Joulu vierähti ja vuosi vaihtui sukkelaan ja on taas aika päivittää kuulumiset tännekin. Olin sopivasti koko jouluajan flunssassa joten ei tarvinnut pähkäillä sillä, kuinka monta lomapäivää kehtaan pitää treenaamisesta. Onneksi tauti ei vienyt petiin eikä jatkunut kauan joten en ehtinyt vielä turhautua kuten niin usein ennen. Treenaaminen maistuu taas entistä paremmalta kun oli välissä lyhyt tauko.
Tällä hetkellä tuntuu jotenkin kierosti, että mukavampaa olisi vain tehdä salitreeniä ja aerobista perustreeniä pelaamisen sijaan. Eihän siinä mitään järkeä ole kun kuitenkin teen tätä kaikkea vain sen maalipallon hyväksi, mutta pelaamisessa on nyt niin pahaa turhautumista, ettei siitä tunnu pääsevän selville vesille millään. Lihaskunnosta on paljon yksinkertaisempaa pitää huolta, senkun tekee pyydetyt liikkeet salilla ja suorittaa tehtävät, ajatella tai analysoida ei tarvitse toisin kuin pelatessa.
Viikonlopun leirikin meni turhautumista vastaan taistellessa kun tuntui ettei osaa mitän eikä oikein hahmota mitä siellä kentällä tekee. Maalipallo on siitä ärsyttävä laji, ettei voi ollenkaan itse nähdä omaa tekemistä pelatessa. Lasit on silmillä koko ajan eikä oman kehon liikettä ja toimintaa kentällä pysty oikeasti tietämään varmaksi. Tai minä en ainakaan pysty kun olen niin vähän aikaa lajia harrastanut. Jos harjoittelen ilman laseja, en toimi samalla tavalla kuin pimeydessä toimin joten sitä ei vain voi verrata. Ilman näköä sitä liikkuu eri tavalla ja vanhat, kauan käytössä olleet liikeradat toistuvat jotenkin helpommin silloin. Sitä kuvittelee olevansa ihan kauhean nopea, ketterä ja mitä kaikkea, mutta todellisuus on usein jotain ihan muuta. Harmitta, kun en tiedä mitä teen väärin silloin kun heitto ei kulje, pallo pomppaa minusta maaliin tai olen väärässä paikassa väärään aikaan eli en ainakaan palloa torjumassa. Tuntuu turhauttavalta kun asiat vain joko onnistuvat tai eivät onnistu, muttei tiedä mistä se johtuu.
Eli tosiaan oltiin viime viikolla neljä päivää maajoukkueen kanssa Pajulahdessa Paralympiakomitean Lontoo-leirillä. Varsinaista treeniaikaa kentällä oli harmittavan vähän, kaksi kertaa päivässä vain, mutta lisänä oli sitten onneksi jonkin verran yhteistä ohjelmaa koko para-porukalle. Meille pidettiin mediakoulutusta ja yleistä infoa siitä, mitä Lontoossa on odotettavissa. Lisäksi saimme vähän kokeilla tulevia kisavaatteita ja viralliset valokuvatkin meistä räiskäistiin. Oli piristävää kun paikalla oli vähän enemmän sakkia, treenejä kävi pällistelemässä muutamia median edustajia, haastatteluja ja kuvia otettiin. Lisäksi tietenkin Lontoon puitteista, lentoaikatauluista, kisakuljetuksista, ruokailuista ja vaatetuksesta puhuminen lisäsi matkakuumetta ja taistelutahtoa. Mä todella haluan sinne mukaan!!! :) Niin ja tulihan tässä treenaamiseen sekin lisämotivaattori, että on pysyttävä vähintään näissä mitoissa jotta mahtuu valkoisiin housuihin ja minihameeseen ;)
Ainiin ja olihan siellä leirillä jotain pelaamisen kannalta uuttakin. Saimme viimen tuntumaa uuteen palloon jota tullaan siis käyttämään Lontoossa. Pallolla on erilaista pelata, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Alkuvaikutelmani oli, että pallo on parranajoväline enkä tästä ajatuksesta juuri eteenpäin päässyt. Pallo tuntuu kovemmalta ja pienemmältä ja sen kuulee paremmin. Pallossa on jotenkin metallisempi ääni joka jää helposti soimaan päähän ja aiheutti mulle jo yhden migreenikohtauksenkin (tai huonoilla yöunilla oli kyllä varmasti osuutensa). Koska pallon kuulee paremmin, tulee peleistä nyt vähämaalisempia ja virheistä entistä ratkaisevampia. Pallo sattuu enemmän kun sen saa vähänkin herkempään kohtaan, naamaan sitä en vielä ole saanut joten sikäli elämä on vielä ihanaa. Kerran sain ilmat itseltäni pihalle mukavasti kun pallo tömpsähti ihanasti rintalastaan, kädet on täynnä pieniä haavaumia mutta muutoin pallon pimeältä puolelta vältyin toistaiseksi.
