Heitto ja motivaatio kateissa

Tämä treenaaminen ja kilpailuihin valmistautuminen taitaa olla tällaista jatkuvaa vuoristorataa. Ainakin mulla näyttää fiilikset menevän jatkuvasti ylä- tai alamäkeen. Joukkueen valintojen jälkeen leijailin pari viikkoa pilvissä kun olin niin innoissani Lontooseen lähdöstä. Nyt olen taas jykevästi maanpinnalla, polvia myöten asfaltissa. En tiedä onko tämä tyypillistä urheiljoillekin tai naisille, mutta mulle ainakin hyvin tyypillistä. Oma usko tekemiseen ja taitoihin ei vain pysy mitenkään korkealla, ainakaan tällä palautteen ja ohjauksen määrällä.

Tällä hetkellä oma heittotekniikka on se, joka ärsyttää ja ajaa epätoivoon. Voimaa yläkropassa olisi, ainakin jos vertaa muihin pelaajiimme tai keskivertoon ikäiseeni naiseen, mutten vain saa sitä voimaa käytettyä heitossa. Uskon, että olen jo aika hyvin päässyt eroon käteni ongelmasta eli kämmen ei käänny enää vinoon heiton aikana kuten keväällä kävi. Tästäkään en toki voi olla varma kun ei mitään palautetta asiasta ole keneltäkään näkevältä saanut. Mutta oma fiilis on se, että käsi on suorana nyt. Joku siis heitossa mättää ja eniten ahdistaa se, etten tiedä mitä korjata tai työstää. Roiskin vain heittoja ja joskus se menee vähän paremmin, suurimmaksi osaksi samoin kuin aina. Luulin, että kämmenen suoristus ja loppuvaiheen tempauksen opettelu olisivat ratkaisseet heitto-ongelman ja lisänneet vauhtia heittoihini, mutta nyt kun nuo virheet on korjattu, heitot ovat edelleen masentavan hitaita. Tuntuu, etten yksinkertaisesti kehity.

En tiedä miten tästä eteenpäin pääsisi. Ei riitä, että olen hyvä puolustaja ja henkisesti nyt vahva kentällä. Pitäisi osata myös heittää ja pelkään pahoin, etten sitä opi. Pitäisi olla joku jolla olisi aikaa ja halua katsoa heittoani ja neuvoa eteenpäin, sellaista ei vain ole tarjolla. Ja toisinaan iskee taas epätoivo omasta iästäkin, olen kait oikeasti liian vanhakin mitään oikeasti oppimaan, fysiikka ei vain pelaa enää samalla tavoin.

Harmittaa lähteä Lontooseen vain vaihtopenkille istumaan, mutta siihen täytyy varautua ja sen kanssa elää. Ja kun ennakkoasenne on se, etten ole hyvä enkä saa peliaikaa, on motivoituminen kovaan treenaamiseen vaikeampaa. On löydettävä syy lähteä salille, pelaamaan ahdistavan kuumaan urheiluhalliin, käyttämään tähän kaikkeen kesäloman hupenevia tunteja ja rahaa.

Onhan tämä kaikki sen treenaamisen arvoista. Kyllähän mun pitää olla ylpeä kun valittiin joukkueeseen ja treenata, koska aina vaihtomiehiäkin tarvitaan. Aina voi sattua jotain ja silloin voi olla, että juuri mut valitaan kentälle (nyt en tosin tiedä miksi niin kävisi). Olen ihan innoissani oikeasti edelleen lähdössä, nyt vain oma usko horjuu ja tämän arjen pyörittäminen heikommalla itseluottamuksella on hankalempaa.

