Viimeisen lomapäivän tunnelmia

23 päivää lähtöön ja 4vko + 3päivää ekan pelin alkuun Lontoon paralympialaisissa

Tänään on viimeinen loma (tai hoitovapaa) päivä. Huomenna alkaa työt ja aivan uudenlainen arki tässä perheessä. Juuso menee päiväkotiin onneksi vasta syyskuussa kisojen jälkeen. Mies jää sitä hoitamaan nyt kotiin niin ei tule liikaa uutta samalle rysäykselle. Mun on pakko keskittyä treenaamiseen ja työkuvioiden selvittelyyn niin täysillä, ettei energiaa yksinkertaisesti olisi yhtään päiväkotikuvioille nyt enkä toisaalta osaisi olla niistä huolehtimattakaan jos Juuso hoitoon nyt menisi. Eli mahtavaa kun saa keskittyä muihin asioihin nyt.

Murrosvaihetta eletään ja se näkyy monin tavoin. Kuukausikortti liikuntakeskukseen on irtisanottu ensi kuun lopusta alkaen ja ensi syys-ja talvikaudeksi riittänee 40kerran kortti lähisalille. Juuso jo melkein itkua väänsi tuossa perjantaina kun kerroin että mennään vikaa kertaa sen kanssa tuonne salille lapsiparkkiin. Vaikka alku oli niin kankeaa, viihtyy poika siellä nyt erinomaisesti kun on oppinut kaikista niistä leluista tykkäämään ja hoitajienkin kanssa oli kiva leikkiä. Ensi kaudella pelaan maalipalloa sm-sarjassa Lions-joukkueessa lähinnä varapelaajana, eli tulen tarvittaessa turnauksiin. Maajoukkuetoiminnan lopetan kun sopimuskausi päättyy syksyllä. En ole sellainen ihminen joka hyvällä omallatunnolla pystyisi olemaan maajoukkuetoiminnassa mukana vaikka treenaisi vähän. On mielesätni moraalisesti väärin ja toisaalta joukkuekavereita kohtaan törkeästi tehty jos jäisi hengailemaan joukkueeseen puolitehoisesti. Tulevaa, Lontoon jälkeistä elämää olen suunnitellut lähinnä jotta jaksaisin paremmin henkisesti tämän raskaan elokuun. Treenaaminen ja kokopäivä työ eivät ole niitä ihanimpia yhdistää varsinkin kun on perhe jonka kanssa myös haluaisi olla. Eli jos en ehdi tänne jatkuvasti päivittää tunnelmiani, älkää huolestuko. Tilanne korjaantuu viimeistään kun päästään Lontoon kisakylään turnauksen alkua odottelemaan.

Räjähtävän voiman kausi päättyi viime viikolla (viime kirjoituksessa nimitin sitä virheellisesti väärällä nimellä) ja nyt alkaa nopeuskausi eli kilpailukauden toinen osa jota tehdään vielä Lontoossakin ennen varsinaisten pelien alkua. Mitä pitemmälle räjähtäväkausi kesti, sitä enemmän aloin päästä fiiliksiin sen kanssa ja tykätä liikkeistä. Ensimmäistä kertaa elämässäni (kait, lapsuutta ei lasketa) tunsin olevani diesel-veturin sijaan joskus edes nopea ja räjähtävä. Tunne kropassa oli mahtava kun se alkoi totella nopeammin ja jaksoikin tehdä. Etenkin juostessa intervalleja pääsi nauttimaan ihan uudenlaisista fiiliksistä kun keho toimi uudella tavoin ja olo oli kiihdytyksistä huolimatta mahtava ja energinen. Tätä on vaikea selittää, mutta olen positiivisesti yllättynyt siitä mihin kroppani pystyy. Olen elämäni kunnossa ja osaan nauttia siitä. Toivottavasti nämä treenit näkyvät pelatessakin, en ainakaan nää mitään syytä miksei niin olisi.

