva ehtiä olemaan, hän jo itkeskeli ettei tykkää olla ilman äitiä kun äiti lähtee.

Taantuma iski

Treenaamisessani on nyt iskenyt jonkin sortin taantuma niin kehityksellisesti kuin fyysisestikin. Pelaaminen tökkii, tuntuu vain ettei onnistu mikään mitä yritän ja kuntosalilla painot eivät nouse yhtä kepeästi kuin ennen. En ymmärrä yhtään mistä tässä on kyse. Opin mielestäni keväällä heittämään targea jotenkuten hyvin, mutta nyt heitot eivät lähde ollenkaan niin kuin ennen ja pitkiä heittoja ropisee. Suunnatkaan eivät enää ole heitoissa niin kohdillaan kuin ennen eikä tuntuma palloon vain tunnu oikealta. Puolustus, joka on ollut itselle aina se mukava ja helppokin homma tuntuu sekin mättävän ja pahasti. Asentovirheet ovat palanneet kuvioihin eli torjunta-asento ei ole optimaalinen ja pallo pomppaa siksi minuun osuttuaan maaliin. Välistä myös kuulen pallon tulevan väärin eli olen maissa torjumassa eri kohdassa kuin mistä pallo tulee. Ylipäätään tuntuu, että kroppani on unohtanut kaiken mitä on oppinut viimeisten kuukausien aikana ja toimii jotenkin aivan epäsynkronisesti. Salitreenissä liikeratojen puhtauteen joutuu kiinnittämään enemmän huomioita ja painoja välistä vähentämään kun ei vain jaksa.

Tätä kaikkea on nyt jatkunut pari viikkoa ja alan olla aika kärsimätön asian suhteen. Hassuinta on, ettei tämä ole vielä vaikuttanut fiiliksiini. Treeneihin lähtäminen tuntuu mukavalta ja tekee mieli lisätä treenikertoja ja tehdä vaikeampia asioita. Sitten tositoimiin ryhdyttyäni pelikentällä tai kuntosalilla surkea suorituskykyni kuitenkin masentaa ja tekee mieli luovuttaa. Halua kehittyä, treenata ja menestyä siis on, mutta johonkin se vain tökkää. Toisaalta sitten kun asiat alkavat mennä pieleen urheillessa, madallan itsekin tavoitetasoja ja alan luvouttaa kesken kaiken kun mielessä on vain ajatus, ettei tämä kuitenkaan onnistu. Kun en urheilusta sinällään oikeasti mitään tiedä, en tiedä onko tämä normaalia vai mistä tässä kaikessa on kyse. Alkaa vain ottaa päähän tällainen ja pelkään miten voin tehdä mitään näyttöjä Lontoota ajatellen kun epäonnistun kaikessa mihin ryhdyn.

Viikonloppuna oltiin siis leirillä Varalassa. Itsellä treenejä oli vain sunnuntaina kun olin töissä lauantain. Hyvin ei pyyhkinyt leirilläkään ja olin jo ihan varma, että ryssin tilaisuuteni päästä seuraavaan turnaukseen. Heittelin pitkiä jatkuvalla syötöllä kun koetin saada nopeaa hyökkäystä onnistumaan ja heittojen suunnat olivat kadoksissa. Seurasin Malmön turnauksessa tarkoin kuinka japanilaiset naiset nousivat ylös torjunta-asennosta erittäin nopeasti ja pystyivät näin pelaaman hyvin nopeaakin peliä. Oivallus oli todella valtava sillä olen tähän asti tuhlannut nousemiseen aivan liian monta turhaa liikettä ja sitä kautta aikaa ja energiaakin. Nyt osaan nousta maasta kuten he, mutta ikävä kyllä en osaa vielä heittää sen jälkeen. Ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni jalkani toimivat nopeammin kuin pääni ja tämän vuoksi olen ehtinyt jo nousta ja ottaa heittoon vaadittavat askeleet ennen kuin pääni ehtii varoittaa asiasta. Sillä kun nousee omalta pelipaikaltaan ylös, ei voi ottaa niin montaa vauhtiaskelta heittoon kuin normaalisti. Normitilanteessa sitä usein pakittaa maalille ja ottaa sieltä pitkän vauhdin ennen heittoa. Sen sijaan että otan pitkän vaudhin nopeissa heitoissa, minun tarvitsisi vain ottaa askel ja heittää kuten japanilaiset tekevät. Tätä pitää siis vielä treenata että saan sen lihasmuistiin oikein.

Leirin jälkeen tulivat valinnat Espanjan turnaukseen lähtevästä joukkueesta. Ihme kyllä, minut valittiin mukaan ja pääsen siis mukaan viimeiseen turnaukseen ennen Lontoota. Mahtava juttu, nyt minut on siis valittu jokaiseen turnaukseen koko maajoukkueurani aikana. Kertaakaan en ole joutunut jäämään kotiin, saas nähdä rikkooko Lontoo julmasti tämän sarjan. Espanjassa tulee todennäköisesti olemaan törkeän kuuma kesä-heinäkuun vaihteessa kun siellä olemme pelaamassa. En tosiaankaan tiedä miten sen handlaan koska en mikään helleihminen ole. Kuumalla ilmalla olen laiska ja vetelä joten tekemistä riittää että saan itsestäni puristettua kentälle taistelijan. Lisäksi täytyy miettiä paljon tuota pelijännittämistä, miten saan sen kuriin kun en ehdi sitä ennen nähdä edes tuota meidän urheilupsykologia.

Niin ja kesätreenien ajankohdista ei ole vieläkään mitään tietoa. Stressi kasvaa ja käyrät nousee. Pelaamaan pitäisi päästä mahdollisimman paljon kesän aikana, mutta salivuorot vain loistavat poissaolollaan. Mitään suunnitelmiakaan ei voi oikein tehdä kesän suhteen kun ei tiedä, minä viikonpäivinä mahdollisesti pk-seudulla pääsisi pelaamaan.

Pientä päivitystä

Alkuun linkkivinkki: http://kohtilontoota.blogspot.com/2012/05/paralympialaiset-valiojoukon-urheilua.html. Kohti Lontoota blogi on jo sinällään suositeltavaa luettavaa, siihen kirjoittelevat Lontooseen ehdolla olevat urheilijat vuorollaan kuulumisistaan. Linkittämässäni jutussa on kuitenkin tällä kertaa Iso-Britanian Suomen suurlähettilään kirjoittama bloggaus vammaisurheilusta. Jutusta löytyy hauska maininta maalipallosta, joka taisi tehdä suurlähettilääseen vaikutuksen ;)

Alan vähitellen toipumaan viikonlopun turnausreissusta. Eilisen päivän olin ihan toimintakyvytön: pyörrytti, päätäsärki ja väsytti vain koko päivän. Tänään fiilis on taas loistava joten veikkaan että kyse oli vain turnausväsymyksestä, unenpuuttesta ja stressin laukeamisesta. Reagoin kyllä aivan liian vahvasti paineeseen ja siihen että suunnitelmat muuttuvat, mutten kyllä tiedä miten sitä voisin välttää, Tuollaiset on musta niin ihmisen persoonaan ja temperamenttiin liittyviä asioita. Jos Lontooseen pääsen, voipi siis olla tulossa varsin rankka kotiinpaluu, etenkin kun paluu on maanantaina ja heti tiistaista pitäisi taas siirtyä töihin.

Pelitreenien tulevaisuus mietityttää tällä hetkellä kyllä ehdottomasti eniten. Kesätreeneistä ei ole vieläkään täyttä varmuutta ja paineet kasvavat. Olisi mahtavaa päästä treenaamaan edes kaksi kertaa viikossa kesälläkin, mutta nyt kun kevätkausi päättyy, ei ole vielä varmistunut edes yhtä treenikertaa viikkoon. Että tältä pohjalta on hyvä jatkaa harjoittelua, huh huijaa

Viikonloppuna luvassa on maajoukkueleiri Varalassa. Ensimmäistä kertaa joudun kuitenkin jäämään ekalta päivältä pois sillä järjestetämme pime cafe -tapahtuma kavereiden kanssa lauantaina. Eli jos haluatte tavata mut pimeässä, saada elämyksen siitä miltä tuntuu juoda kahvia tms. pimeässä, tulkaa paikalle. Kahvila on avoinna klo 12-17 osoitteessa Pengerkatu 11 A, 2.krs, Helsinki. Lisätietoja löytyy mm. www.pimecafe.fi sivulta.

Leirin jälkeen ensi viikolla taitanee selvitä seuraavaan turnaukseen lähtijät. Kesä-heinäkuun vaihteessa Espanjassa pelataan viimeinen naisten maalipalloturnaus ennen Lontoota. Vähän jo jänskättää pääsenkö mukaan hikoilemaan :)

Flunssasta ei ole jäljellä kuin hieman tukkoinen nenä joten rohkenen jatkaa treenaamista taas normaaliin tyyliin. Eipä tässä toisaalta paljoa ehdi ennen leiriä kun pelitreenitkin on tältä keväältä loppuneet mutta jotain kuitenkin...

Mörköjä ja mitalleja Malmöstä

Leijailtiin viime yönä lentokoneen kyydissä takaisin Suomeen ja ajatukseni olisi nyt heti tuoreeltaan kertoilla turnauskuulumiset ennenkuin nyt jo sekavan sumeat muistoni kokonaan katoavat päästäni. Malmö ladyintercupissa mukana oli siis kaikkiaan 14 maata, Lontooseen on tulossa kymmenen maata ja Malmössä näistä mukana oli kahdeksan. Eli kovatasoinen pläjäys oli tarjolla ja hyviä pelejä saatiinkin kokea. Rikoimme kaikki todennäköisyyslaskemat voittamalla koko turnauksen. Kaikkiaan kahdeksasta pelista hävisimme vain yhden ja maaleja omaan päähän ropisi tosi vähän.

Olen tosi ylpeä koko joukkueestamme ja vähän harmittaa, että suomalaiseen tyyliin voitosta ei kovinkaan suurta numeroa pidetty. Mieli tekee taas kertoilla meininkejä koko joukkueen osalta, mutta pitäydyn omissa fiiliksissä ja toimissa. Turnaus toi itselle varmemman olon siitä, että mulla voisi olla oma tärkeä paikka joukkueessa. Sen luin rivienvälistä, mutta haluan nyt uskoa siihen ja toimia sen mukaisesti. Välttelen muihin vertaamista ja totean vain, että peliaikaa tuli ihan kohtuullisesti ja hyvää palautettakin jonkin verran.