Lähden huomenna muutamaksi päiväksi Juvalle sukuloimaan ja rentoutumaan. Kaksi pelitreeniä jää väliin, mutta tällä hetkellä se ei harmita enää yhtään niin paljon kuin vielä jokin aikaa sitten uskoin. Nyt tuntuu, etten sielä kuitenkaan mitään oppisi eikä siitä mitään hyötyä mihinkään olisi. Lapsellista pessimismiä, mutta minkäs teet. Viikonlopuksi on aika sitten koota itsensä ja suunnata Lahteen maajoukkueleirille. Luvassa lyhyitä treenisessioita, vähän ruokaa ja varmaankin joukkuepelaamisen treenausta.

Taantuma iski

Treenaamisessani on nyt iskenyt jonkin sortin taantuma niin kehityksellisesti kuin fyysisestikin. Pelaaminen tökkii, tuntuu vain ettei onnistu mikään mitä yritän ja kuntosalilla painot eivät nouse yhtä kepeästi kuin ennen. En ymmärrä yhtään mistä tässä on kyse. Opin mielestäni keväällä heittämään targea jotenkuten hyvin, mutta nyt heitot eivät lähde ollenkaan niin kuin ennen ja pitkiä heittoja ropisee. Suunnatkaan eivät enää ole heitoissa niin kohdillaan kuin ennen eikä tuntuma palloon vain tunnu oikealta. Puolustus, joka on ollut itselle aina se mukava ja helppokin homma tuntuu sekin mättävän ja pahasti. Asentovirheet ovat palanneet kuvioihin eli torjunta-asento ei ole optimaalinen ja pallo pomppaa siksi minuun osuttuaan maaliin. Välistä myös kuulen pallon tulevan väärin eli olen maissa torjumassa eri kohdassa kuin mistä pallo tulee. Ylipäätään tuntuu, että kroppani on unohtanut kaiken mitä on oppinut viimeisten kuukausien aikana ja toimii jotenkin aivan epäsynkronisesti. Salitreenissä liikeratojen puhtauteen joutuu kiinnittämään enemmän huomioita ja painoja välistä vähentämään kun ei vain jaksa.

Tätä kaikkea on nyt jatkunut pari viikkoa ja alan olla aika kärsimätön asian suhteen. Hassuinta on, ettei tämä ole vielä vaikuttanut fiiliksiini. Treeneihin lähtäminen tuntuu mukavalta ja tekee mieli lisätä treenikertoja ja tehdä vaikeampia asioita. Sitten tositoimiin ryhdyttyäni pelikentällä tai kuntosalilla surkea suorituskykyni kuitenkin masentaa ja tekee mieli luovuttaa. Halua kehittyä, treenata ja menestyä siis on, mutta johonkin se vain tökkää. Toisaalta sitten kun asiat alkavat mennä pieleen urheillessa, madallan itsekin tavoitetasoja ja alan luvouttaa kesken kaiken kun mielessä on vain ajatus, ettei tämä kuitenkaan onnistu. Kun en urheilusta sinällään oikeasti mitään tiedä, en tiedä onko tämä normaalia vai mistä tässä kaikessa on kyse. Alkaa vain ottaa päähän tällainen ja pelkään miten voin tehdä mitään näyttöjä Lontoota ajatellen kun epäonnistun kaikessa mihin ryhdyn.