Viime viikolla mittailtiin heittojen voimakkuutta treeneissä ja ihmetys oli suuri kun selvisi että heittoni ovat nopeutuneet 6km/h edelliseen mittauskertaan (huhtikuuhun) verrattuna. Heitot mitattiin vielä pelissä niin etten tiennyt niitä mitattavan ja jäi sellainen fiilis, että välistä heitän tuotakin kovempaa nykyään. Ilouutisen lisäksi sain aivan mahtavia vinkkejä siitä, miten onnistuisin heittämään vielä kovempaa. On helpottavaa kun on vihdoin jokin konkreettinen asia, jota lähteä miettimään ja kehittämään. Tavoitteena on nyt panostaa heittoa edeltäviin askeleisiin. Niihin pitäisi saada tuota juuri treenattua räjähtävää voimaa ja nopeutta. Haasteena on saada heittokäsi pidettyä edelleen mukana liikkeessä jotta nopeampi vauhdinotto olisi hyödyksi. Blondina tuollainen viilaaminen ja heittotekniikan miettiminen on haastavaa, mutta yritän nyt ainakin kovasti kehittyä.

Turhautunein tunnelmin

Joulu vierähti ja vuosi vaihtui sukkelaan ja on taas aika päivittää kuulumiset tännekin. Olin sopivasti koko jouluajan flunssassa joten ei tarvinnut pähkäillä sillä, kuinka monta lomapäivää kehtaan pitää treenaamisesta. Onneksi tauti ei vienyt petiin eikä jatkunut kauan joten en ehtinyt vielä turhautua kuten niin usein ennen. Treenaaminen maistuu taas entistä paremmalta kun oli välissä lyhyt tauko.

Tällä hetkellä tuntuu jotenkin kierosti, että mukavampaa olisi vain tehdä salitreeniä ja aerobista perustreeniä pelaamisen sijaan. Eihän siinä mitään järkeä ole kun kuitenkin teen tätä kaikkea vain sen maalipallon hyväksi, mutta pelaamisessa on nyt niin pahaa turhautumista, ettei siitä tunnu pääsevän selville vesille millään. Lihaskunnosta on paljon yksinkertaisempaa pitää huolta, senkun tekee pyydetyt liikkeet salilla ja suorittaa tehtävät, ajatella tai analysoida ei tarvitse toisin kuin pelatessa.

Viikonlopun leirikin meni turhautumista vastaan taistellessa kun tuntui ettei osaa mitän eikä oikein hahmota mitä siellä kentällä tekee. Maalipallo on siitä ärsyttävä laji, ettei voi ollenkaan itse nähdä omaa tekemistä pelatessa. Lasit on silmillä koko ajan eikä oman kehon liikettä ja toimintaa kentällä pysty oikeasti tietämään varmaksi. Tai minä en ainakaan pysty kun olen niin vähän aikaa lajia harrastanut. Jos harjoittelen ilman laseja, en toimi samalla tavalla kuin pimeydessä toimin joten sitä ei vain voi verrata. Ilman näköä sitä liikkuu eri tavalla ja vanhat, kauan käytössä olleet liikeradat toistuvat jotenkin helpommin silloin. Sitä kuvittelee olevansa ihan kauhean nopea, ketterä ja mitä kaikkea, mutta todellisuus on usein jotain ihan muuta. Harmitta, kun en tiedä mitä teen väärin silloin kun heitto ei kulje, pallo pomppaa minusta maaliin tai olen väärässä paikassa väärään aikaan eli en ainakaan palloa torjumassa. Tuntuu turhauttavalta kun asiat vain joko onnistuvat tai eivät onnistu, muttei tiedä mistä se johtuu.