Karmeinta koko viikonlopussa olivat yöt. Turnausjännitys ja unettomuus vaivasivat niin, että jossain vaiheessa olin jo luovuttaa koko homman, pakata laukkuni ja häipyä. Ekana yönä en meinannut millään saada unta ja heräsin klo 5.30 saamatta enää sen jälkeen unta. Ehkä kolme tuntia tuli yhteensä nukuttua ja se nyt on tällaiselle supernukkujalle aivan liian vähän. Pääsin aloituskokoonpanoon ekaan matsiin kun vastassa oli Australia. Tarkoitus oli vähän arvioida vastustajaa ja pitää oma maali puhtaana. En ole oppinut nähtävästi oikein mitään hermojen hallitsemisesta turnauksen ekassa ottelussa. Olin taas aivan hermona kentällä koko ekan erän jonka siellä. En saanut kunnon heittoja aikaiseksi enkä pystynyt nauttimaan pelistä. Australian vahvuus oli ehdottomasti tarkat, aivan kulmiin heitetyt heitot joissa riitti haastetta. Tuollaisia, noin kovia ja kuitenkin tarkkoja heittoja joutuu treeneissä torjumaan luokattoman harvoin, koska osumme sinne itse lähinnä kait vahingossa. Lisäksi omaa haastetta lisäsi se, että olen viime aikoina ollut enemmän huolissani toisen ääripääni, eli sentterin ja minun välisen kohdan torjumisesta ja ajatukset oli liiaksi sen alueen torjuntojen vahvistamisessa. Yksi maali meni löysien ja hitaiden käsieni vuoksi omasta kulmastani maaliin. Hurjinta oli kuitenkin, että jouduin torjumaan rankkarin heitettyäni pitkän heiton. En tajua miten sen tein, mutta torjuin rankkarin vaikka se heitettiin vaikeammalle puolelleni eli oikealle. Toiselle erälle mut vaihdettiin ihan syystäkin penkille. Aussit kaatuivat lukemin 5-2.

Ekasta turnauspäivästä jäi aika kurjat henkilökohtaiset fiilikset vaikka voitimmekin päivän toisenkin ottelun hallitsevaa Euroopan mestaria Tanskaa vastaan. Oma pelaaminen oli niin surkea esitys että paineet tulevaan kasvoivat ja usko omaan toimintaan horjui. Yöstä tuli täydellinen painajainen jota en mielelläni muistele. Ensin en meinannut saada unta ja spekuloin tulevaa. Kurkku tuntui vähän kipeältä ja pelkäsin, etten saisi pelata koko turnauksessa enää minuuttiakaan. Paineet näyttää omaa todellista osaamista olivat kovat ja pelkäsin, etten kipeänä siihen ikinä pystyisi. Pari tuntia onnistuin nukkumaan, mutta levottomat ajatukset valvottivat vielä uudestaan klo 2-5. Nämä yön tunnit taisivat olla niitä elämäni synkimpiä. Tuntui, etten ikinä saisi unta ja kaikki asiat tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Aamulla herätys oli aikaisen pelin vuoksi klo 5.45 ja se stressasi myös. Mietin ihan tosissani sitäkin vaihtoehtoa, että pakkaisin tavarani, kävelisin juna-asemalle ja vain häipyisin. Aamulla purin huulta ja nieleskelin itkua kun oli niin surkea ja yksinäinen olo.

Aamumatsi klo 8.30 oli Hollantia vastaan ja olin aloituksessa kentällä. Peli sujui sisulla, berocan ja panadolin yhteisvaikutuksella. Vastustaja tiedettiin jo ennalta helpoksi eikä sieltä vaikeita heittoja tullutkaan. Mutta torjuntasennot pysyivät tiukkoina näitäkin heittoja torjuessa, ne saattavat helpoissa peleissä joskus unohtua kun keskitytään liiaksi vain heittoihin eikä ikäänkuin kunnioiteta vastustajan heittoja. Muistini mukaan (muistikuvat tältä päivältä ovat todella hataria) tein yhden maalin mutta heitto sinällään oli auttamattoman surkea. Heitin myös yhden pitkän enkä saanut rankkaria kiinni. Mut laitettiin vaihtoon tässäkin pelissä toisen erän puolivälissä mutta loppulukemat olivat 2-1 Suomelle. Jos en olisi tyrinyt tuota rankkaria, olisivat lukemat olleet nätimmät ja totuudenmukaisemmat mutta jossittelu lienee turhaa.


 Lauantaina meillä oli kaikkiaan neljä matsia joten päivä oli pitkä ja raskas. Hollannin jälkeen hävisimme USA:lle ja Espanja voitettiin 2-0. Espanja matsissa pelasin jälleen ekan erän ja toisesta erästä osan. Tein ekan maalin jo hieman paremmalla heitolla sentterin ja vasemman laitapelaajan väliin (muistaakseni). Pitkiä en enää heittänyt joten jotain parannusta tapahtui. Pelifiilis oli viimein hyvä tässä pelissä ja meillä oli ihan hauskaakin kentällä. Torjunnat sujuivat rutiinilla eikä mitään vaaratilanteita ollut.

Lopuissa otteluissa en sitten kentälle enää päässytkään ja ihan perustelluista syistä. Ykköspelaajamme pelasivat loistavasti yhteen eikä siinä minua kaivattu. Penkillä oli ilo seurata hyvää pelaamista ja keskityin tsemppaamiseen ja rankkarikisaan valmistautumiseen. Jos sijoitusotteluissa pelataan tasapeli, siirrytään jatkoajan jälkeen maalipallossa rangaistusheittokilpailuun. Siinä jokainen pelaaja joutuu vuorollaan torjumaan ja heittämään yhden rankkarin. Jos on joutunut koko pelin ajan istumaan penkillä vaihdossa, rankkarikisaan meneminen on aika kova ponnistus niin henkisesti kuin fyysisestikin ja onnistuin mielestäni hyvin valmistamaan itseni siihen. Olin joka pelissä valmis rankkarikisaankin ja olisin mitä todennäköisemmin saanut hermoni siihen kuriin. Tytöt hoitivat pelit kuitenkin siihen malliin, ettei edes jatkoaikaa tarvittu yhdessäkään ottelussa ja tosiaan sunnuntaina saimme kultaiset mitallit kaulaamme.

Reissu oli siis moninpuolin onnistunut mutta samalla myös äärimmäisen raskas. Ruokapuolen kanssa pärjäsin hyvin vaikkeivat sapuskat nyt aina ihan itseäni miellyttäneet. Mitään karppausta tai terveellistä siellä ei voinut ajatella ja kaikkea hyvää tuli taas mätettyä ihan liikaa napaan, mutta siitä en jaksa huolta kantaa. Kotona on niin paljon helpompi pitää huolta sopivasta ruokavaliosta ja tehdä asioita oikein.

Voittamista tai edes pelin lopettamista en tässä turnauskessa päässyt vieläkään treenaamaan, tätä täytyy nyt sitten pähkiä vain mielikuvien tasolla koska ennen Lontoota ei välttämättä tilaisuuksia enää montaa tule. Jatkossa pitää treenata edelleen paljon heittoja tuolla uudella pallolla. Itseä häiritse todella paljon se, että lämmittelyissä käytettiin vanhan mallista palloa ja itse pelissä sitä uutta targea. Targeheittoni on vasta sen verran uusi ja kaipaa kertaamista jotta toimisi, että kun lämmittelyssä heitin vanhaa palloa, en enää pelissä osannutkaan heittää targea. Kun saan vanhan pallon hyppysiini palaan jotenkin automaattisesti siihen vanhaan heittotekniikkaan jolla en targea saa lentämään enkä pelissä pysty enää treenaamaan targeheittoani kuntoon.

Lisäksi sain Japanin peliä seuratessani loistavan mallin nopeasta pelaamisesta ja aion nyt treenata sitä itselleni vahvemmaksi. Pallon kanssa pystyy nousemaan paljon nopeammin kun tekee sen eri tavalla kuin tähän asti olen tehnyt. Paljon toistoja niin ehkä saan tämän uuden tavan siirrettyä pelitilanteisiinkin. Lisäksi haluan treenata puolustustani paremmaksi myös oikealla puolella eli ns. ykköspuolella. Silloin pääsen ehkä kentälle useammin kun voin pelata molempia laitoja sujuvasti. Ja tuohon pelijännittämiseen ja unen saantin turnauksessa on löydyttävä jotain ratkaisuja myös. Toivottavasti saan urheilupsykologin apuja tähän sillä yksin en taida osata tätä vyyhtiä ratkoa.

Onneksi viimeiseksi pelikseni kentällä jäänyt Espanja peli oli niin mukavaa peliä, että nälkä pelaamiseen ja tahto treenaamiseen jäi vallitsevaksi fiilikseksi. Nyt täytyy vain unohtaa nuo yön möröt ja keskittää ajatukset toiveikkaana tulevaan.

Flunssan suhteen alkaa taas hiipiä pientä epätoivoa mieleen. Kaksi viikkoa sitten oli aikalailla samantyyppinen pikkuflunssa mikä nyt on. Varsinaista kurkkukipuakaan ei enää ole, ääni vain vähän käheänä, nenä tukkoinen vain. En nyt vain yksinkertaisesti jaksa pitää treenitaukoa kun sitä on ollut jatkuvasti eikä se ole näyttänyt auttavan. Lisään siis taas superfoodeja ja jatkan monivitamiineja ja toivon parasta.

Turnausta odotellessa

Hupsista, menipä pitkä tovi blogihiljaisuudessa. Syy lienee siinä, että viime aikoina mulla on ollut kerrankin muutakin elämää kuin urheilu ja siitä tänne raportointi ;) Viime viikko meni tosiaan kuntoutuskurssilla näköasioita setviessä ja flunssaa vältellessä. Oli oikeastaan aika mainio sattuma, että sain pienen flunssan juuri viime viikolla sillä kurssilla urheilu olisi tuottanut vähän turhan paljon haastetta ja vieroittanut mut porukastakin.

Flunssa ei kunnolla saanut otettakaan joten en joutunut kärvistelemään kipeänä. Laitan superfoodien ja kunnollisten monivitamiinien piikkiin sen, että sairastelen harvemmin ja flunssat ovat hyvin mietoja entiseen verrattuna. Pari päivää on kurkku aamulla ja illalla vähän karhea ja sellainen vetämätön olo ja siinä kaikki. Tällä kertaa oli päänsärkyäkin mutta pientä tämä oli talven tauteihin verrattuna. Tällä hetkellä syön lähinnä ashwagadhaa ja tulsiaa. Jos tiedät hyviä tapoja saada noita jauheita ujutettua ruoan sekaan niin laita kommenttiosioon vinkkiä. Ashwagadhaa laitan proteiinijuoman joukkoon ja tulsiaa palautusjuomaan, mutta etenkin tuo tulsia tökkii makunsa puolesta vielä aika paljon. Mutta pakottaudun sitä ottamaan, sillä sen luvataan parantavan vastustuskykyä ja suorituskykyä, mitä muuta mä tässä vaiheessa tarttisinkaan?