Viikonloppuna oltiin siis leirillä Varalassa. Itsellä treenejä oli vain sunnuntaina kun olin töissä lauantain. Hyvin ei pyyhkinyt leirilläkään ja olin jo ihan varma, että ryssin tilaisuuteni päästä seuraavaan turnaukseen. Heittelin pitkiä jatkuvalla syötöllä kun koetin saada nopeaa hyökkäystä onnistumaan ja heittojen suunnat olivat kadoksissa. Seurasin Malmön turnauksessa tarkoin kuinka japanilaiset naiset nousivat ylös torjunta-asennosta erittäin nopeasti ja pystyivät näin pelaaman hyvin nopeaakin peliä. Oivallus oli todella valtava sillä olen tähän asti tuhlannut nousemiseen aivan liian monta turhaa liikettä ja sitä kautta aikaa ja energiaakin. Nyt osaan nousta maasta kuten he, mutta ikävä kyllä en osaa vielä heittää sen jälkeen. Ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni jalkani toimivat nopeammin kuin pääni ja tämän vuoksi olen ehtinyt jo nousta ja ottaa heittoon vaadittavat askeleet ennen kuin pääni ehtii varoittaa asiasta. Sillä kun nousee omalta pelipaikaltaan ylös, ei voi ottaa niin montaa vauhtiaskelta heittoon kuin normaalisti. Normitilanteessa sitä usein pakittaa maalille ja ottaa sieltä pitkän vauhdin ennen heittoa. Sen sijaan että otan pitkän vaudhin nopeissa heitoissa, minun tarvitsisi vain ottaa askel ja heittää kuten japanilaiset tekevät. Tätä pitää siis vielä treenata että saan sen lihasmuistiin oikein.

Leirin jälkeen tulivat valinnat Espanjan turnaukseen lähtevästä joukkueesta. Ihme kyllä, minut valittiin mukaan ja pääsen siis mukaan viimeiseen turnaukseen ennen Lontoota. Mahtava juttu, nyt minut on siis valittu jokaiseen turnaukseen koko maajoukkueurani aikana. Kertaakaan en ole joutunut jäämään kotiin, saas nähdä rikkooko Lontoo julmasti tämän sarjan. Espanjassa tulee todennäköisesti olemaan törkeän kuuma kesä-heinäkuun vaihteessa kun siellä olemme pelaamassa. En tosiaankaan tiedä miten sen handlaan koska en mikään helleihminen ole. Kuumalla ilmalla olen laiska ja vetelä joten tekemistä riittää että saan itsestäni puristettua kentälle taistelijan. Lisäksi täytyy miettiä paljon tuota pelijännittämistä, miten saan sen kuriin kun en ehdi sitä ennen nähdä edes tuota meidän urheilupsykologia.

Niin ja kesätreenien ajankohdista ei ole vieläkään mitään tietoa. Stressi kasvaa ja käyrät nousee. Pelaamaan pitäisi päästä mahdollisimman paljon kesän aikana, mutta salivuorot vain loistavat poissaolollaan. Mitään suunnitelmiakaan ei voi oikein tehdä kesän suhteen kun ei tiedä, minä viikonpäivinä mahdollisesti pk-seudulla pääsisi pelaamaan.

Säälittävää valitusta terveydestä TAAS

Otsikolla koetan jo pelotella mun valittamiseen kyllästyneitä lukijaraukkojani klikkaamaan tämä kirjoitus pois välilehdeltä. Luvassa ei ole mitään kovin positiivista tarinaa ja se ärsyttää mua jo valmiiksi kun mielesätni tämä blogi pitäisi olla vähän valoisampi enkä tiedä kuka tällaista vuodatusta jaksaa lukea ;)

No asiaan... Taas tuli treenaamiseen haastetta ja harmitusta. Alaselkä on nyt siinä kunnossa etten edes harkitse lattialle kumartumista. Alkuviikon olen koettanut häätää pientä flunssanpoikasta pois ja pitänyt taukoa treenaamisesta. Varsinaista kunnon flunssaa ei edes ole ollut, pientä kurkkukipua välillä mutta lähinnä vain nuhaa. Tänään lähdin viimein salille melkein viikon tauon jälkeen, olo tuntui mainiolta ja fiilis oli energinen. Suunnitelma oli tehdä osa alavartalon treenistä kuntosalin puolella ja mennä sitten core-tunnille. Kyykkytreeni ei ehtinyt toista sarjaa pitemmälle kun alaselässä vihlaisi todella ilkeästi. Kipu tuntui vain oikealla puolella ja säteili alas nilkkaan saakka. Siinä ei into tai tahto auttanut kun oikeasti oli vain niin tuskainen olo. Yritin vielä venyttää ja lämmittää lihasta enemmän (en oikeasti tiedä mitä olisi pitänyt tehdä) mutta kyykkyja ei voinut tehdä enää edes ilman tankoa. Vitutus oli sen verran suuri, etten treenaamista viitsinyt kokonaan lopettaa vaan irvistelin coretunnin väkipakolla.

