Voitoton mieli

Flunssassa ollaan taas, johan tässä ehdittiin kuukausi olla terveen kirjoissa tältä osin... Kait on vain jotenkin tyydyttävä kohtaloonsa, siihen että on jotenkin altis näille pöpöille ja elettävä asian kanssa sovussa. Tunnetustihan se ei ketään eikä mitään auta että kiukuttelen ja vittuunnun totaalisesti aina kipeänä. Syön mielestäni terveellisesti, otan vitamiineja purkistakin ja pidän huolta käsihygieniasta mutta geeneille ei mitään voi. Olisi ollut varsin fiksu veto ottaa tuo influenssarokotus, olisi sillä ehkä saanut muutaman treenipäivän lisää tälle talvelle, mutta eipä tullut syssymmällä pieneen mieleenkään. Onneksi tällä erää tämä tauti vaikuttaa hyvin kesytetyltä tapaukselta ja uskon olevani taas treenikunnossa ensi viikolla.

Tuosta viime viikonlopun Pajulahti Gamesin tunnelmista piti tässä vielä vähän jatkaa. Ensinnäkin itselle suurin ongelma vaihtopenkillä istuskelussa taitaa olla se, että siellä ehtii ajattelemaan ihan liikaa. Se ei selvästikään tee mulle hyvää ;) Joo joo tiedän kyllä, että siellä pitää keskittyä peliin jotta on valmis sujahtamaan kentälle heti jos tarvetta ilmenee. Olen vain ihminen jonka on kovin vaikea olla tekemättä mitään. Kotioloissakin telkkaria katsoessa esimerkiksi teen samalla kotitöitä, neulon tai selailen jotain kun en osaa vain istua ja katsoa. Koiraa lenkittäessä tai kotitöitä tehdessä kuuntelen äänikirjaa tai sanomalehtiä kännykästä jne. Ehdin tämän kaiken välissä ajattelemaan ihan riittävästi, liikaakin joten jos soisin itselleni aikaa vain ajatteluun, en tiedä mihin itseni ajaisin. Ja täytyy kyllä vähän kehaista itseä, vaikka ajatus penkillä välillä harhaileekin, täytin mielestäni paikkani kentälle erittäin sujuvasti heti kun sinne vaihdosta pääsin. Eli pystyin kyllä kääntämään ajatuksen pois päältä tositoimien edessä ja keskittymään siihen miksi siellä kentällä oltiin.

Mutta siis siellä vaihdossa nököttäessäni mietin paljonvoittamisen filosofiaa vai miten sen tässä hienosti otsikoisin. Kelailin läpi omaa peliuraani ja tulin siihen tulokseen, etten ole ollut koskaan kentällä kun olemme joukkueena olleet selvästi vahvoilla jossakin turnauksessa ja pelanneet tärkeitä matseja. Lähimmäs tätä pääsin varmaan EM-kisoissa Tanskassa, mutta silloin semifinaalissa Ruotsi pudotti meidät jatkosta emmekä siis päässeet ottelemaan kärkisijoista. Turkissa pelasi vain turnauksen alkupeleissä, en enää semifinaalissa tai finaalissa. Olen tottunut siihen, että kun olen kentällä, on joko kyse ei-niin-tärkeästä matsista tai olemme selvästi häviämässä muutoin matsia. Olemme joukkueena menestyneet vuoden mittaan hyvin, mutten ole ollut kentällä niinä suurina heikinä kun on ollut sijoituksista kyse.

En nyt tällä tarkoita itkeä peliaikani vähäisyyttä tai dissata joukkueemme menestystä. Valmentaja se on joka pelaajat kentälle määrää sen mukaan ketkä sinne sopivimmat on, se on täysin ok mulle. Ja tiedän tottakai, että turnauksen alkupään otteluillakin on merkitystä, jos emme olisi voittaneet niitä, emme olisi finaaliinkaan päässeet. Turnauksessa ei turhia otteluita olekaan.  Ajattelen nyt asiaa puhtaasti oman pääni sisäisenä kysymyksenä. En ole ensinnäkään saanut koskaan nauttia siitä fiiliksestä, kun on itse hikoillut kentällä tärkeässä matsissa ja joukkue voittaa. En ole kokenut sitä miltä tuntuu kun onnistuu keskittymään tuollaiseen tärkeään matsiin ja voittamaan sen. Sen on pakko olla erilainen fiilis kuin se ilo jota tunnen joukkueemme puolesta kun juhlin vaihtopenkillä joukkueen tulosta. Tunnen olevani mukana siinäkin voitossa, mutta eri tavalla  eikä kropassa muutenkaan silloin ihan samat hormoonit hyrrää kun ei ole pelannut.