Tällä viikolla mies pitää viime vuoden lomiaan pois ja päivärytmi on varsin poikkeava siksikin. On mahtavaa vaihtelua ettei aina tartte ottaa Juusoa mukaan kuntosalille (lähinnä se pukeminen ja rattaiden työntely tympii) ja on kiva tehdä asioita eri järjestyksessä välillä. Tänäänkin kävin pitkällä kävelylenkillä koiran kanssa aamupäivästä, kun yleensä aina joudun köpöttelemään iltahämärissä treenien jälkeen. Maksimivoimakausi loppunee tässä lähipäivinä ja taidan olla siitä jo ihan tyytyvälinen sillä nyt ainakin pienenkin tauon jälkeen lihakset ovat todella jumissa viikonlopun pumppauksen jäljiltä.

Torstaina lähdetäänkin sitten maajoukkueen kanssa kohti Ruotsia ja Malmö ladyintercupia. Luvassa on törkeän aikaisia herätyksiä, nälkää ja notkumista mutta toivottavasti myös hyviä pelejä ja tekemisen meininkiä. Tässä lohkojako:

A-lohko: Israel, Kanada, Saksa, Kreikka, Englanti, Ruotsi, Venäjä
B-lohko: Espania, USA, Japani, Hollanti, Australia, Suomi, Tanska

 Perjantaina ja lauantaina pelataan alkusarja. Sunnuntaina ovat sitten sijoitusottelut. Otteluohjelmaa en juuri hurraillut kun sen luin, perjantaina me pelataan kaksi matsia ja lauantaina neljä. Mutta minä nyt olen tällainen hienohelma jonka on vain opittava elämään tämänkin epäoikeudenmukaisuuden kanssa. Lisäksi ennakkofiiliksiä laskee ihastuttavat lentoaikataulumme, lähtö torstai aamuna klo 6.45 ja paluu maanantai yönä klo 1.20. Surkeaa kärsivällisyyttäni ja suurta unitarvettani tullaan siis koettelemaan tällä viikolla.

Lohko on musta ihan mielenkiintoinen. A-lohkosta olen pelannut kaikkia joukkueita vastaan mutta B-lohkossa mulle tuntemattomia maalipallomaita ovat Japani ja Australia joiden peliin mieluusti tutustun. Siihen, kuinka helppoja tai vaikeita vastuksia nuo meille ovat, olen liian aloittelija mitään veikkaamaan näin julkisesti. Ja toisaalta pysyttäydyn linjauksessa olla setvimättä tässä blogissa koko joukkueemme asioita.

Kotimaan turnauskausi pelattu, kansainväliset kentät edessä

Ensiksikin suurkiitos teille lukijoille rohkaisevista palautteista. Jostain syystä tämän blogin kommenttiosiot pysyvät edelleen hiljaisina mutta onneksi palautetta satelee muita reittejä minun korviinikin asti. Mutta kommentteja saa edelleen laittaa myös tänne sivuilleni, ihan rohkeasti vain ;)

Eilen pelattiin kauden päätösturnaus Helsingissä ja joukkueemme selvitti tiensä hopealle hienolla pelillä. Henkilökohtaisesti päivä oli epätasainen mutta toisaalta perusvarmaa pelaamista. Välierän ensimmäisessä ottelussa onnistuin runttaamaan kaikkiaan neljä maalia joista kaksi oli rangaistusheittoa. Tuplasin koko kauden maalimääräni joten ei huono tulos, mutta tällaisia tuloksia olisi pitänyt saada koko kauden ajan, ei vain vikana päivänä. Toinen välieräpeli oli sen sijaan jostain syystä todella nihkeää esitystä minun osaltani. Fiilistä pelaamiseen ei ollut oikein ollenkaan ja se näkyi heitossa. Torjunnat olivat varmoja ja siltä osin pelasin puhtaan pelin, mutta heitoista puuttui kaikki tärkeät osatekijät, voima, tekniikka ja suunnat. Voin vain olla tyytyväinen siihen ettei fiilis vaikuttanut torjuntoihini mutta paljon täytyy vielä miettiä, miksi peli-iloa ei ollut lainkaan.

Finaalissa sain käännettyä pelaamiseni toiseen moodiin. Kentälle päästyäni yritin luoda kavereille parempaa fiilistä (kun oltiin jo tappiolla selvästi) ja tehdä pelaamisesta rennompaa ja minusta siinä aika hyvin kait onnistuinkin. Torjunnat oli tässäkin pelissä varmoja vaikka vastustaja tarjoili napakampia ja teknisempiä heittoja kuin välierissä. Oli hyvä huomata, että pystyn tulemaan penkiltä kentälle pelin lopussa, hyppäämään itselle uuteen peliin kesken kaiken ja luomaan siihen jotain uuttakin. Tämä on kehitystä jos mikä sillä ennenhän pelkäsin ja inhosin joutua kesken pelin kentälle. Toki tilanne olisi ollut eri jos lukemat taululla olisivat olleet toiset, mutta silti jotain on tapahtunut henkisessä kasvussani pelaajana.

Ilta menikin sitten grillikauden avauksen merkeissä hyvässä maalipalloseurassa. Oli pitkästä aikaa tosi hauska ilta vailla sen suurempia ohjelmanumeroita tai suunnitelmia, rupateltiin, naurettiin ja syötiin paljon,  Nukkumaan mentiin vasta viiden jälkeen joten tänään on pakko ottaa aika rennosti, nautiskella auringosta ja koettaa saada nämä jäykät lihakset toimintakuntoon huomiseksi.

Olen miettinyt viime aikoina omaa tapaani analysoida ja hahmottaa pelaamistani. Osaan hyvin analysoida asioita ajatuksissani, miettiä seurauksia, toimintavaihtoehtoja yms. Mutta kun pitäisi analysoida ja arvioida omaa toimintaa, pelaamista, olen onnettoman surkea. En pysty itse hahmottamaan omia heikkouksiani tai vahvuuksiani kovinkaan hyvin toiminnan tasolla tarkemmmin enkä varsinkaan pysty sanomaan, mitä asioita toiminnassa pitäisi muuttaa. Olen siinä mielessä hyvin teoreettinen ihminen. Tiedän käytännössä hyvinkin tarkkaan miten jokin asia tehdään oikein (ja toisaalta vaadin toiminnalleni aina tämän tarkan tiedon jotta se on mielekästä) mutten tiedä mikä menee omassa toiminnassani pieleen, miksen pääse tähän toivottuun tulokseen. Joku oman toiminnan tarkkailun aspekti multa puuttuu ja siksi olen kait niin riippuvainen muiden antamasta palautteesta. En pysty kehittymään ilman sitä tai  kehitys ei ainakaan ole niin tietoista ja palkitsevaa kuin jos olisin siitä ulkopuolelta informoitu. Tämä ei koske vain pelaamistani vaan myös esim. koirankoulutusta jonka teoriasta ja periaatteista tiedän paljonkin, mutten oman koirani kanssa osaa niitä soveltaa kovinkaan onnistuneesti, en vain osaa pilkkoa omaa toimintaani riittäviin palasiin ja näkemään mitä seuraavaksi tulee tehdä.

Kevään aikataulut

Nyt pääsi niin onnellisesti käymään, että mut valittiin Malmö ladyintercupiin lähtevään joukkueeseen. Eli meillä on ennen Lontoon paralympialaisia vain kaksi kansainvälistä turnausta, ensimmäinen pidetään Ruotsissa toukokuussa ja toinen Espanjassa kesä-heinäkuun vaihteessa. Malmön joukkue varmistui eilen ja pääsen mukaan! Itse turnauksesta ei ole kovinkaan hehkeitä muistoja viime vuodelta; hävisimme yhtä matsia lukuunottamatta kaikki ottelut, ruoka oli surkeaa, huonekaverinani ollut pelikaveri oli oksennustaudissa ja pelihallissa oli törkeän huono ilma. Nyt ei vaadita kummoisiakaan että tänä vuonna reissu olisi edes hiukan onnistuneempi. Lähdemme Malmöön helatorstaina ihan törkeän aikaisin.

Huhtikuun 21. päivä pelataan päätösturnaus kansallisella tasolla. Sarjasääntöjen ansiosta kaikki on vielä mahdollista joten voittoa sinne lähdetään tavoittelemaan. Olimme runkosarjan toisia.

Kevään ohjelma sisältää leirin joka kuun viimeisenä viikonloppuna ja viikottaiset fysiikkatreenit taitavat jatkua ihan kesän alkuun saakka. Saliharjoittelussa jaksot vaihtuvat viiden viikon välein eli seuraava alkaa viikolla 16 kun tämä perusvoima 1 kausi saadaan ahkeroitua loppuun. Seuraavaksi tehdään sitten maksimivoimaa ja sen jälkeen taas uudestaan perusvoimaa ja maksimivoimaa. Malttamattomana sitä aina odottaa uuden ohjelman tuloa sillä noihin vanhan ohjelman liikkeisiin on ehtinyt jo aikatavalla tympiintymään. Moni liike meillä on ollut monta kuukauttakin eri toistomäärillä tosin ja niiden vaihtumista aina toivoo. Joka ohjelmasta löytyy lisäksi aina ne inhokit (kuten ylätaljaveto mulla nyt) joiden poistumista ohjelmasta odottaa suurimmalla innolla.

Päivä, jolloin maalipallossa valitaan paralympiajoukkueet ei ole vielä varmistunut, mutta jossain kesä-heinäkuun vaihteessa sekin on. Toivon mukaan Espanjaan valitaan lähtemään jo ne pelaajat jotka pelaavat Lontoossakin niin saataisiin heille sitten hyvää turnaustumtumaa. Tarkka tiedotuspäivä olisi mulle kyllä tosi tärkeä, koska joudun anomaan vapaata töistäni Lontoon kisojen ajaksi jos sinne pääsen. Aloitan opinto-ohjaajan työni jälleen elokuun alussa ja Lontooseen lähtijät poistuvat Suomen kamaralta 23.8. Lontoon reissusta tulee 2,5viikon mittainen joten työt jäisivät kyllä aika rempalleen jos pääsen mukaan, mutta se taitaa olla pieni hinta noin hienosta tapahtumasta. No tarkemmin en ole viitsinyt alkaa Lontooseen lähtöä spekuloimaan enää koska en nyt jaksa miettiä sitä, millaisia pelaajia joukkue sinne tarvitsee ja olenko itse juuri sellainen.