Kipu ei ole vähentynyt tässä päivän mittaan muttei toisaalta ole pahentunutkaan. Nyt tiedän jo monta asentoa joita ei kannata yrittää (lattialla istuminen, tavaroiden nostaminen lattialta, eteenpäin kumartuminen ruokapöydässä jne) mutta kyllä tuo veitsenterävä kipu aina osaa kuitenkin yllättää. Levossa ei satu, jotain hyvää tässä sentään kait on. Kipu on ihan alhaalla selässä ja vain oikealla puolella.

Nyt hyvät neuvot olisivat taas kyllä kallisarvoisia. Ärsyttää jo ihan se, ettei itsellä ole mitään tietotaitoa tällaisista asioista. Olen mukamas niin urheiljaa olevinani mutten tiedä mitään ihmisen fysiikasta. On pakottava tarve tietää mistä tämä kipu johtuu, mitä alaselälle pitäisi nyt tehdä ja kuinka kauan tämän kanssa pitää kitua. Mulla ei ole oikeasti harmainta haisuakaan siitä tulisiko nyt levätä vai jotenkin aktiivisesti koettaa tuota parantaa/liikuttaa. Tällaisen epäonnen ja kropan kanssa pitäisi nähtävästi olla vähintään fysioterapeutin koulutus että pystyisi urheilemaan. Tai kyllä mulle riittäisi että olisi edes joku jolle soittaa ja kysyä apuja. Mutta vammaisurheilupuolella sellainen taitaa olla naurettava haave.

Olen yrittänyt kovasti keksiä mitä sen kyykkysarjan kanssa oikein kävi jotta osaisin edes jatkossa tällaiset tilanteet välttää. Syyttävä sormi osoittaa ehkä eniten huonoa lämmittelyä sillä peruskyykky ei todellakaan pitäisi olla mitenkään hankala liike tehdä oikein. Tangossa ei ollut edes kummoisiakaan painoja vielä kun yritin ottaa vähän rauhallisemmin alkuun. Lämmittelyn tein normaalista poiketen tangon kanssa, tei kyykkyjä askelkyykkyjä tangon kanssa, ehkä en sitten riittävästi huomioinut selkää, en ymmärrä, en jaksaisi enää yrittää kelailla niitä minuutteja.

Joo ei tässä nyt auta kuin taipua (henkisesti, fyysisesti en pysty) ja katsoa mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Ehkä vaiva helpottaa piankin ja pääsen taas asiaan. Olin vain niin kovin innoissani siitä etten tullut kunnolla kipeäksi ja lumen sulamista olen seurannut niin innokkaana. Suunnitelmissa oli juoksulenkki huomenna koiran kanssa mutta se pitänee nyt unohtaa. Ehkä joskus sitten jos näistä vaivoistani pääsen.

Niinhän siinä sitten taas kävi...

Mietin monta päivää, milloin uskallan kirjoittaa tänne kuulumiseni, jottei tekstistä tule taas niin pateettista valitusta kuin monet aiemmat tekstini Mutta kait tännekin nyt on tilanne päivitettävä... Ehkä blogini otsikko pitäisi vaihtaa Äiti valittaa kaikesta. Mutta pyrin olemaan nyt positiivisempi kuin edeltävissä epätpivoviesteissäni. Fiilis on paska mutta ajattelun on oltava positiivisempaa jotta pääsen tästä suosta joskus ylös.