Uskon, että jos olisin ollut jossain tuollaisessa tärkeässä matsissa kentällä, olisi myös oma itsetuntoni ja -luottamukseni parempi pelaamisen suhteen. Nyt en luota siihen, että joukkue voittaa kun olen kentällä. En luota omiin taitoihini riittävästi ja asennoidun liian usein kaikkeen sillä ajatuksella, ettemme voita. Toisaalta uskon, että minulle sopii jotenkin kierosti tuo negatiivinen ajattelu tässä kohtaa. Pelaamiseeni ei vaikuta lannistavasti se, että koen meidän olevan valtavastaajana ja vastustajan ennakosuosikkina. Päinvastoin, asennoidun peliin siloin enemmän taisteluasenteella, olen terävämpi ja tarkempi kentällä enkä ainakaan sorru turhaan ylimalkaisuuteen. Täytyy kuitenkin olla tarkkana, ettei näytä tätä asennetta liiaksi muille, sillä jokaisen asennoituminen peliin on henkilköohtainen juttu ja voin vain pilata muiden fiiliksen ja antaa muille vaikutelman luovutusasenteesta jos mölälyttelen jotain tällaista liiaksi.

Mutta siis itseluottamusta tärkeissä matseissa pelaaminen toki olisi tuonut. Kuten aiemmista kirjoituksistanikin on voinut lukea, en pidä itseäni mitenkään erityisen hyvän pelaajana enkä oikein edes havaitse omia vahvuuksiani joukkueessamme. Enkä luota lainkaan siihen, että osaisin pitää pääni kylmänä tiukemmissa otteluissa kun on oikeasti mahdollisuus saavuttaa joku hyvä sijoitus. Kateellisena olen miettinyt, miten omat joukkuekaverit pystyivät esimerkiksi keskittymään ja valmistautumaan maailman kisoissa Suomi-Turkki otteluun, jossa oli panoksena paikka Lontoon paralympialaisiin. Itse en silloin olisi ollut henkisesti valmis kentälle mutten tiedä, olisinko valmis samanlaiseen paikkaan nyt kun kokemusta ja näkemystä asioihin on kuitenkin sinällään tullut lisää. Enkä oikeasti tiedä, osaako voittaa tärkeitä pelejä, miten pääni silloin pelaisi.

Loppuun vielä kuulumisia treenirintamalta siltä osin kun sitä nyt viitsii näin sairaslomalta ajatella. Heitoissa on nyt jotain perinpohjaist apielessä ja taidan olla jo vähän luovuttanutkin koko asian suhteen. En vain mitenkään saa mieleistäni heittoa aikaiseksi etenkään sillä uudell apallolla. En tiedä johtuuko heitto-ongelmat oikeasti pallosta vai pollastani, mutta en ole nyt moneen pelitreeniin saanut heittettyä yhtään mielestäni kelpo heittoa. Heitoissa ei ole sen enempää voimaa kuin suuntaa. Tarvitsisin jonkun joka katsoisi heittoni ja sanoisi suoraan mikä menee pieleen. Voihan tosiaan olla, että heitto on ok, samanlainen kuin ennenkin mutta se vain kuulostaa korvissani erilaisesta uudella pallolla tai sitten asentoni on jotenkin lipsunut taas huonoksi ja heijastuu heittoon. Mikä vain voi olla syynä mutta itse sitä en osaa analysoida.

Torjunnallisesti olen hemmetin ylpeä siihen, että olen oppinut ottamaan pomppuheittoja kiinni pystymmästä asennosta. Eli en mene torjunta-asentoon vaan jään odottamaan palloa puoli-istuvaan asentoon. Aluksi tämä tuntui ihan random-jutulta, mistä oikeasti voin tietää, että pallo tömpsähtää juuri minuun kun entistä pienempi osa minust aon palloa vastaanottamassa, mutta jostain sen vain tietää. Toimin kentällä hyvin automaattisesti enkä todellakaan ehdi ajattelemaan, että nyt sijoitun tähän kun tuo pallo taitaa tulla juuri tähän kohtaan. Menen jonnekin mihin joku vaisto tai fiilis saa mut menemään ja 90% olen oikeassa paikassa.

Otampa tavaksi tähän laittaa aina loppuun muistiin mitä biisejä olen spotifystä kuunnellut samalla kun tätä kirjoitusta olen tehnyt. Viime bloggaus synty zumbamusiikin (niin noloa mutta joo) tahdissa, tänään mentiin Radio Rockin 100 parasta -listaa kuunnellen. Kaijuttimissa mm. My chemical Romance, Doors, Black Sabbath ja Simon Garfunkel.