Eli tosiaan oltiin viime viikolla neljä päivää maajoukkueen kanssa Pajulahdessa Paralympiakomitean Lontoo-leirillä. Varsinaista treeniaikaa kentällä oli harmittavan vähän, kaksi kertaa päivässä vain, mutta lisänä oli sitten onneksi jonkin verran yhteistä ohjelmaa koko para-porukalle. Meille pidettiin mediakoulutusta ja yleistä infoa siitä, mitä Lontoossa on odotettavissa. Lisäksi saimme vähän kokeilla tulevia kisavaatteita ja viralliset valokuvatkin meistä räiskäistiin. Oli piristävää kun paikalla oli vähän enemmän sakkia, treenejä kävi pällistelemässä muutamia median edustajia, haastatteluja ja kuvia otettiin. Lisäksi tietenkin Lontoon puitteista, lentoaikatauluista, kisakuljetuksista, ruokailuista ja vaatetuksesta puhuminen lisäsi matkakuumetta ja taistelutahtoa. Mä todella haluan sinne mukaan!!! :) Niin ja tulihan tässä treenaamiseen sekin lisämotivaattori, että on pysyttävä vähintään näissä mitoissa jotta mahtuu valkoisiin housuihin ja minihameeseen ;)

Ainiin ja olihan siellä leirillä jotain pelaamisen kannalta uuttakin. Saimme viimen tuntumaa uuteen palloon jota tullaan siis käyttämään Lontoossa. Pallolla on erilaista pelata, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Alkuvaikutelmani oli, että pallo on parranajoväline enkä tästä ajatuksesta juuri eteenpäin päässyt. Pallo tuntuu kovemmalta ja pienemmältä ja sen kuulee paremmin. Pallossa on jotenkin metallisempi ääni joka jää helposti soimaan päähän ja aiheutti mulle jo yhden migreenikohtauksenkin (tai huonoilla yöunilla oli kyllä varmasti osuutensa). Koska pallon kuulee paremmin, tulee peleistä nyt vähämaalisempia ja virheistä entistä ratkaisevampia. Pallo sattuu enemmän kun sen saa vähänkin herkempään kohtaan,  naamaan sitä en vielä ole saanut joten sikäli elämä on vielä ihanaa. Kerran sain ilmat itseltäni pihalle mukavasti kun pallo tömpsähti ihanasti rintalastaan, kädet on täynnä pieniä haavaumia mutta muutoin pallon pimeältä puolelta vältyin  toistaiseksi.

Tänään alkaa viimein viikottaiset maajoukkueen valmentajamme pitämät maalipallontreenit. On surullista, että vasta nyt aloitamme säännölliset, valmennetut tekniikkatreenit. Mutta joskus sentään tämäkin tapahtuu. Laitan nyt voioni näihin treeneihin, jos en niissä pääse turhautumisestani niin sitten ei taida mikään auttaa... Tänään alkaa myös voimakausi. Kuten olen täällä läpissyt, on se lempparikauteni kun saa kunnolla iskeä rautaa tankoon ja hinkata vähän toistoja. Joskus on saatava tuntea itsensä vahvaksi ja ihan urheilijaksikin. Vaikka Lontoon leirillä joka luennolla käytetty huippu-urheilja-termi mua aina naurattikin kun en itseäni minään sellaisena pidä, olen kait identiteetiltäni nyt kuitenkin vähän enemmän kuin pelkkä kuntoilija.

Toivottavasti nyt saan treenata kunnolla ilman tylsiä sairasteluja. Juuso on nyt flunssassa ja pelkään pahoin, että tuo järkyttävä räkätauti tarttuu muhunkin. Kurjaa on myös se, etten pääse salille ennen kuin poika on vähän paremmassa kunnossa. En yksinkertaisesti kehtaa laittaa noin kipeää lasta parkkiin. Aina ei siis tosiaankaan voi treenata oman mielen mukaan... No alkuviikon käyn pelitreeneissä iltaisin jotta jotain tulee kuitenkin tehtyä.

Olen tainnut unohtaa täälä mainostaa paralympiakomitean sivuja. www.paralympiakomitea.fi sivulta löytyy viimeisimmät uutiset paralajeista. Siellä olevaan maalipallo naisten maajoukkueprofiileihin tosin ei paljoa kannata uskoa koska sieltä puuttuu minun lisäksi kahden muunkin maajoukkueemme nykyisen pelaajan profiilit ja heidän tilallaan on pari entistä pelaajaa. Päivityksiä siis sinne kaipaillaan. Lisäksi voisin mainita Kohti Lontoota blogin http://kohtilontoota.blogspot.com/ johon joukkueestamme tunnelmia päivittävät Katja ja Kaisu.