Niin eli olen taas flunssassa. Sairastettu on nyt tarkalleen ottaen 10 päivää ja fiilikset ovat tottakai olleet taas ratkiriemukkaat. Olen ottanut todella varovaisesti, linnoittauduin koko viikoksi Juuson kanssa kotiin ja koirankin lenkitykset ulkoistin miehelle (rassukka). Kun luulin jo pahimmaan menneen ohi, lähdin torstaina käymään Leppävaarassa kirjastossa ja yhdellä ravintoluennolla josta kerron myöhemmin enemmän. No seuraavana yönä nousikin sitten kuume ja siinäpä sitä oltiin taas. Kurkkukipu ei ota lähteäkseen joten arvelen että huomenna on mentävä terveyskeskukseen pyytämään antibioottikuuria.

Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että jouduin perumaan turnaukseenkin menon. Eilen olisi pitänyt pelailla mutta eihän kuumeisena ollut mitään järkeä lähteä. Vitutus on lievä ilmaisu viikon tunnelmasta, mutta en nyt parempaa jaksa tähän keksiä enkä toisaalta halua tässä liikaa alkaa tilittää. Taidan olla luovuttamassa muutoinkin monen asian suhteen kun nämä taudit vain jylläävät...

En ole luovattavaa tyyppiä mutten tiedä kuinka kauan kestän näitä jatkuvia takapakkeja treenaamisessani. Kahden kuukauden sisällä on nyt ollut kolme flunssaa. Jokainen voi itse tykönään pohtia, kuinka tehokasta ja kehittävää treenaaminen voi tämän kaiken keskellä olla. Olisi ehkä kaikille parempi jos luopuisin Lontoo paikan tavoittelusta ja keskittyisin maalipallon harrastamiseen. En tiedä mitä suurta annettavaa maajoukkueelle juuri mulla olisi. Ehkä nämä flunssatkin olisi helpompi kestää kun ei tarttisi stressata tyhjästä harjoituspäiväkirjasta ja kehityksen etenemisestä. Ja ainakin kiukuttelisin lähipiirilleni vähemmän kun paineita ei olisi. Tästä olen täällä puhunut ennenkin, mutta uskokaa että nyt olen entistä enemmän tosissani.

*****
Yritetään nyt olla positiivisia ja kirjoittaa jostain muustakin välillä. Ennen sairastumista heitoissa tapahtui jotain oikeaan suuntaan. Nyt heitto tuntuu taas omasta mielestä edes jotenkin siedettävältä ja se lämmittää mieltä. Kuukauden verranhan tässä tarvottiin toivottomuuden suossa kun inhosin jokaista heittoa jonka heitin.

****
Juusosta pitää mainita sen verran, että hänen mielikuvituksensa on kyllä myös kehittynyt harppauksia viime aikoina ja hyvä niin. Kun ollaan jouduttu jumittamaan vain kotosalla on poika keksinyt jos vaikka minkälaisia leikkejä yksin tai yhdessä äidin /koiramme Nennan kanssa. Hän voi esimerkiksi leikkiä ravintolaa mielikuvitusruoilla, astioila ja hellalla. Eli ilman mitään varsinaisia esineitä. Mulla oli naurussa pitelemistä kun Juuso yhtenä päivänä lähti Nennan ja Hessun (joku mielikuvitushenkilö) kanssa aarretta etsimään. Nennalle laitettiin remmi kaulaan ja poika talutti itsensä kokoista (ja kolme kertaa painavampaa) koiraa ympäri asuntoa aarrejahdissa.

****
Torstaina kävin tosiaan Jukka Harjun ravintoluennolla. Koin yhtäaikaa valaistumisen ja ahdistuksen kun ymmärssin kuinka metsässä omissa syömisissäni olen. Harju valmentaa urheilijoita ja pitää luentoja ravinnosta (tekee varmaan muutakin mutta flunssainen mieleni ei ihan parhaimmillaan ollut luennolla). Hän korostaa laadukkaan ravinnon merkitystä urheilussa ja arjessa. Tärkeää on kehon tasapaino eri osa-alueilla kuten insuliinituotannossa, nesteen määrässä ja suolistossa. Olisi syötävä laadukkaita (eli luomu) käsittelemättömiä ruokia kasvispainotteisesti. Vältettävä ennenkaikkea valkoista sokeria ja vehnää (ja muita puhdistettuja hilareita), pitkälle jalostettuja ruokia ja transrasvoja. Harju on tosiaan valmentanut monia urheilijoita ja mm. maratonareita valtavirrasta poikkeavin menetelmin. Hän antoi hyviä neuvoja luonnollisten palautus- ja suoritusta parantavien juomien tekoon joilla voi korvata teolliset urheilujauheet ja -juomat. Keskeistä on myös palauttava liikunta ja oikealle syketasolla pysyminen, intervallityyppinen urheilu.

Olen ihan pyörryksissä tästä kaikesta uudesta (ja toisaalta vanhasta jota en vain ole ollut valmis vastaanottamaan) tiedosta. Nyt lähtee ruokatottumukset remonttiin tai ainakin pohdinnan alle. Olen huono tekemään mitään suuria muutoksia ja niin kovin tottunut ja addiktoitunut sokeriin, pastaan ja lihaan. Nyt haluan opetella parempia ruokailutottumuksia, täydelliseen muutokseen en taida pystyä, mutta jos jotain edes saisin tuosta kaikesta itselleni arkeen sopimaan. Aion ensimmäisenä alkaa juoda Harjun suosittelemaa merisuolalla maustettua vettä (puhdistaa elimistöä, vähentää makean himoa, pitää nestetasapainon kunnossa jne) ja lisään rutkasti kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Katsotaan miten pitkälle pääsen. Niin ja vastustuskykykin on pitkälti riippuvainen ravinnosta jota nautimme. Harju lähetti minulle pari artikkelia aiheesta miten välttää flunssa ja voin kirjoittaa siitä vaikka oman postauksen tänne blogiin jahka ehdin paperit lukea ja omaksua.

Tätä blogia kirjoitin Stellan tahtiin. Se on yksi suosikkibändeistäni ja ikävä kyllä Spotifystä en voi enää kuunnella niitä parhaimpia biisejä koska olen ilmaiset soittokerrat ylittänyt. Mutta aivan ihana bändi Maailman parhaasta kaupungista, Joensuusta!

Turhautunein tunnelmin

Joulu vierähti ja vuosi vaihtui sukkelaan ja on taas aika päivittää kuulumiset tännekin. Olin sopivasti koko jouluajan flunssassa joten ei tarvinnut pähkäillä sillä, kuinka monta lomapäivää kehtaan pitää treenaamisesta. Onneksi tauti ei vienyt petiin eikä jatkunut kauan joten en ehtinyt vielä turhautua kuten niin usein ennen. Treenaaminen maistuu taas entistä paremmalta kun oli välissä lyhyt tauko.

Tällä hetkellä tuntuu jotenkin kierosti, että mukavampaa olisi vain tehdä salitreeniä ja aerobista perustreeniä pelaamisen sijaan. Eihän siinä mitään järkeä ole kun kuitenkin teen tätä kaikkea vain sen maalipallon hyväksi, mutta pelaamisessa on nyt niin pahaa turhautumista, ettei siitä tunnu pääsevän selville vesille millään. Lihaskunnosta on paljon yksinkertaisempaa pitää huolta, senkun tekee pyydetyt liikkeet salilla ja suorittaa tehtävät, ajatella tai analysoida ei tarvitse toisin kuin pelatessa.

Viikonlopun leirikin meni turhautumista vastaan taistellessa kun tuntui ettei osaa mitän eikä oikein hahmota mitä siellä kentällä tekee. Maalipallo on siitä ärsyttävä laji, ettei voi ollenkaan itse nähdä omaa tekemistä pelatessa. Lasit on silmillä koko ajan eikä oman kehon liikettä ja toimintaa kentällä pysty oikeasti tietämään varmaksi. Tai minä en ainakaan pysty kun olen niin vähän aikaa lajia harrastanut. Jos harjoittelen ilman laseja, en toimi samalla tavalla kuin pimeydessä toimin joten sitä ei vain voi verrata. Ilman näköä sitä liikkuu eri tavalla ja vanhat, kauan käytössä olleet liikeradat toistuvat jotenkin helpommin silloin. Sitä kuvittelee olevansa ihan kauhean nopea, ketterä ja mitä kaikkea, mutta todellisuus on usein jotain ihan muuta. Harmitta, kun en tiedä mitä teen väärin silloin kun heitto ei kulje, pallo pomppaa minusta maaliin tai olen väärässä paikassa väärään aikaan eli en ainakaan palloa torjumassa. Tuntuu turhauttavalta kun asiat vain joko onnistuvat tai eivät onnistu, muttei tiedä mistä se johtuu.

Eli tosiaan oltiin viime viikolla neljä päivää maajoukkueen kanssa Pajulahdessa Paralympiakomitean Lontoo-leirillä. Varsinaista treeniaikaa kentällä oli harmittavan vähän, kaksi kertaa päivässä vain, mutta lisänä oli sitten onneksi jonkin verran yhteistä ohjelmaa koko para-porukalle. Meille pidettiin mediakoulutusta ja yleistä infoa siitä, mitä Lontoossa on odotettavissa. Lisäksi saimme vähän kokeilla tulevia kisavaatteita ja viralliset valokuvatkin meistä räiskäistiin. Oli piristävää kun paikalla oli vähän enemmän sakkia, treenejä kävi pällistelemässä muutamia median edustajia, haastatteluja ja kuvia otettiin. Lisäksi tietenkin Lontoon puitteista, lentoaikatauluista, kisakuljetuksista, ruokailuista ja vaatetuksesta puhuminen lisäsi matkakuumetta ja taistelutahtoa. Mä todella haluan sinne mukaan!!! :) Niin ja tulihan tässä treenaamiseen sekin lisämotivaattori, että on pysyttävä vähintään näissä mitoissa jotta mahtuu valkoisiin housuihin ja minihameeseen ;)

Ainiin ja olihan siellä leirillä jotain pelaamisen kannalta uuttakin. Saimme viimen tuntumaa uuteen palloon jota tullaan siis käyttämään Lontoossa. Pallolla on erilaista pelata, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Alkuvaikutelmani oli, että pallo on parranajoväline enkä tästä ajatuksesta juuri eteenpäin päässyt. Pallo tuntuu kovemmalta ja pienemmältä ja sen kuulee paremmin. Pallossa on jotenkin metallisempi ääni joka jää helposti soimaan päähän ja aiheutti mulle jo yhden migreenikohtauksenkin (tai huonoilla yöunilla oli kyllä varmasti osuutensa). Koska pallon kuulee paremmin, tulee peleistä nyt vähämaalisempia ja virheistä entistä ratkaisevampia. Pallo sattuu enemmän kun sen saa vähänkin herkempään kohtaan,  naamaan sitä en vielä ole saanut joten sikäli elämä on vielä ihanaa. Kerran sain ilmat itseltäni pihalle mukavasti kun pallo tömpsähti ihanasti rintalastaan, kädet on täynnä pieniä haavaumia mutta muutoin pallon pimeältä puolelta vältyin  toistaiseksi.