Nollat taulussa

Turnaus ohi ja olo on vähintäänkin helpottunut. Järjestelyjä riitti ja päivä oli pitkä. Klo 7 aloitettiin kentän teko. Järjestäjien pitää siis teipata kenttään tarvittavat rajat, koota maalit ja rakentaa muutoinkin kilpailun puitteet. Kentässä riittää tekemistä pariksi tunniksi kun se pitää mitata oikean kokoiseksi,  teippien alle laitetaan ensin narut jotta rajat pystyy tuntemaan ja 9 metriset maalit on koottava, tolpat topattava ja verkot solmittava. Vähän sählinkiäkin päivään mahtui kun ihmisiä vain tässä ollaan, mutta mallikkaasti kisat silti sujuivat. Tuon tyyppisien tapahtumien järjestämisestä mulla on työn puolesta aika paljon kokemusta mutta tässä lusikoita oli sopassa niin monia, että homma oli huomattavan erilainen. On paljon helpompaa järjestää isompiakin tapahtumia jos järjestäjät voivat tavata kasvotusten asioita suunnitellessaan ja roolijako on selkeämpi ja koordinoitu. No kaikesta oppii jotain uutta, niin tästäkin projektista.

Vaikka oma keskittyminen olikin järjestelyissä, pitihän meidän siellä myös itse pelata. Joukkueemme Dragons Oldies sijoittui jälleen toiseksi. Kaksi matsia voitettiin selkein lukemin jotka eivät sinällään jättäneet spekuloinnille sijaa. Turnauksen puhtaalla pelillään voittaneelle Ice Windille emme sen sijaan pystyneet oikein edes antamaan kunnon vastusta joten paljon on vielä tehtävä ennen lopputurnausta huhtikuussa. Runkosarjasta lohkesi kuitenkin toinen sija joten kaikki on vielä mahdollista.

Turnauksessa tapahtui jännä ilmiö jota en ole aikaisemmin kokenut. Pelikentällä pelasin vain fyysisellä tasolla. Ajattelutoiminta oli jotenkin aivan lamaantunut ja muisti kultakalan tasoa. Heittoihin laadin pitemmän aikavälin suunnitelman jota toteutin muutaman minuutin ajan ja ne toimivat minusta hyvin. Saatoin esimerkiksi päättää että nyt painotan ristiheittoihin ja vastustajan totuttua niihin heitänkin suoran vinolla vauhdilla pyrkimyksenä yllättää vastustaja. Maalit olivat tiukassa mutta tyytyväinen täytyy olla siihen että heitot ottivat sen suunnan mitä ajattelinkin ja pysyin rytmissä. Maalejakin olisi varmasti tullut enemmän jos peliminuutteja olisi ollut enemmän. Vaihtopenkiltähän niitä maalje aei pysty heittämään.

Aivotoiminta oli kuitenkin aivan olematonta pelin aikana. En vain pystynyt muistamaan edes sitä, kuka meidän joukkueesta oli viimeksi heittänyt. Maalipallossa on sääntö, jonka mukaan sama pelaaja saa heittää vain kaksi peräkkäistä heittoa. Jos heittää kolmannen, saa rangaistuksen ja joutuu torjumaan yhden heiton yksin. Koska en pystynyt edes omia heittojani muistamaan (hyvä jos muistin ketä vastustajia meillä oli toisessa päässä) jouduin kyselemään kavereilta, saanko vielä heittää. Hölmöltä tuntui mutta kait tässä blondissa päässä oli vain yksinkertaisesti liikaa ajatuksia ja aivot välttivät ylikuumentumisen nollaamalla muistikapasiteetin 15 sekunnin välein.

Tyhjästä päästä huolimatta pelasin varsin varmaan peruspeliä. Mitenkään loistamaan en päässyt, mutta omalla tasollani pelasin ja se lienee kuitenkin tärkeintä kun ottaa huomioon pitkän sairastelujakson tässä välissä. Maajoukkuevalmentajan mukaan heitot on koventuneet verrattuna kuukauden takaiseen turnaukseen, mutta itse sitä en huomaa. Mutta täytyy uskoa ja olla kiitollinen kehityksestä varsinkin kun suunnat ovat pysyneet voimasta huolimatta kohdillaan.

Mukavaa oli että pääsin heittämään pelin ensimmäisen heiton kerran (tosin se ei niin kovin onnistunut ollut). Niitä on harvassa kun en mikään ykkösheittäjä ole mutta niitäkin on tärkeää treenata. Rangaistusheittoja en heittänyt, kieltäydyin niistä oikeastaan ihan itse juuri tämän tyhjänpään ongelman vuoksi. En olisi kyennyt keskittymään riittävästi siihen. Yhden rangaistusheiton jouduin torjumaan, se meni maaliin mutta olin aika lähellä saada sen jopa kiinnikin.

Viikonlopun viimeisin tärkeä oppi liittyikin sitten ruokaan. Elimistön on selvästi nyt tottunut vähä-hiilihydraattiseen ruokavalioon. Lauantaina olin pelikavereiden kanssa istumassa iltaa ja sunnuntaina lasten synttäreillä syömässä kaikenlaista vähemmän terveellistä mättöä. Jouduin huomaamaan kuinka tuskaisat seuraukset hilareiden ahtamisesta on. Jo syödessä huomasi yllättäen kuinka herkut eivät maistuneet samaan tahtiin kuin ennen ja pian ruoan jälkeen tuli niin öklö ja turvonnut olo että oli taas helppo tehdä päätös tämän viikon ruokavaliosta. Mahtavaa että oma kroppa kertoo itse ettei entinen ruokavalio tunnu hyvältä eikä sokeria kaipaa enää kuten ennen. Tämä on musta varsin yllättävää jo ihan siksi, etten ole mitenkään totaalisesti hilareista kieltäytynyt viikollakaan.

Treenaaminen jatkuu normivauhdilla kun olo on terve ja fiilikset mainiot. Uuden saliohjelman pitäisi pian saapua joten sekin piristää varmasti elämää. Seuraava maalipalloaction taitaakin olla sitten vasta kuun lopussa kun kokoonnutaan maajoukkueen voimin leireilemään.

*****
Tämä maalipallopainotteinen bloggauksen kirjoitin Jukka Pojan ihanan letkeitä tahteja kuunnellen. Uusi sinkku Älä tyri nyt on musta mainion hurmaava vaikken miksikään reggaeihmiseksi itseäni luekaan. Sanat ovat niin osuvat ja kauniit. Toivotaan että moni maalla-asuva nuori ottaa niistä voimaa ja vahvistusta omaan elämäänsä.

Törmäilyä salilla

Huh huijaa... nyt en voi ainakaan väittää että on ollut tylsää kotoilua tämä elämä. Ei olla kotona paljoa ehditty tällä viikolla laiskotella. Mies on ollut kuumeisena kotosalla ja sen ansiosta olen päässyt Juuson päiväunien aikaan salille. Näin meille on jäänyt enemmän aikaa käydä aamu- ja iltapäivisin kaikenlaisissa muissa riennoissa ja niin ollaan sitten tehtykin. Tänään oltiin mm. luistelemassa, eilen taaperotansseissa, askartelukerhossa ja vaikkasta missä... Mukavaa on ollut mutta täytyy myöntää että kroppa on yllättävän tiukoilla. Epäilen kankeuden ja lötkön (laiskan) olon johtuvan lähinnä voimakaudesta salilla ja siitä ettei fysiikka ole vielä ihan toipunut täysin pitkästä flunssasta. Enkä tiedä onko ravitsemuspuoli vieläkään ihan balanssissa.

Salillani tehdään remonttia ja olen sen myötä taas jälleen kerran törmännyt oman näköni asettamiin rajoihin (kirjaimellisesti). Kuntosali ylipäätään on erittäin vaikea hahmotettava huonolla näöllä. Kaikista laitteista näkyy ikään kuin läpi ja kaikki ovat yleensä saman värisiäkin. On mahdoton sanoa, mistä joku laite loppuu ja toinen alkaa. Kaikki on mun silmissä vain yhtä sellaista valkoisen mustaa sekasotkua. Ja kun seinätkin on valkoiset, ei välttämättä edes kaikkia laitteita seinistä erota. Pari ensimmäistä viikkoa uudella kuntosalilla aina kulkee vähän eksyneen oloisena ja tekee lähinnä niitä liikkeitä, mihin laitteisiin sattuu törmäämään ja  joista on keksinyt mitä niillä tehdään. Kun saliin tottuu, oppii näköaistin kautta nähtyä kaaosta hallitsemaan, eli jättää huomiotta muut laitteet ja kulkee tuttuja reittejä aina samoille laitteille. En edes osaisi sanoa mitä kaikkia laitteita meidän salilla on, hahmotan vain pienen osan koko paikasta ja pysyttelen tutuilla reiteillä.

Nyt salillamme tosiaan vaihdetaan lattiamateriaalia ja kaikki laitteet on siirrelty hyvin sattumanvaraisesti ja ahtaasti sinne tänne töiden alta pois. Lisäksi laitteiden sijainti tuntuu vaihtelevan päivittäin töiden etenemisen mukaan. Onneksi ohjelmassani kä Yllättävän vaikeaa on ollut löytää ihytetään varsin harvaa laitetta, lähinnä pärjään irtopainoilla ja tangolla. Jumppamatolle sopivaa paikkaa en ole löytänyt joten vatsat ja selät ovat jääneet tekemättä kun en penkkejäkään niihin löytänyt. Eilen esimerkiksi harhailin aikani (varmasti hyvin fiksun näköisesti laitteisiin törmäillen ja niitä käsin hapuillen) ympäriinsä oikeaa jalkaprässiä etsiesäni. Kun viimein sen onnistuin hahmottamaan, nousikin suurimmaksi ongelmaksi levypainojen (sitten kun olin ne löytänyt) rahtaaminen laitteeseen. Pikkuisen alkoi hirvittää kun kompuroin laitteiden jalkoihin 20kg paino käsissäni ja pikaisen riskianalyysin jälkeen päätin etten todellakaan vie painoja enää takaisin paikoilleen.

Rempan vuoksi pelkään koko ajan aiheuttavani joko itselleni, kanssa urheilijoilleni tai itse remontille vahinkoa treenatessani. Laitteita on jouduttu sijoittelemaan niin tiiviisti, että niiden välissä on vaikea kävellä. Ette varmaan ole tulleet ajatelleeksikaan kuinka monen muotoisia kuntosalilaitteet oikeastaan ovatkaan, mutta minä olen kyllä joutunut asiaa murehtimaan. Koskaan ei tiedä milloin joku ihme vipstaaki osuu otsaan, vatsaan tai kamppaa maahan.Lisäksi pelkäsin, että kävellä lantustankin vahingossa johonkin liimaliisteriin ja ikuistan itseni siihen lattiaan.

No onneksi tämä harhailu ja epätoivo on vain väliaikaista. Kunhan vain pirulaiset menevät ja laittavat ne laitteensa täsmälleen samoille paikoille kuin aina ennenkin. Normaalistihan en taritse liikkuumiseeni edes valkoista keppiä, liikun hyvin sujuvasti ulkona eikä musta mnoikaan huomaa että olen näkövammainen. Tuo kuntosali laitteineen on vain sellainen ympäristö, ettei siellä mikään hahmotu normaalisti.

***
Lauantaina meidän maalipallojoukkue järjestää pakollisen maalipalloturnauksen Espoossa. Tehtävää on paljon ja stressiä vähän pukkaa, mutta täytyy vain jaksaa.... Moni kaverini / sukulaiseni on tulossa vapaaehtoiseksi toimitsijaksi turnaukseen ja vähän jännitän heidänkinp puolestaan, miten jaksavat pitkän päivän ruokapalkalla heilua. Organisoinnin ja järkkäilyn lomassa olisi sitten vielä itsekin hankkiuduttava oikeaan aikaan kentälle pelaamaan.

Pajulahti Games oli ja meni

Viikonloppuna oltiin sitten jälleen tosi toimissapallon edessä ja takana kun vuorossa oli kansainvälinen Pajulahti Games - turnaus. Mukavaa,että kerran vuodessa huippumaiden joukkueet tulevat tänne Suomen kamaralle sinänsä merkityksettömään, mutta treeninä todella tärkeään turnaukseen. Naisten puolella mukana oli Ruotsi, USA, Kanada ja Israel. Lontooseen ovat tulossa muut paitsi Israel joten pelit olivat siksikin arvokkaita. Suomen naisten joukkue jaettiin kahteen osaan jotta saisimme mahdollisimman paljon peliaikaa. Itse pelasin Finland white -jengissä. Oman lisämausteensa seokseen kantoi sekin, että pelasimme ekaa kertaa turnauksen uudella Targetin pallolla.

Ekana päivänä voitettiin Suomen toinen joukkue, pelattiin tasan USA:ta vastaan ja hävittiin Israelille. Pelasin kaksi viimeistä matsia kokonaan ja ekasta toisen erän. USA jäi mieleeni parhaiten koko turnauksesta. Pidän joukkuetta yhtenä maailman kovimmista ja sen ainoan kerran kun olen heitä vastaan pelannut, hävisimme ihan urakalla. Nyt tulos oli edelleen hämmentävät 0-0. Paljon voidaan laittaa uuden pallon piikkiin. Sen oikeasti kuulee paremmin ja maaleja syntyy siksi vähemmän. Mutta on pakko myöntää, että puolustimme törkeän hyvin.Eivät usa:n heitot ihan sitä korkeinta priimaa ole mitä ovat välistä olleet, mutta silti olen ihan pirun onnellinen tuosta tuloksesta kun olin vielä kentällä itse koko matsin ajan. Onnistuin pitämään pääni kylmänä yllättävänkin hyvin. Yhdessä vaiheessa ajatus meinasi lähteä karkailemaan kun aloinpelätä tekevänä virheen ja mokaavani siten koko hienon pelin. Mutta hokemalla keskittymismantraani (pallo, pallo, pallo) pääsin taas peliin täysin mukaan ja fokus säilyi itse toiminnassa.

No mun osalta lopputurnaus olikin sitten surullista mahalaskua. Lauantaina söin ilmeisesti jotain pilaantunutta aamiaisella. (!!!!) ja jouduin jättäytymään penkille ekan pelin ajaksi kun voin niin pahoin. Päivän toiseen matsiin vatsa oli jo tasaantunut, mutta olo oli varsin heikko tietenkin vielä. En päässyt koko päivänä kentälle mutta onneksi sentään joukkueemme voitti sekä Kanadan että Ruotsin. Sunnuntaina en vieläkäänpäässyt pelaamaan vaikka olo oli jo ihan normalisoitunut. Semifinaalissa vastassa oli jälleen rakas länsi-naapurimme ja päädyin kentälle kahdeksi vikaksi minuutiksi. Hauskinta oli, että tein maalin heti ensimmäisellä heitollani ja vielä rankkarista. Finaalissa kohdattiin uudelleen USA ja nytkin minut laitettiin kentälle vasta aivan viime minuutiksi kun olimme tappiolla 0-1. Heitin kaksi varsin napakkaa heittoa ja tein kaikkeni tasoituksen eteen, mutta lukemat säilyivät ja saimme siis turnauksesta hopeaa. Omalta osin siis voi vain todeta, että pystyin hyvin tulemaan kesken ottelua peliin mukaan eikä torjuntavirheitä tullut.

Tunnelmat turnauksesta ovat siis erittäin kahtalaiset. On pakko olla iloine ja ylpeä siitä tuloksesta, johon ylsimme. En olisi suoraan sanottuna itse moiseen suoritukseen uskonut. Sain vielä pokaalinkin itselleni palkintokaappiani komistamaan. Mutta totuuden nimissä oma panokseni tuohon tulokseen oli aivan liian vähäinen. Tämän turnauksen tavoitteena oli näyttää omia taitojaan ja saada kansainvälistä pelikokemusta. Valmentajat pisteyttivät meidän päivittäin pelaamisemme perusteella ja tavoitteena oli tietenkin näyttää kaiken osaamansa jotta saisi lunastettua itselleen Lontoon paikan. Se pirun vatsapöpö vei multa kaikki näyttömahdollisuudet ja paineet keväälle vain kasvavat. Muut saivat nyt niin ison etulyöntiaseman, etten oikein enää tiedä mitä taikoja mun pitäisi tehdä samaan yltääkseni. Tälläinen tuuri vain niin suututtaa, masentaa, ärsyttää ja itkettää.

En selvästikään pidä kilpailemisesta joukkueen sisällä. Siksi en kait olekaan yksilöurheilija vaan nimenomaan joukkuelajissa mukana. En halua kilpailla muiden kanssa paikoista Lontooseen. En halua enää miettiä mitkä ovat omat vahvuuteni suhteessa muihin sun muuta soopaa. Muihin vertaaminen vie vain omia energioita ihan väärään suuntaan ja hidastaa kehitystäkin minun tapauksessani. En pysty kilpailemaan sillä tavalla. Parempi vain tehdä omalta osaltaan paras treenikausi mihin pystyn, treenata yhdessä joukkueena entistä paremmin yhteen ja odottaa kiltisti sitä tuomiota sitten Lontoon lähtijöistä kesäkuussa. Toivottavasti onnistun pitämään tämän päätöksen enkä enää spekuloi lähtijöillä. Nyt olen saanut tarpeekseni siitä nimittäin.

Treenaaminen sujuu mukavasti. Tosin talvi vaikeuttaa todella aerobisen kunnon ylläpitoa nyt jotenkin ihan oikeasti. Juosta pitäisi paljon enemmän, sen huomasin turnauskessakin mutta ulkona en sitä pysty harrastamaan. Yhdistelmänä huono näköni ja, liukkaat talvikelit ja pimeys ovat liian riskabeleja. Juoksumatolal treenistä ei tule mielestäni yhtä laadukas, eikä totuuden nimissä se nyt ihan herkkuakaan ole.

Ai niin, lopuksi linkki youtubeen. josta löytyy hienosti toteutettu videopätkä jossa kerrotaan Suomen miesten maalipallojoukkueen kuulumisia matkalla kohti Lontoota. Kannattaa katsoa jo ihan senkin vuoksi,että meidännaisten treeniä näkyy siellä taustalla kun Ekiä ja Laitista haastatellaan. http://www.youtube.com/watch?v=AgqoW7Ywzfc

Harmaa hiirulainen

Kauden kolmas kotimaan turnaus tuli pelattua eilen Espoon Leppävaarassa ja vaikka joukkueen huono menestys jatkuikin, oli omalta osaltani pelit ihan mukiinmeneviä suorituksia. Tinttasin kaksi maalia kolmen pelin aikana ja se jos mikä on edistystä tällä huimalla maalipalloilijan urallani. Ehkä jotain kehitystä siis on heitossakin tapahtunut vaikka oma asenne ja tuntuma onkin paljon synkempi. Puolustuspeliin olen sensijaan  ollut yleensä tyytyväinen, mutta nyt harmittaa kaksi selkeää asentovirhettä joiden vuoksi imuroin kaksi palloa maaliin kahdessa eri pelissä. Onneksi sentään virhe ei ollut sama joten uskon ettei nämä mitään pysyviä ongelmia aiheuta. Eka pallo upposi verkkoon kun jalat olivat jotenkin huonossa asennossa ja pallo kimposi yläreidestä maaliin. Toinen, ehkä eniten harmittava möhlinki sattui kun pallo tuli ihan kulmaan, pelasin vasenta laitaa ja pallo kimposi siis liian löysistä käsistäni maaliin. Tuo harmittaa jo ihan siksi, että löysät kädet olivat ennen ongelmani mntta koko kesän ja alkusyksyn tein paljon töitä niiden kehittämiseksi ja luulin jo voittaneeni tämän ongelman. No mutta en jaksa näistä asentoasioista vielä alkaa murheen kyyneleitä valuttamaan sillä suurin tekijä noissa tilanteissa taisi kuitenkin olla oman keskittymisen puute. Kun pallo meni käsieni kautta maaliin olin jo jonkin aikaa kuunnellut kentän ulkopuolelta ohjeita ja kommentteja omasta heitostani ja täytyy myöntää, että annoin näiden vinkkien sekoittaa omaa peliäni liiaksi. Olisi opittava sulkemaan korvansa kentäln ulkopuolisilta ääniltä ja keskityttävä paremmin kentän tapahtumiin.

Yksi elämäni peruspohdintoja on ns. harmaan perushiiren dilemma (oma termini). Välillä kaipaisin sitä, että olisin jossain elämäni alueella omasta mielestänikin keskivertoa huomattavasti lahjakkaampi tai parempi. Oma tuntuma on, että olen tuollainen harmaa hiirulainen, keskiverto suorittaja joka asiassa ja monesti silloinkin vain kovan työn ansiosta. Koulu- ja opiskelumenestykseni on aina perustunut kovaan työhön. Keskiarvo oli siinä kahdeksan kieppeillä ja yliopistossakin 1-5 asteikolla sain lähinnä 3-4. Näiden arvosanojen eteen tein oikeasti kovasti töitä yläasteelta lähtien, mitään lahjoja ei siis ole varsinaisesti ollut, korkeintaan ehkä tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä tekemiseen sinänsä. Ratsastusta olen harrastanut melkein 20vuotta, mutten siinäkään mitenkään loista, moni vähemmän harrastanut lahjakkaampi handlaa nekin kuviot oikeasti paremmin vaikka olen harrastanut sitäkin lajia varsin kunnianhimoisesti, en vain hölkytellyt maastossa. Maalipallossa on musta ihan edellisiin esimerkkejä vastaava tilanne. Mitään varsinaisia lahjoja mulla ei tähän lajiin omasta mielestäni ole vaan omat taitoni ja kehitykseni on kiinni lähinnä treenaamisesta oman fysiikan ehdoilla. Ja kun vielä totuus on, että paras fyysinen oppimisikäni on takana päin ja kroppa matkalla kohti rappiota ;) on treenattava vielä entistä enemmän saavuttaakseni keskitason, tason jolta lahjakkaat pelaajat lähtevät liikkeelle.

Myönnän olleeni ennen kateellinen niille ihmisille, jotka eivät lukeudu omassa kategorioinnissani tähän harmaiden hiirulaisten kastiin. Onneksi olen iän myötä ymmärtänyt, ettei muiden menestys ole multa pois ja voin nyt olla muiden puolesta iloinen heidän onnistumisistaan ja auttaa heitä menestymään entistä paremmin. Lähinnä tämä hiirulaisuus ärsyttää ja johtaa välistä siihen, ettei tee mieli edes yrittää kun tietää ettei koskaan ole paras tai saa mitään erityismainintaa. Toivon, etten niinkään kaipaa kehuja ja hehkutusta omista taidoistani ja suorituksistani vaan kyse on enemmän kilpailuvietistä ja siitä että koen tilanteen epäoikeudenmukaisena suhteessa tehtyyn työhön. Epäoikeudenmukaista se on mielestäni myös siksi, että omasta lähipiiristäni kaikki muut ovat jonkun alan erikoisosaajia, taitavia jossakin, paitsi minä. En tiedä siis missä olen ollut silloin kun erityisosaamista on ollut jaossa vai onko laari tyhjennyt juuri omalla vuorollani enkä ole jaksanut jäädä odottamaan täydennystä...

Ei tämän erikoisosaamisen tai lahjakkuuden tarvitsisi mitenkään kovin kummoinen olla, jokin pieni juttu jonka avulla saisin omaa kilpailuviettiäni lepyteltyä ja itsetuntoani kohennettua. Taitaapi vain olla niin, että ainoa missä voin tällaisen saavuttaa, on joku kokemukseen ja pitkäaikaiseen työhön tai toimintaan liittyvä asia, jonka saavutan sitten ehkä 20 vuoden kuluttua uurastettuani saman asian kimpussa puoli elämääni. No ainakaan se ei silloin liity maalipalloon, voin luvata teille. No gurun uraa odotellessa sitten... =D

Äiti melkein pääsi Lontooseen

Viikko sitten elin toiveikkaana siinä uskossa, että voisin kohta laittaa tänne tiedon siitä, että äiti tahtoi ja pääsi Lontooseen pelaamaan maalipalloa, mutta ei se tilaisuus sitten kuitenkaan koittanutkaan ihan vielä. Lontoossa järjestetään tänä viikonloppuna paralympialaisten esikisat maalipallossa. Mukaan on kutsuttu viisi maata ja Suomen naiset oli juuri se kuudes maa joka ekana jäi turneen ulkopuolelle. Viime viikolla saimme kuitenkin tiedon ettei Kiina ole saanut viisumeitaan kuntoon ja valmistauduimme henkisesti siihen mahdollisuuteen, että pääsisimmekin mukaan kisoihin. Lähdön piti varmistua tämän viikon tiistaina ja elin koko päivän ihan täpinöissäni jännityksestä. Kännykkä hälytti joka kerta kun tuli sähköpostia ja luin viestit heti (vaikka olin puistossa, muskarissa tai maalipallotreeneissäkin). Jotenkin ne kiinalaiset nyt olivat sitten saaneet paperityönsä tehtyä ja pääsivät mukaan ja pettymyshän se oli meille. No mutta toisaalta ei ne mitenkään merkittävät kisat olisi olleet, olisi vain päässyt näkemään tulevat kisapaikat ja kokemaan Lontoon edes kerran jos sinne ei elokuussa tule kutsua.

Maalipallorintamalla on tapahtunut yksi mielestäni erittäin erikoinen tapaus. Suuret herrat jossain tuolla kaukana ovat keksineet vaihtaa pelivälinettä kesken kaiken, eli Lontoossa pomputeltavana on uudenlainen ja eri merkkinen pallo. Suomessa ei kukaan ole päässyt hipaisemaankaan tuollaista uutta kapistusta ja nyt odotamme kielip itkällä milloin sellainen pyörii tännekin pohjolaan ison veden takaa Ameriikasta. Paljon on huhuja pyörinyt siitä kuinka pallolla on vaikeampi heittää pomppua ja tuntuma on kovin erilaisempi kuin nykyisessä pallossa mutta kun ei ole päässyt kokeilemaan ei kyllä yhtään voi tietää mitä itse olisi asiasta mieltä. Sinänsä on musta perinjuurin hämmentävää että näin lähellä isoja kisoja vaihdetaan jotain niinkin keskeistä kuin pallo ja asetetaan samalla maat eriarvoiseen asemaan sen perusteella, kuinka kauan he ovat uutta palloa päässeet testaamaan. Itseä henkilökohtaisesti ei tuo pomppujen vaikeus ärsytä niinkään koska en niitä muutenkaan osaa heittää. Päivastoin voin nyt hyvällä omalla tunnolla jättää niiden tuskallisen harjoittelun siihen saakka kunnes uusi pallo tulee kehään. Mutta lähinnä pelkään, että pallo on jotenkin kovemman tuntuinen ja siis sattuu enemmän torjuttaessa. Tämä laji on riittävän masokistinen ja minä muutoinkin jo täynnä mustelmia joka turnauksen jälkeen joten enempää kovuutta en kaipaisi.

Tein apurahahakemuksen CAF nimiselle säätiölle USA:ssa ja nyt odotan malttamattomana miten sen kanssa käy. Englanninkielen taitoni olivat todella ruosteessa mutta onneksi mies auttoi aikasta pitkän hakemuksen täytössä. Hain rahaa jotta voisin palkata itselleni personal trainerin kuntosaliltamme harjoitteluani valvomaan ja ohjaamaan sekä hierojalla käynteihin. Hakemuksessa kyseltiin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, mutta ehkä paras kysymys oli mielestäni se, onko isäsi tai äitisi palvellut armeijassa. Eli tästä tuli mulle sitten heti iso miinus kun isä on ihan vain ensihoitaja eikä äitikään ole armeijaan palkkautunut :P Hakemusta varten piti myös laskea taloutemme vuoden tulot ja menot ja niissä luvuissa riittikin sitten paljon ihmeteltävää. Karmea fakta paljastui etenkin rahamäärästä, joka menee mulla urheiluun vuodessa. En olisi uskonut.

Peruskuntokausi vetelee viimeisiään ja maanataina alkaa voimakestävyystreeni. Sain fysiikkavalmentajaltamme hyväntuntuisen saliohjelman jossa on paljon uusia liikkeitä joten odotettavissa on kipeitä lihaksia ja painojen arvontaa. Tämän kuntokauden olen suunnitellut itse jokaisen salitreenini joten on suuri helpotus kun se vastuu on nyt muualla. On niin huojennuttavaa tehdä ohjelmaa, josta tietää että se on hyödyllinen.  Ensi lauantaina on taas kotimaan sarjaturnaus, tällä kertaa paikkana on Leppävaara Espoossa joten kerrankin pääsee vähällä matkustamisella.

Juuso viihtyy edelleen erinomaisesti lapsiparkissa ja kyselee aina hyvin tarkkaan, missä jumpassa äiti kävi ja mitä laitteita äiti kuntosalilla käytti. Taitaa välillä vain vähän jekkuilla niille lapsiparkin hoitajille siellä, mutta se kertoo vain huumorintajusta. Yhden hoitajan nimen Juuso väittää aina unohtavansa ja nimittelee häntä milloin milläkin hassulla nimellä (mm. Moppe ja Dindi) suu leveässä virneessä.Kun hoitaja koettaa korjata nimensä, Juuso vain huutaa ei ja nauraa. Muodissa näyttää olevan myös pallomeren pallojen heittely pitkin huonetta. Tämä on hauskaa kuulemma vain niin kauan kun hoitaja ryntää heti hakemaan pallon ja toruu heittelystä.

Niin ja lopuksi äkäinen viesti niille ärsyttäville spämmääjille, jotka häiritsevät blogini liikennettä jatkuvasti: Lopettakaa välittömästi, häirintänne häiritsee vain tämän blogin tilastoja enkä pidä siitä ollenkaan. (No totuuden nimissä eihän ne häiriköt tätä blogia oikeasti lue, ovat tuskan edes suomalaisia mutta kun pistää vihaksi tuommoinen "hyökkäily")

Peliaikaa, tuomaripeliä, hikeä ja kyyneleitä

Niin siinä vain kävi että EM-kisat on meidän tiimin osalta pelattu ja pääsin vasta nyt ekaa kertaa tänne kirjoittelemaan. Asutaan koko jengi samassa kämpässä joten tekemistä ja seuraa on aina löytynyt sen verran, etten ole viitsinyt lukittautua kahden koneen kanssa minnekään. Ja toisaalta peleihin valmistautuminen on vaatinut sen verran paljon henkisiä voimia, etten ole kyllä jaksanutkaan analysoida mitään kovin syvältä. Mutta nyt on aikaa kun menossa on mitalipelit ja olen niin laiskapaska etten jaksa mennä hallille niitä vielä katsomaan.

Tanska on kylmä maa, siitä voidaan lähteä. Asutaan niemen kärjessä niin, että kolmessa suunnassa on meri. Kylmä on ja tuuli on Suomen myrskytasoa koko ajan. Mahtavaa on, että meillä on oma keittiö ja pesukonekin joten olemme paikanneet kisojen suoraan sanottuna surkeaa ruokahuoltoa omilla kokkauksilla ja kuluttaneet tyhjää aikaa kotitöissä. Tällä tavalla musta kisoissa pitäisi aina majoittua. Joukkuehengelle tekee hyvää majoittua edes joskus saman katon alle. Treeneissä ja kisoissa yleensäkin tunnutaan aina olevan kahden hengen hotelihuoneissa ja niissä klikkejä ja tylsyyttä tulee helpommin. Jos ei joukkuepelaajan pää kestä viikkoa asumista pelikavereiden kanssa niin sitten on ehkä harkittava jotain vaihtoa...

No niihin peleihin sitten... Avauspäivänä vastassa oli ensin ennakkosuosikki Venäjä ja sitten Espanja. Meillä pelaajien kunto oli aika huono ja lähtökohdiltaan, Viime turnauksessa loukkaantuneen Kaisun käsi ei ole vielä kuntoutunut ja Kristalla on ollut sairastelua. Iida sen sijaan on vasta ekassa kansainvälisessä turnauksessaan joten aloituskokoonpano oli aika selvä, minä, Katja ja Sanna. Rehellisesti voin sanoa, että pelasin tässä pelissä surkeasti. Olin ihan ylikierroksilla ja paniikissa suorastaan. Päässä takoi vain että nyt on EM-kisat ja olen kentällä aloituksessa. Juuri kun sain itseni jotenkin kasaan, vaihdoimme Katjan kanssa laitoja ja olin taas ihan ulapalla kaikesta uudessa paikassa. Onneksi peruspeli oli sen verran hallussa, etten montaa maalia saanut imuroitua, mutta tartutin kait hermostukseni muihinkin ennen kuin minut otettiin vaihtoon. Takkiin tuli että rytisi, lopputulos 6-2. Kaikki paikat vuosi tasaisesti joten sikäli kenenkään yksittäisen pelaajan virheeksi tätä ei voinut laskea.

Espanja peli olikin sitten jo kuin kukkien poimimista edelliseen verrattuna. Tein paljon töitä ennen peliä oikein vireen löytämiseksi ja jännityksen voittamiseksi ja se kannatti. Ekaa kertaa maajoukkuepelissa en jännittänyt kentäläl pientä alkukutkutusta lukuunottamatta. Fiilis oli mitä mainioin ja oli fiilis että osaan pelata. Loppulukemat 4-2 ja hämmentävintä oli, että pelasin koko pelin.

Keskiviikon ekassa pelissa Saksa kaatui huolellisen ja onnistuneen puolustuksen turvin 1-0. Tämä oli yksi lempipeleistäni näissä kisoissa. Hauskinta oli että Saksa heitti 85% heitoistaan mun laitaan eli tekemistä riitti. Vastustaja tarjoili mukavaa perusheittoa joiden torjunta oli mukavaa ja torjunnat tuntuivat varmoilta. Jotain loksahti paikoilleen tämän pelina ikana koska aloin yhtääkkiä täysin tiedostamattani liikkua enemmän puolustuksessa. Olin kuin vahingossa seisaaltaan ottamassa paloa kiinni sentterin takana kun pallo tuli keskelle mitä en ole ennen juuri koskaan tehnyt. Varmistusten lisäksi liikuin nohevasti myös eteen minulta kimmonneita palloja hakemaan. Jotenkin sain energiaa ja fiilistä muun joukkueen fiiliksestä ja olin suorastaan liekeissä siellä kentällä. Krista sentterinä oli jotenkin turvallista ja hyvän tuntuista pelata vaikkei Krista meillä ole sentterinä pelannut pitkään aikaan.

Tanska kohdattiin toisena keskiviikkona ja ottelusta tiedettiin odotaa vaikeaa. Olin jälleen aloituksessa mutta loppuvaiheessa päädyin penkille kun kaivattiin lisää heittovoimaa kentälle. Eka puoliaika oli meiltä jälleen hienoa puolustamista vaikka Tanskan heitot olivat Saksaa parempia. Puoliajan jälkeen meille osui kuitenkin heti pimeä hetki. Tanskan kaksi ekaa heittoa meni maaliin ja siitä alamäki sitten alkoi. Hämäännyin ekasta Katjan puolelta maaliin menneestä heitosta jotenkin ihan liikaa ja päästin heti seuraavan heiton omalta puoleltani. Loppuvaiheessa kentälle päästettiin penkkiä enemmän kuluttaneet pelaajat ja loppulukemat olivatkins itten jo 6-2 Tanskalle. Harmittaa, että peli repesi niin totaalisesti erän alussa. Kyse taisi olla ihan henkisestä jutusta ja tällaisesta pitää oppia jotain ja paljon.

Olimme siis lohkomme kolmansia ja puolierävastukseksi tupsahti rakas naapurimme Ruotsi. Tätä peliä tulen muistelemaan vielä varmasti monta kertaa niin hyvässä kuin pahassakin. Pelillisesti olin parhaimmillani tässä pelissä. Vaikka vastustaja tarjoili vaikeita heittoja niin pomppujen, jengojen kuin kovienkin heittojen muodossa, puolustus oli hyvää. Asentovirheiden vuoksi ei multa mennyt yhtään maalia. Kun maali meni, johtui se siitä että olin yksinkertaisesti väärässä paikassa. Varsinkin sentterin eli Kristan ja mun väli, johon molempien pitäisi ikäänkuin kurottaa itsemme ihan äärimmileen, oli heikko kohta. Oman kulman pidin tiukasti kiinni ja sekin oli mahtavaa. Jotenkin olen oppinut nyt sitten vissiin pitämään asennon niin oikeaoppisena että onnistun blokkaamaan pallon eteen päin, ei mun yli maaliin. Kaiken huipentuma oli se, että tein Ruotsille KAKSI MAALIA. En koko kotimaan sarjan aikana ole tehnyt kahta maalia saati sittten että olisin tehnyt ne yhdessä maajoukkuepelissä arvokisoissa. Heittoni eivät tosiaan ole mitenkään kovia, mutta ovat sentään tarkkoja joten kun kulma oli laidassa auki, upposi pallo tolpan kautta siististi verkkoon. Varsinainen peliaika päättyi jännittäviin 5-5 lukemniin joten seurasi jatkoaika. Maalipallossa jatkoaika pelataan kultaisen maalin mukaan, peli päättyy heti kun jompi kumpi saa maalin. Katjan heitto vihellettiin pitkäksi ja Ruotsi teki rankkarista maalin joten peli päättyi 5-6.

Pelin jälkeen jäimme keskustelemaan tuomarin kanssa siitä, oliko heitto oikeasti pitkä kun se ei siltä kenestäkään näyttänyt tai kuulostanut. Ensin tuomari selitteli aikansa jotain ja pyysi sitten anteeksi väärää vihellystään. Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä joten Ruotsi vei voiton ja pääsi semifinaaleihin tuomarivirheen vuoksi. Videolta tuomari vielä katsoi heiton ja totesi, että pallo osui maahan kolme metriä ennen rajaa eli heitto oli täysin puhdas. Mulle tälläinen tulos oli todellinen shokki. Pelissä lataus oli niin valtava ja olin ylittänyt itseni niin moninkertaisesti, että suutuin ihan mielettömästi. En moista tunnemyrskyä muista kokeneeni koskaan kentällä enkä juuri tavan elmässäkään. Ensin teki mieli heitällä tavaroita ja vetää tuomaria turpaan, sitten itkin silmät punaisiksi. Karmeinta oli, että seuraava peli oli heti kahden tunnin kuluttua enkä oikein millän saanut itseäni järjestykseen ennen sitä vaikka tiesin olevani kentäläl jälleen aloituskokoonpanossa. Olisin vain halunnut pakata tavarat ja painua kotiin. Mikään maalipalloon liittyvä ei napannut alkuunkaan. Olen ihminen joka sietää itseensä kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta todella huonosti, en oikeastaan ollenkaan ja kun vielä tähän lisätään henkinen ja fyysinen väsymys niin tila oli karmaiseva.

Sijoista 5-8 ottelimme Ukrainaa vastaan. Lämmittelyssä en puhunut mitään koska pelkäsin koko ajan purskahtavani uudelleen itkuun. Olo oli kuin kuiviin puristetulla paskaisella tiskirätillä jota viskottiin seinille kun peli vihellettiin alkavaksi. Ukraina oli kuitenkin onneksi mieluinen vastus, Turkissa pelasin sitä vastaan koko pelin ja voitimme sen silloin varmalla puolustuksella 2-0. Ukraina puolustaa hyvin mutta koska heitot eivät olleet kovia peli tuntui lähinnä treenipeliltä eikä hikikään tullut pahemmin. Pelasin kuin kone, enemmän rutiinilla kuin ajatuksella mutta pidimme nollat ja tulos oli kaunis 3-0.

Vikaan peliin jouduin tai pääsin penkille ekaan erään. Mutta kun tilanne oli puoliajalla 3-0 Israelille, pääsin kentälle. Pidimme nollat toisen erän, mutta kun maaleja ei tullut, ei ollut jotenkin edes lähellä, päättyi peli noihi lukemiin. Sijoitus Suomen naisilla siis 6.Silti eilen oli oikeastaan ihan voittajafiilis. Rypistys oli kova ja koska ykköskentällinen ei ollut missään vaiheessa kentällä kokonaisuudessaan, oli tuloskin ihan mainio. Monta hyvää peliä, hetkeä ja fiilistä mukaan mahtui ja itse ylitin omat tavoitteeni ja itsenikin moneen kertaan. Sain pelata viisi kokonaista peliä, olin puolustuksellisesti parhaimmillani ja heitoistakin puuttui hermostuneisuus. Kunhan uskallan heittää voimalla kisoissakin ja saan niihin vielä vähän tekniikkaa, olen vielä kova luu tulevaisuudessa.Muiden epäonni olis iis minun onneni kun sain peliaikaa heidän takiaan, mutta onneksi osasin käyttää tilanteen hvväkseni ja onnistuin.

Pahoittelut kirjoitusvirheistä. Tätä kirjoittaessani täällä kämpillä vaeltaa koko ajan ovesta ihmisiä ulos ja sisään. Suomen miesjoukkue valmistautuu illan finaaliin ja pojat ovat ihan hermona, naisilla on jo kisafiilis ylimmillään joten puhetta piisaa. Kotona kirjoittelens itten tarkemmin omia fiiliksiä vielä.