Tänään alkaa viimein viikottaiset maajoukkueen valmentajamme pitämät maalipallontreenit. On surullista, että vasta nyt aloitamme säännölliset, valmennetut tekniikkatreenit. Mutta joskus sentään tämäkin tapahtuu. Laitan nyt voioni näihin treeneihin, jos en niissä pääse turhautumisestani niin sitten ei taida mikään auttaa... Tänään alkaa myös voimakausi. Kuten olen täällä läpissyt, on se lempparikauteni kun saa kunnolla iskeä rautaa tankoon ja hinkata vähän toistoja. Joskus on saatava tuntea itsensä vahvaksi ja ihan urheilijaksikin. Vaikka Lontoon leirillä joka luennolla käytetty huippu-urheilja-termi mua aina naurattikin kun en itseäni minään sellaisena pidä, olen kait identiteetiltäni nyt kuitenkin vähän enemmän kuin pelkkä kuntoilija.
Toivottavasti nyt saan treenata kunnolla ilman tylsiä sairasteluja. Juuso on nyt flunssassa ja pelkään pahoin, että tuo järkyttävä räkätauti tarttuu muhunkin. Kurjaa on myös se, etten pääse salille ennen kuin poika on vähän paremmassa kunnossa. En yksinkertaisesti kehtaa laittaa noin kipeää lasta parkkiin. Aina ei siis tosiaankaan voi treenata oman mielen mukaan... No alkuviikon käyn pelitreeneissä iltaisin jotta jotain tulee kuitenkin tehtyä.
Olen tainnut unohtaa täälä mainostaa paralympiakomitean sivuja. www.paralympiakomitea.fi sivulta löytyy viimeisimmät uutiset paralajeista. Siellä olevaan maalipallo naisten maajoukkueprofiileihin tosin ei paljoa kannata uskoa koska sieltä puuttuu minun lisäksi kahden muunkin maajoukkueemme nykyisen pelaajan profiilit ja heidän tilallaan on pari entistä pelaajaa. Päivityksiä siis sinne kaipaillaan. Lisäksi voisin mainita Kohti Lontoota blogin http://kohtilontoota.blogspot.com/ johon joukkueestamme tunnelmia päivittävät Katja ja Kaisu.
Ensi viikolla pelataan sitten taas, todennäköisesti vielä uudella pallolakin Pajulahdessa kun edessä on kansainvälinen Pajulahti games. Vastustajina on kovia maita joilla on jo Lontoon paikkakin, Ruotsi, USA ja Kanada sekä Israel jolla paikkaa ei ole. Luvassa todella kovaa vääntöä ja tahtoa vaativia pelejä sillä maajoukkueemme on vielä jaettu kahteen joukkueeseen niin, ettei kentälle pääse samaan aikaan ns. ykköskentällistäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti