Muutama kuva piristykseksi

Treeneissä Keskuspuiston ammattikoululla Arlassa.

Minä ja Juuso lähdössä kuntosalille eräänä syksyisenä lauantai-aamuna

Tämä on niin suloinen että piti laittaa tännekin vaikka onkin jo vähän vanha juttu. Eli Juuson akreditointikortti Turkin world games kisoista viime keväältä. Hieno titteli!

Harmaa hiirulainen

Kauden kolmas kotimaan turnaus tuli pelattua eilen Espoon Leppävaarassa ja vaikka joukkueen huono menestys jatkuikin, oli omalta osaltani pelit ihan mukiinmeneviä suorituksia. Tinttasin kaksi maalia kolmen pelin aikana ja se jos mikä on edistystä tällä huimalla maalipalloilijan urallani. Ehkä jotain kehitystä siis on heitossakin tapahtunut vaikka oma asenne ja tuntuma onkin paljon synkempi. Puolustuspeliin olen sensijaan  ollut yleensä tyytyväinen, mutta nyt harmittaa kaksi selkeää asentovirhettä joiden vuoksi imuroin kaksi palloa maaliin kahdessa eri pelissä. Onneksi sentään virhe ei ollut sama joten uskon ettei nämä mitään pysyviä ongelmia aiheuta. Eka pallo upposi verkkoon kun jalat olivat jotenkin huonossa asennossa ja pallo kimposi yläreidestä maaliin. Toinen, ehkä eniten harmittava möhlinki sattui kun pallo tuli ihan kulmaan, pelasin vasenta laitaa ja pallo kimposi siis liian löysistä käsistäni maaliin. Tuo harmittaa jo ihan siksi, että löysät kädet olivat ennen ongelmani mntta koko kesän ja alkusyksyn tein paljon töitä niiden kehittämiseksi ja luulin jo voittaneeni tämän ongelman. No mutta en jaksa näistä asentoasioista vielä alkaa murheen kyyneleitä valuttamaan sillä suurin tekijä noissa tilanteissa taisi kuitenkin olla oman keskittymisen puute. Kun pallo meni käsieni kautta maaliin olin jo jonkin aikaa kuunnellut kentän ulkopuolelta ohjeita ja kommentteja omasta heitostani ja täytyy myöntää, että annoin näiden vinkkien sekoittaa omaa peliäni liiaksi. Olisi opittava sulkemaan korvansa kentäln ulkopuolisilta ääniltä ja keskityttävä paremmin kentän tapahtumiin.

Yksi elämäni peruspohdintoja on ns. harmaan perushiiren dilemma (oma termini). Välillä kaipaisin sitä, että olisin jossain elämäni alueella omasta mielestänikin keskivertoa huomattavasti lahjakkaampi tai parempi. Oma tuntuma on, että olen tuollainen harmaa hiirulainen, keskiverto suorittaja joka asiassa ja monesti silloinkin vain kovan työn ansiosta. Koulu- ja opiskelumenestykseni on aina perustunut kovaan työhön. Keskiarvo oli siinä kahdeksan kieppeillä ja yliopistossakin 1-5 asteikolla sain lähinnä 3-4. Näiden arvosanojen eteen tein oikeasti kovasti töitä yläasteelta lähtien, mitään lahjoja ei siis ole varsinaisesti ollut, korkeintaan ehkä tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä tekemiseen sinänsä. Ratsastusta olen harrastanut melkein 20vuotta, mutten siinäkään mitenkään loista, moni vähemmän harrastanut lahjakkaampi handlaa nekin kuviot oikeasti paremmin vaikka olen harrastanut sitäkin lajia varsin kunnianhimoisesti, en vain hölkytellyt maastossa. Maalipallossa on musta ihan edellisiin esimerkkejä vastaava tilanne. Mitään varsinaisia lahjoja mulla ei tähän lajiin omasta mielestäni ole vaan omat taitoni ja kehitykseni on kiinni lähinnä treenaamisesta oman fysiikan ehdoilla. Ja kun vielä totuus on, että paras fyysinen oppimisikäni on takana päin ja kroppa matkalla kohti rappiota ;) on treenattava vielä entistä enemmän saavuttaakseni keskitason, tason jolta lahjakkaat pelaajat lähtevät liikkeelle.

Myönnän olleeni ennen kateellinen niille ihmisille, jotka eivät lukeudu omassa kategorioinnissani tähän harmaiden hiirulaisten kastiin. Onneksi olen iän myötä ymmärtänyt, ettei muiden menestys ole multa pois ja voin nyt olla muiden puolesta iloinen heidän onnistumisistaan ja auttaa heitä menestymään entistä paremmin. Lähinnä tämä hiirulaisuus ärsyttää ja johtaa välistä siihen, ettei tee mieli edes yrittää kun tietää ettei koskaan ole paras tai saa mitään erityismainintaa. Toivon, etten niinkään kaipaa kehuja ja hehkutusta omista taidoistani ja suorituksistani vaan kyse on enemmän kilpailuvietistä ja siitä että koen tilanteen epäoikeudenmukaisena suhteessa tehtyyn työhön. Epäoikeudenmukaista se on mielestäni myös siksi, että omasta lähipiiristäni kaikki muut ovat jonkun alan erikoisosaajia, taitavia jossakin, paitsi minä. En tiedä siis missä olen ollut silloin kun erityisosaamista on ollut jaossa vai onko laari tyhjennyt juuri omalla vuorollani enkä ole jaksanut jäädä odottamaan täydennystä...

Ei tämän erikoisosaamisen tai lahjakkuuden tarvitsisi mitenkään kovin kummoinen olla, jokin pieni juttu jonka avulla saisin omaa kilpailuviettiäni lepyteltyä ja itsetuntoani kohennettua. Taitaapi vain olla niin, että ainoa missä voin tällaisen saavuttaa, on joku kokemukseen ja pitkäaikaiseen työhön tai toimintaan liittyvä asia, jonka saavutan sitten ehkä 20 vuoden kuluttua uurastettuani saman asian kimpussa puoli elämääni. No ainakaan se ei silloin liity maalipalloon, voin luvata teille. No gurun uraa odotellessa sitten... =D

Äiti melkein pääsi Lontooseen

Viikko sitten elin toiveikkaana siinä uskossa, että voisin kohta laittaa tänne tiedon siitä, että äiti tahtoi ja pääsi Lontooseen pelaamaan maalipalloa, mutta ei se tilaisuus sitten kuitenkaan koittanutkaan ihan vielä. Lontoossa järjestetään tänä viikonloppuna paralympialaisten esikisat maalipallossa. Mukaan on kutsuttu viisi maata ja Suomen naiset oli juuri se kuudes maa joka ekana jäi turneen ulkopuolelle. Viime viikolla saimme kuitenkin tiedon ettei Kiina ole saanut viisumeitaan kuntoon ja valmistauduimme henkisesti siihen mahdollisuuteen, että pääsisimmekin mukaan kisoihin. Lähdön piti varmistua tämän viikon tiistaina ja elin koko päivän ihan täpinöissäni jännityksestä. Kännykkä hälytti joka kerta kun tuli sähköpostia ja luin viestit heti (vaikka olin puistossa, muskarissa tai maalipallotreeneissäkin). Jotenkin ne kiinalaiset nyt olivat sitten saaneet paperityönsä tehtyä ja pääsivät mukaan ja pettymyshän se oli meille. No mutta toisaalta ei ne mitenkään merkittävät kisat olisi olleet, olisi vain päässyt näkemään tulevat kisapaikat ja kokemaan Lontoon edes kerran jos sinne ei elokuussa tule kutsua.

Maalipallorintamalla on tapahtunut yksi mielestäni erittäin erikoinen tapaus. Suuret herrat jossain tuolla kaukana ovat keksineet vaihtaa pelivälinettä kesken kaiken, eli Lontoossa pomputeltavana on uudenlainen ja eri merkkinen pallo. Suomessa ei kukaan ole päässyt hipaisemaankaan tuollaista uutta kapistusta ja nyt odotamme kielip itkällä milloin sellainen pyörii tännekin pohjolaan ison veden takaa Ameriikasta. Paljon on huhuja pyörinyt siitä kuinka pallolla on vaikeampi heittää pomppua ja tuntuma on kovin erilaisempi kuin nykyisessä pallossa mutta kun ei ole päässyt kokeilemaan ei kyllä yhtään voi tietää mitä itse olisi asiasta mieltä. Sinänsä on musta perinjuurin hämmentävää että näin lähellä isoja kisoja vaihdetaan jotain niinkin keskeistä kuin pallo ja asetetaan samalla maat eriarvoiseen asemaan sen perusteella, kuinka kauan he ovat uutta palloa päässeet testaamaan. Itseä henkilökohtaisesti ei tuo pomppujen vaikeus ärsytä niinkään koska en niitä muutenkaan osaa heittää. Päivastoin voin nyt hyvällä omalla tunnolla jättää niiden tuskallisen harjoittelun siihen saakka kunnes uusi pallo tulee kehään. Mutta lähinnä pelkään, että pallo on jotenkin kovemman tuntuinen ja siis sattuu enemmän torjuttaessa. Tämä laji on riittävän masokistinen ja minä muutoinkin jo täynnä mustelmia joka turnauksen jälkeen joten enempää kovuutta en kaipaisi.

Tein apurahahakemuksen CAF nimiselle säätiölle USA:ssa ja nyt odotan malttamattomana miten sen kanssa käy. Englanninkielen taitoni olivat todella ruosteessa mutta onneksi mies auttoi aikasta pitkän hakemuksen täytössä. Hain rahaa jotta voisin palkata itselleni personal trainerin kuntosaliltamme harjoitteluani valvomaan ja ohjaamaan sekä hierojalla käynteihin. Hakemuksessa kyseltiin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, mutta ehkä paras kysymys oli mielestäni se, onko isäsi tai äitisi palvellut armeijassa. Eli tästä tuli mulle sitten heti iso miinus kun isä on ihan vain ensihoitaja eikä äitikään ole armeijaan palkkautunut :P Hakemusta varten piti myös laskea taloutemme vuoden tulot ja menot ja niissä luvuissa riittikin sitten paljon ihmeteltävää. Karmea fakta paljastui etenkin rahamäärästä, joka menee mulla urheiluun vuodessa. En olisi uskonut.

Peruskuntokausi vetelee viimeisiään ja maanataina alkaa voimakestävyystreeni. Sain fysiikkavalmentajaltamme hyväntuntuisen saliohjelman jossa on paljon uusia liikkeitä joten odotettavissa on kipeitä lihaksia ja painojen arvontaa. Tämän kuntokauden olen suunnitellut itse jokaisen salitreenini joten on suuri helpotus kun se vastuu on nyt muualla. On niin huojennuttavaa tehdä ohjelmaa, josta tietää että se on hyödyllinen.  Ensi lauantaina on taas kotimaan sarjaturnaus, tällä kertaa paikkana on Leppävaara Espoossa joten kerrankin pääsee vähällä matkustamisella.

Juuso viihtyy edelleen erinomaisesti lapsiparkissa ja kyselee aina hyvin tarkkaan, missä jumpassa äiti kävi ja mitä laitteita äiti kuntosalilla käytti. Taitaa välillä vain vähän jekkuilla niille lapsiparkin hoitajille siellä, mutta se kertoo vain huumorintajusta. Yhden hoitajan nimen Juuso väittää aina unohtavansa ja nimittelee häntä milloin milläkin hassulla nimellä (mm. Moppe ja Dindi) suu leveässä virneessä.Kun hoitaja koettaa korjata nimensä, Juuso vain huutaa ei ja nauraa. Muodissa näyttää olevan myös pallomeren pallojen heittely pitkin huonetta. Tämä on hauskaa kuulemma vain niin kauan kun hoitaja ryntää heti hakemaan pallon ja toruu heittelystä.

Niin ja lopuksi äkäinen viesti niille ärsyttäville spämmääjille, jotka häiritsevät blogini liikennettä jatkuvasti: Lopettakaa välittömästi, häirintänne häiritsee vain tämän blogin tilastoja enkä pidä siitä ollenkaan. (No totuuden nimissä eihän ne häiriköt tätä blogia oikeasti lue, ovat tuskan edes suomalaisia mutta kun pistää vihaksi tuommoinen "hyökkäily")