Ensi viikolla pelataan sitten taas, todennäköisesti vielä uudella pallolakin Pajulahdessa kun edessä on kansainvälinen Pajulahti games. Vastustajina on kovia maita joilla on jo Lontoon paikkakin, Ruotsi, USA ja Kanada sekä Israel jolla paikkaa ei ole. Luvassa todella kovaa vääntöä ja tahtoa vaativia pelejä sillä maajoukkueemme on vielä jaettu kahteen joukkueeseen niin, ettei kentälle pääse samaan aikaan ns. ykköskentällistäkään.

Äiti melkein pääsi Lontooseen

Viikko sitten elin toiveikkaana siinä uskossa, että voisin kohta laittaa tänne tiedon siitä, että äiti tahtoi ja pääsi Lontooseen pelaamaan maalipalloa, mutta ei se tilaisuus sitten kuitenkaan koittanutkaan ihan vielä. Lontoossa järjestetään tänä viikonloppuna paralympialaisten esikisat maalipallossa. Mukaan on kutsuttu viisi maata ja Suomen naiset oli juuri se kuudes maa joka ekana jäi turneen ulkopuolelle. Viime viikolla saimme kuitenkin tiedon ettei Kiina ole saanut viisumeitaan kuntoon ja valmistauduimme henkisesti siihen mahdollisuuteen, että pääsisimmekin mukaan kisoihin. Lähdön piti varmistua tämän viikon tiistaina ja elin koko päivän ihan täpinöissäni jännityksestä. Kännykkä hälytti joka kerta kun tuli sähköpostia ja luin viestit heti (vaikka olin puistossa, muskarissa tai maalipallotreeneissäkin). Jotenkin ne kiinalaiset nyt olivat sitten saaneet paperityönsä tehtyä ja pääsivät mukaan ja pettymyshän se oli meille. No mutta toisaalta ei ne mitenkään merkittävät kisat olisi olleet, olisi vain päässyt näkemään tulevat kisapaikat ja kokemaan Lontoon edes kerran jos sinne ei elokuussa tule kutsua.

Maalipallorintamalla on tapahtunut yksi mielestäni erittäin erikoinen tapaus. Suuret herrat jossain tuolla kaukana ovat keksineet vaihtaa pelivälinettä kesken kaiken, eli Lontoossa pomputeltavana on uudenlainen ja eri merkkinen pallo. Suomessa ei kukaan ole päässyt hipaisemaankaan tuollaista uutta kapistusta ja nyt odotamme kielip itkällä milloin sellainen pyörii tännekin pohjolaan ison veden takaa Ameriikasta. Paljon on huhuja pyörinyt siitä kuinka pallolla on vaikeampi heittää pomppua ja tuntuma on kovin erilaisempi kuin nykyisessä pallossa mutta kun ei ole päässyt kokeilemaan ei kyllä yhtään voi tietää mitä itse olisi asiasta mieltä. Sinänsä on musta perinjuurin hämmentävää että näin lähellä isoja kisoja vaihdetaan jotain niinkin keskeistä kuin pallo ja asetetaan samalla maat eriarvoiseen asemaan sen perusteella, kuinka kauan he ovat uutta palloa päässeet testaamaan. Itseä henkilökohtaisesti ei tuo pomppujen vaikeus ärsytä niinkään koska en niitä muutenkaan osaa heittää. Päivastoin voin nyt hyvällä omalla tunnolla jättää niiden tuskallisen harjoittelun siihen saakka kunnes uusi pallo tulee kehään. Mutta lähinnä pelkään, että pallo on jotenkin kovemman tuntuinen ja siis sattuu enemmän torjuttaessa. Tämä laji on riittävän masokistinen ja minä muutoinkin jo täynnä mustelmia joka turnauksen jälkeen joten enempää kovuutta en kaipaisi.

Tein apurahahakemuksen CAF nimiselle säätiölle USA:ssa ja nyt odotan malttamattomana miten sen kanssa käy. Englanninkielen taitoni olivat todella ruosteessa mutta onneksi mies auttoi aikasta pitkän hakemuksen täytössä. Hain rahaa jotta voisin palkata itselleni personal trainerin kuntosaliltamme harjoitteluani valvomaan ja ohjaamaan sekä hierojalla käynteihin. Hakemuksessa kyseltiin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, mutta ehkä paras kysymys oli mielestäni se, onko isäsi tai äitisi palvellut armeijassa. Eli tästä tuli mulle sitten heti iso miinus kun isä on ihan vain ensihoitaja eikä äitikään ole armeijaan palkkautunut :P Hakemusta varten piti myös laskea taloutemme vuoden tulot ja menot ja niissä luvuissa riittikin sitten paljon ihmeteltävää. Karmea fakta paljastui etenkin rahamäärästä, joka menee mulla urheiluun vuodessa. En olisi uskonut.

Peruskuntokausi vetelee viimeisiään ja maanataina alkaa voimakestävyystreeni. Sain fysiikkavalmentajaltamme hyväntuntuisen saliohjelman jossa on paljon uusia liikkeitä joten odotettavissa on kipeitä lihaksia ja painojen arvontaa. Tämän kuntokauden olen suunnitellut itse jokaisen salitreenini joten on suuri helpotus kun se vastuu on nyt muualla. On niin huojennuttavaa tehdä ohjelmaa, josta tietää että se on hyödyllinen.  Ensi lauantaina on taas kotimaan sarjaturnaus, tällä kertaa paikkana on Leppävaara Espoossa joten kerrankin pääsee vähällä matkustamisella.

Juuso viihtyy edelleen erinomaisesti lapsiparkissa ja kyselee aina hyvin tarkkaan, missä jumpassa äiti kävi ja mitä laitteita äiti kuntosalilla käytti. Taitaa välillä vain vähän jekkuilla niille lapsiparkin hoitajille siellä, mutta se kertoo vain huumorintajusta. Yhden hoitajan nimen Juuso väittää aina unohtavansa ja nimittelee häntä milloin milläkin hassulla nimellä (mm. Moppe ja Dindi) suu leveässä virneessä.Kun hoitaja koettaa korjata nimensä, Juuso vain huutaa ei ja nauraa. Muodissa näyttää olevan myös pallomeren pallojen heittely pitkin huonetta. Tämä on hauskaa kuulemma vain niin kauan kun hoitaja ryntää heti hakemaan pallon ja toruu heittelystä.

Niin ja lopuksi äkäinen viesti niille ärsyttäville spämmääjille, jotka häiritsevät blogini liikennettä jatkuvasti: Lopettakaa välittömästi, häirintänne häiritsee vain tämän blogin tilastoja enkä pidä siitä ollenkaan. (No totuuden nimissä eihän ne häiriköt tätä blogia oikeasti lue, ovat tuskan edes suomalaisia mutta kun pistää vihaksi tuommoinen "hyökkäily")

Arjen rytmi

Kisoista on toivuttu ja arki pyörähtänyt käyntiin. Olen edelleen maalipallovapaalla eli en pelannut viime viikolla enkä aio tälläkään viikolla palloa pyöritellä. Tämä tekee taatusti mulle hyvää, kasvatan nälkää ja motivaatiota pelaamiseen ja vältän toivottavasti kyllästymisen. Toisaalta poden huonoa omaatuntoa joka kerta kun joku kavereista laittaa tekstiviestiä ja kyselee tulenko pelaamaan. Kaikki eivät tällaista taukoa tarvitse, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän kyllästyväni tähän touhuun muuten aivan liian pian.

Treenaamista en kuitenkaan ole kokonaan unohtanut. Olen käynyt erilaisissa jumpissa ja toivon mukaan pääsen lenkkeilemäänkin. Juoksemisen ongelmana on vain tämä karsea pimeys. Mies on töissä koko valoisan ajan eli jos haluan juoksemaan, pitäisi mun joko ottaa Juuso mukaan tai mennä vain viikonloppuisin. Vaikuttaa siis vähän haastavalle mutta ainahan sitä haaveilla saa. Pimeässä en enää uskalla juosta etten vain loukkaa jalkaani

Ajattelin kertoilla teille vähän tästä meidän normiviikosta. Moni saattaa ajatella, että kun kerta kotona olen kaiket päivät pojan kanssa, pystyn treenailemaan mielinmäärin mutta aiva noin autuaasti eivät asiat ole. Arki pyörii kuitenkin täysin Juuson ehdoilla ja sen mukaan on harjoittelukin suunniteltava. Jaan päivän kolmeen osaan, joihin toimintaa suunnittelen. Kello 9.30-11.30, 15-17 ja 18-22. Aamuisin nukumme pitkään ja Juuson päiväuniajan olen rauhoittanut itselleni datailu- ja telkkarinkatseluajaksi josta en ole ihan heti luopumassa. Pojan kanssa asioiden tekeminen vie aina vähän enemmän aikaa lähtövalmisteluineen, matkoineen ja ruokahuoltoineen joten käytännössä olen huomannut, ettei yhden tuollaisen aikapalikan sisällä ehdi kuin yhden asian kunnolla tehdä. Joka päivä pitäisi käydä Juuson kanssa ulkoilemassa ja käytännössä siis eka tai toka osa päivästä menee siihen. Salille pitää mennä ennen klo 16 koska mulla on sinne päiväkortti ja toisaalta lapsiparkki ei ole auki kuin tiettyinä päivinä tiettyihin aikoihin. Vika osa päivästä kuluu armottoman nopeasti, on pelitreeniä, ruokakauppareissuja, telkkariohjelmia ja kotitöitä.

Kuulostaa simppeliltä, aamupäivällä salille, iltapäivällä puistoon ja illalla pelaamaan tai kotiin telkkarin ääreen. Mutta käytäntöhän ei ole aivan näin yksinkertaista koskaan. On neuvolaa, lääkäriä ja muuta pakollista tylsää menoa. Sitten olisi vielä kiva olla joskus sosiaalinenkin, tavata kavereita tai mennä Juuson kanssa äiti-lapsitapaamisiin puistoon tai kerhoihin. Puhumattakaan siitä, että joku päivä olisi kiva olla ilman aikatauluja ihan kotosalla leikkien ja kotitöitä tehden. Meillä pyykkihuolto vie päivästä yllättävän paljon aikaa kun pestävänä on kestovaippoja, mun urheilukamoja ja työmatkapyöräilevän miehen urheiluvaatteitakin.  Lisäksi on tehtävä kaksi lämmintä ateriaa päivässä ja ajoitettava ruoat niin, että Juuso ei joudu sitä kovin pitkään odottelemaan nälkäisenä. Eli esim. salilla käynti vie sen verran paljona ikaa, että ruoka on tehtävä aina etukäteen valmiiksi jotta pääsemme syömään heti kotiuduttuamme. Myös koiramme Nennaa on toki käytettävä ulkona ja lenkitysten ajoitus on mietittävä sekin etukäteen. Nenna on vielä niin nuori ja isokokoinen koira, ettei sen kanssa saa juosta joten en voi edes yhdistää lenkkeilyä ja koiran ulkoilutusta yhteen.

Tämä viikko on sinänsä huono esimerkki kun en pelaamassa iltaisin käy, mutta kerronpa siitä kuitenkin. Maanantaina aamupäivä puistossa, iltapäivä pumpissa + ruokakaupassa ja ilta kotitöitä + telkkaria (mies kotona vasta Juuson jo nukahdettua). Tiistaina aamupäivällä neuvola ja puistoreissu, iltapäivällä Fit-jumppa ja kenkäkaupassa käynti, illalla taas niitä rakkaita kotitöitä ja pitkä kävelylenkki Nennan kanssa. Tänään oli harvinainen tilaisuus olla aamupäivä kotosalla, pesin pari koneellista pyykkiä ja leikin Juuson kanssa ruokaleikkejä, iltapäivästä puistoon ja taaperotupaan, illalla zumbaan ja ruokakauppaan. Huomenna aamupäiväksi puistoon, iltapäivällä punttisalitreeni ja illalla nettiäitien tapaaminen puistossa.

Toivottavasti tästä nyt ei mikään marttyyriasenne heijastu. Ei ole tarkoitus kertoa teille kuinka hirveästi minä joudun kärsimään ja vääntämään että voin treenata vaan jotenkin halusin vain valottaa tätä aikataulupuolta omasta elämästäni. Taatusti kokopäiväistä työtä tekevän, opiskelevan tms. urhelijan on myös vaikea mahduttaa aikatauluunsa riittävästi treeniä, mutta tämä tarina ei kerrokaan heistä vaan kotiäidistä. Ennen lasta en olisi tullut ajatelleeksi, kuinka moneen asiaan se vaikuttaa ja kuinka asiat tapahtuvat eri tahdissa nyt. Mahtavaa on nyt se, että Juuso viihtyy oikeasti hyvin salin lapsiparkissa ja vaatii päästä sinne joka päivä. Ennen hän ei halunnut jäädä parkkiin ja nyt hän ei halua lähteä sieltä pois. Siellä on pari tosi hyvää hoitajaa jotka oikeasti leikkivät lasten kanssa eivätkä vain tyydy vahtimaan heitä ja Juuso nauttii todella.

Kuljetuspalveluista piti vielä sananen sanoa kun asia alkaa ottaa nyt pahasti päähän. Minullahan on vaikeavammaisena oikeus käyttää taksia 18 matkaa kuussa koska en pysty kulkemaan julkisilla kulkuneuvoilla kuin muutamiin tuttuihin ja helppokulkuisiin paikkoihin. Hain Espoon kaupungilta heinäkuussa lisämatkoja, jotta voisin käydä pelitreeneissä useamman kerran viikossa. Maalipallotreenit ovat sellaisissa paikoissa, etten niihin julkisilla pysty menemään ja jos käyttäisin kaikki taksimatkani vain maalipalloon, pääsisin siis viikossa kaksiin treeneihin. Koska minulla on onneksi (ja tässä tapauksessa myös epäonneksi) vielä muutakin elämää kuin tämä maalipallo, tarvitsen matkoja muuhunkin kulkemiseen. Hakemustani on nyt siis käsitelty kohta neljä kuukautta eikä valmista näytä vain tulevan. Olen käynyt kerran sossussa kertomassa tarpeistani tarkemmin, lähettänyt sinne lausontoja jne. mutta mitään ei vain tunnu tapahtuvan. Nyt sain taas tänään (kun asiaa kyselin) pahoittelevan viestin siitä, ettei asia ole edennyt ja lupauksen, että asia laitetaan eteenpäin. Saas nähdä kuinka käy, en vain pysty ymmärtämään mikä tässä maksaa. Jos saisin edes sen kielteisen päätöksen lisämatkoista niin voisin valittaa asiasta lautakunnalle mutta kun ei edes sitä...!!!

Ylistys mummolalle!

Kun tässä taas vähitellen starttailen treenaamista ja suunnittelen päivien ohjelmaa, on taas pakko todeta kiitos ja ylistys mummolalle ja kuntosalin lapsiparkille, ennen kaikkea äidilleni. Tuo vilkas ja varsin sosiaalinen poikanihan on aina saatava johonkin valvovan silmän alle ja aktiviteettien äärelle treenin ajaksi eikä se aina ole ihan helppoa toteuttaa. Harjoittelua pitää tehdä lähes joka päivä ja joskus olisi kiva nähdä päivisin töissä olevaa miestä joten treeniajat ja Juuson kohtalo on pakko suunnitella hyvissä ajoin ja huolella.

Peliharjoitukset alkavat harmittavan usein klo 17 joten miehen pitäisi tulla kotiin jo neljän maissa jotta ehtisin eikä se aina onnistu. Toisaalta nyt kun mies on virallisesti maalipallotuomari, hänkin haluaa ja monesti olisi tarpeenkin, käydä viheltämässä treenejä. Maalipallo on sen verran kova laji, iso pallo lentää kovaa milloin minnekin ja pelisalissa pitäisi olla hiljaista joten mukaan ei Juusoa voi ottaa kuin hätätapauksissa. Silloin ollaan sitä vuorotellen kavereiden kanssa hoidettu välinevarastossa.Onneksi siis pystymme viemään Juuson vanhempieni luokse hoitoon tarvittaessa. Menen treeneihin kuljetuspalvelun maksamalla taksilla joten kurvaamme vain mummolan kautta ja poika jää sinne pariksi tunniksi leikkimään. Ilman vanhempiani tämän paletin pyörittäminen ei onnistuisi ja siksi olen heille todella kiitollinen.

Kuntosaliharjoittelut ja jumpat teen siis eräällä salilla (niin kauan kun en saa heiltä sponsorointia en nimeä kerro hah!) jossa aamupäivisin ja iltaisin on lastenhoitaja vahtimassa lapsia. Tämä palvelu oli ehdoton edellytys salia valitessani ja hyvähän tuo on ollut. Tosin Juusolla kesti tosi kauan ennen kuin hän suostui jäämään hoitoon ja nyt ongelmaksi taitaa alkaa muodostua se, ettei poika viihdy siellä about 30min pitempään. Dramatiikkaakin on riittänyt kun Juuso puraisi yhtä poikaa sormesta ja meni sitten penkin alle kiukkuamaan kun häntä niin julmasti oli toruttu. En tiennyt mitä olisin sanonut tai tehnyt kun paikalle huudon kuultuani tulin, mutta tällaista tämä lapsiperheen arki taitaa olla :/ Eli mikään pomminvarma hoitomuoto tuo lapsiparkki ei ole etenkin kun ei koskaan tiedä kuinka paljon siellä on lapsia tai hoitajia milloinkin ja millainen pojan vireystaso on. Mutta muutakaan vaihtoehto en ole keksinyt. Iltaisin on joko pelitreeniä, miehellä menoja tai joskus jopa tosiaan haluaisin olla kotona koko perheenkin voimin niin erikoiselta toiveelta kuin se kuulostaakin.

Lontoota varten siis tarvitaan joustoa ja panostusta itseni lisäksi ennen kaikkea mieheltäni ja pojaltani, mutta myös vanhemmiltani ja kavereiltani. Ilman heitä olisin pulassa ja tavoite ei voisi toteutua. Välillä tietoisuus tästä tekee pahaa kun olen niin huono olemaan kiitollisuuden velassa muille ja pelkään aina että olen rasite muille, mutta näin tämä nyt menee. Tämä on sentään vain väliaikaista, Lontoon jälkeen olen jo sen verran vanha, että annan mieluusti tilaa nuoremmile ja taitavammille näissä kuvioissa ja keskityn perheeseeni.

Mainitaan nyt tähän loppuun vielä jos jotakuta jostain syystä kiinnostaisikin, että kurkku on edelleen kipeä melkein joka päivä. Mutta koska kipu on pientä eikä tunnu vaikuttavan yleiseen jaksamiseen, en jaksa sitä huomioida. Korva kuulee edelleen huonommin ja on tukkoisen oloinen joten taidan perjantaina ruikuttaa terveyskeskuksesta itselleni päivystysajan. Silloin on terveydenhoitajan mukaan kuulemma hiljaisin päivä niin saatan jopa onnistuakin, tiedä sitten. Tänään pelaamaan, mies menee miesten treeneihin tuomaroimaan ja Juuso mummolaan iltapalalle. Tästä se toivottavasti taas pyörähtää kunnolla käyntiin.