Leiri ja turnaus takana, treeniviikko edessä

No niin, viikonlopusta selvitty ja yön yli nukuttu niin on oikea aika tulla kertoilemaan tännekin kuulumisia. Eli meillä oli lauantaina Pajulahdessa maajoukkueleiri ja sunnuntaina kauden aloitusturnaus. Maajoukkuekaverini osaa cranio-sacraaliterapiaa ja ehkäpä hänen käsittelynsä ansiosta sain osan kuulostani takaisin. Hän hieroi kallonpohjan lihaksiani ja jotain muutakin ja sai sieltä jotain lukkoja aukeamaan. Taivaallista kun tinnitys lähti lähes kokonaan. Kuulo ei silti ole edelleenkään normaali eikä korva täysin äänetön, mutta eteenpäin mentiin silti huimasti. Kurkkukipukin on tuolla taustalla jossain ihan pienenä eikä olo muuten tunnu kipeältä joten olen päättänyt jatkaa treenaamista, rauhallisella temmolla mutta päivittäin kuitenkin.

Leirillä päästiin pelaamaan tosi paljon ja tehtiin paljon muutenkin treeniä jossa sykkeet pysyi ylhäällä ja liikkeet reippaina. Pelit meni ihan unelma hyvin korva huomioon ottaen. Kuulo-ongelmat näkyivät lähinnä siinä, etten onnistunut yleensä ihan perusasiassa, eli syöttämään palloa toisella laidalla olevalle pelaajalle. Tämä korjattiin helposti sillä, että syötin vain sentterille, joka siis on viereinen pelaajani. Lisäksi kuulo vaikeuttaa edelleen heiton suuntaamistani. Olen ollut maajoukkueen ehkä tarkin heittäjä (muuta hyvää heitossani ei oikeastaan olekaan) mutta nyt oli pakko olla tyytyväinen kaikkiin heittoihin jotka vain menivät kentälle. Mutta tämänkään en antanut häiritä kun treenasin sitten heiton tekniikkaa ja voimaa.

Pelaaminen maajoukkueen kanssa tosiaan luisti puolustuksellisesti omalla kohdallani tosi hyvin. (En halua tässä blogissani ottaa kantaa kamalasti koko joukkueen toimintaan enkä etenkään muiden pelaajien asioihin joten vaikka kyse onkin joukkuelajista, jätän analyysini nyt vain itseeni.) On kerta kerran jälkeen helpompaa pelata kun tuntee hyvin ne, joiden kanssa pelaa. Eli kun sentteri (keskipelaaja) on tuttu, tietää aika tarkkaan mihin asti hän ylettää torjua, mitkä ovat hänelle vaikeita juttuja ja miten henkinenkin puoli menee. Toinen laita on myös tärkeä tuntea ja tietää jotta tietää milloin rientää sinne puolelle apuun yms. Parashan olisi, jos pallon takana olisi aina kaikki kolme pelaajaa, mutta koska pelaan polviltani (ja olen vanha ja hidas), en yksinkertaisesti ehdin toiselle puolelle puolustusaluetta ihan kovin nopeasti.

Nyt kun keskellä on Sanna tai Kaisu, voin jotenkin laitta osan torjunnasta automaatiolle ja keskittää ajatuksiaan muihin pelillisiin juttuihin. Se on mulle uusi ja aika mahtava havainto. Tätähän meidän uusi valmentajamme Laitinen jankkasi heti alusta alkaen, että on opittava tuntemaan joukkuekaverinsa ja mietittävä aina, kenen vieressä pelaa ja nyt olen sen oivaltanut ja oppinut. Nyt haluan oppia tuntemaan kaverit vielä paremmin henkiseltä kantilta jotta tiedän missä he päänsisäisesti menevät pelin aikana, miten heitä parhaiten tuen aina kulloisessakin tilanteessa. On hetkiä jolloin toiselle kannattaa sanoa napakasti, kannustavasti tai hetkiä jolloin pitää olla vain ihan hiljaa.

Turnaus ei sen sijaan mennyt yhtään niin hyvin kuin treenit. En tiedä miksi edelleen alisuoriudun aina kisoissa. Jotenkin vain joku fiilis on väärin. En tiedä olenko liian hermona vai mikä kisoissa klikkaa, mutta harvoin onnistun silloin omasta mielestäni parhaalla mahdollisella tavalla. Sain aika vähän peliaikaa johtuen ehkä siitä, että pystyin pelaamaan kuuloni vuoksi vain toista laitaaa ja juuri siinä laidassa pelasi joukkueemme maalitykki. Pelaaminen oli takkuista ja jotenkin negatiivista. Ärsyynnyin siitä etteivät heitot menneet minne suunnittelin ja aloin heittää entistä enemmän pieleen. Torjunnat sujuivat onneksi rutiinilla ihan mainiosti, mitä nyt yksi virhe tuli löysän yläkäden vuoksi mutta senkin korjasin tosi hyvin. Henkisesti vain pitäisi nyt viimeistään keksiä miten valmistaudun paremmin kisapeleihin ja pystyn antamaan sen parhaan panokseni joukkueelleni.

Viikonloppu opetti myös sen, kuinka epäterveellistä tämä urheilu välillä on. Toinen maajoukkueemme senttereistä kaatui turnauksessa on kätensä päälle ja häneltä meni kyynärpää sijoiltaan. Kun joutuu pelaamaan tiukkojakin tilanteita väsyneenä ja nälkäisenä pitkän päivän jälkeen, virheitä sattuu helposti eikä sitä pysty olemaan niin skarppina kuin pitäisi. Toivottavasti sentterimme saa kätensä kuntoon ennen EM-kisoja edes sen verran että voi pelata käsi teipattuna koska muutoin olemme pulassa. Tämä oli jälleen kerran hyvä muistutus itsellenikin siitä, että kaikki kannattaa tehdä aina huolella ja hyvässä vireystilassa. Leireillä ja turnauksessa siihen ei aina pysty kun päivät ovat pitkiä. pelejä paljon ja ruokaa vähän mutta treenatessa ei ainakaan riskejä tässä suhteessa parane ottaa.

Epätoivon laaksossa

Elän painajaista, tämän positiivisemmin en osaa tätä kirjoitusta aloittaa. Vaikka tästä blogista piti tulla urheiluun keskittyvä, nyt näyttää että sairaskertomukset ovat ainoata sisältöä. Olen kai jotenkin manattu, syitä en enää osa keksiä tähän kaikkeen.

Korva on lukossa edelleen. Jotain sillä kuulee, mutta sirinä, tinnitys ja kaiku tekevät elämästä helvettiä koko ajan. Antibiootttkuurikin loppui jo keskiviikkona mutta tilanne ei vain helpota. Lisäksi tänään heräsin TAAS siihen, että kurkku on kipeä joten mikään ei tunnu muuttuvan. Nyt tätä sairastelua jatkunut siis kaksi viikkoa ja jos lyhyttä tervejaksoa ei lasketa, olen ollut flunssassa kuukauden. Terveyskeskuksesta vain todettiin, että jos korva vaivaa kahden viikon kuluttua vielä, kannattaa ottaa yhteyttä mutta että aikoja on vähän tarjolla.

Tuntuu niin yksinäiseltä ja toivottomalta tämän asian kanssa. Nykyinen terveydenhoitosysteemi ei oikein tue  kokonaisvaltaisempaa ja laadukasta hoitoa, pitäisi olla pahemmin kipeä niin apua ehkä saisi. Mutta eihän kukaan lääkäri ymmärrä miksi kuulo on mulle tärkeä eikä ketään oikeasti kiinnosta jos on pitkään flunssassa. Tänään kun radiosta tuli yksi biisi jota salilla usein soitetaan, sain nieleskellä kyyneleitä kun niin harmitti tämä kaikki. Onneksi oli Juuso sylissä niin sai siitä vähän halilohtua. Jos motivaatio urheiluun olisi samaa tasoa kuin vaikkapa puoli vuotta sitten, olisin jo heittänyt hanskat tiskiin ja irtisanonut maajoukkuesopimuksen. Eihän se minua olisi parantanut, mutta ainakin stressi olisi vähentynyt. Nyt stressaan peruuntuneita pelitreenejä, turnausta ja sitä kaikkea mitä jää tekemättä ja miten saan juonesta taas kiinni jos joskus paranen.

Keskiviikkona olin pelaamassa, piti kokeilla miten tällä kuulolla voi maalipalloa pelata ja nytten sitten tiedän senkin, ei kovin hyvin. Polviltaan pystyy vielä jotenkin pelaamaan kun pelaa oikeata reunaa (kuurokorva on siis oikea) mutta seisaaltaan olin ihan hukassa kentällä. Muutenkin kaikki vaati paljon enemmän keskittymistä ja eksyin jatkuvasti, heitin minne sattuu jne. Tosiasia on kuitenkin se, että huomenna on Pajulahdessa maajoukkueleiri ja sunnuntaina turnaus. Niitä en nyt peru, menen sinne vaikka kurkku tulisi kuinka kipeäksi. En vain enää jaksa perua mitään. Tulkoon sitten vaikka sydänlihastulehdus tai mikä tauti hyvänsä niin en vain jaksa. Turnauksessa tosin en taida tällä kunnolla saada kovastikaan peliaikaa, mutta mukaan menen ainakin. Turnaus on siis Suomen omaa kansallista sarjaa. Pelaan 1.divarin joukkueessa Dragons Oldies jossa pelaa toinenkin maajoukkuelainen.

Viikonloppuna järjestetään myös maalipallon tuomarikurssi johon mieheni osallistuu. Sitten meistä tulee varsinainen maalipalloperhe kun molemmat touhutaan lajin parissa enemmän. Juusokin tuntuu ajattelevan että kaikki pallopelit on maalipalloa. Kun hän näki urheilukentällä miesten pelaavan jalkapalloa, hän totesi että miehet pelaa maalipalloa. Muutoinkin Juuso on hyvin perillä tästä lajista. Yhtenä päivänä hän halusi katsoa mun kanssa netistä maalipallopelejä ja jaksoi tuijottaa yhden kokonaisen matsin. Kun keskiviikkon sanoin lähteväni pelaamaan, Juuso sanoi: "äiti ottaa treenikassin ja maalipallon mukaan".

Pahoittelut tästä valituksesta. Nyt oli vain pakko päästä purkamaan tätä oloa jollekin kun olen asian kanssa aika yksin. Tämä vaikuttaa niin paljon muuhun elämäänkin. Tunnen olevani ehkä maailman surkein (tai ainakin toiseksi surkein) äiti kun kärsivällisyyteni on ihan olematonta, empatiakyky surkea ja vain rämmin tässä huonossa olossani. Kaikki energia on poissa.