Tänään alkaa viimein viikottaiset maajoukkueen valmentajamme pitämät maalipallontreenit. On surullista, että vasta nyt aloitamme säännölliset, valmennetut tekniikkatreenit. Mutta joskus sentään tämäkin tapahtuu. Laitan nyt voioni näihin treeneihin, jos en niissä pääse turhautumisestani niin sitten ei taida mikään auttaa... Tänään alkaa myös voimakausi. Kuten olen täällä läpissyt, on se lempparikauteni kun saa kunnolla iskeä rautaa tankoon ja hinkata vähän toistoja. Joskus on saatava tuntea itsensä vahvaksi ja ihan urheilijaksikin. Vaikka Lontoon leirillä joka luennolla käytetty huippu-urheilja-termi mua aina naurattikin kun en itseäni minään sellaisena pidä, olen kait identiteetiltäni nyt kuitenkin vähän enemmän kuin pelkkä kuntoilija.

Toivottavasti nyt saan treenata kunnolla ilman tylsiä sairasteluja. Juuso on nyt flunssassa ja pelkään pahoin, että tuo järkyttävä räkätauti tarttuu muhunkin. Kurjaa on myös se, etten pääse salille ennen kuin poika on vähän paremmassa kunnossa. En yksinkertaisesti kehtaa laittaa noin kipeää lasta parkkiin. Aina ei siis tosiaankaan voi treenata oman mielen mukaan... No alkuviikon käyn pelitreeneissä iltaisin jotta jotain tulee kuitenkin tehtyä.

Olen tainnut unohtaa täälä mainostaa paralympiakomitean sivuja. www.paralympiakomitea.fi sivulta löytyy viimeisimmät uutiset paralajeista. Siellä olevaan maalipallo naisten maajoukkueprofiileihin tosin ei paljoa kannata uskoa koska sieltä puuttuu minun lisäksi kahden muunkin maajoukkueemme nykyisen pelaajan profiilit ja heidän tilallaan on pari entistä pelaajaa. Päivityksiä siis sinne kaipaillaan. Lisäksi voisin mainita Kohti Lontoota blogin http://kohtilontoota.blogspot.com/ johon joukkueestamme tunnelmia päivittävät Katja ja Kaisu.

Ensi viikolla pelataan sitten taas, todennäköisesti vielä uudella pallolakin Pajulahdessa kun edessä on kansainvälinen Pajulahti games. Vastustajina on kovia maita joilla on jo Lontoon paikkakin, Ruotsi, USA ja Kanada sekä Israel jolla paikkaa ei ole. Luvassa todella kovaa vääntöä ja tahtoa vaativia pelejä sillä maajoukkueemme on vielä jaettu kahteen joukkueeseen niin, ettei kentälle pääse samaan aikaan ns. ykköskentällistäkään.

Käsijarru

Kaksi viikkoa peruskuntokautta takana ja voin olla suhteellisen tyytyväinen treeniin. Olen päässyt käymään monenlaisissa jumpissa ja se on ollut kyllä oikein piristävää. Saliltamme löytyi mm. yksi erittäin loistava toiminnallista lihaskuntoa kehittävä kuntopiiritreeni joka tekee mulle hyvää. Tarvitsen todella treenejä joissa ei vain keskitytä kerralla yhden lihasryhmän kiusaamiseen vaan kokonaisvaltaisemmin useampaan lihastyöhön ja parantaa liikkuvuutta, kehonhallintaa, nopeutta ja kestävyyttä. Tämä voisi olla ylipäätään aihe johon pitäisi paremmin perehtyä. Salitreeniinkin varmasti saisi uutta ulottuvuutta kun ottaisi huomioon tämän functional trainingin. Vähän googleteltuani huomasin sentään, että osa tämänhetkisistäkin saliliikkeistäni ovat toiminnallisia joten hyvä näin. Harmi vain, että tuo kuntopiiri on samaanaikaan kun tiistain maalipallotreenit joten joudun aina valitsemaan pelin ja jumpan väliltä. Myös kahvakuulatunteja (tai kahvajumppaa kuten Juuso osuvasti sanoo) on tässä kohtaa jälleen pakko hypettää vaikka niistä olen aiemminkin maininnut. Toinen upea tapa kehittää useampia lihasryhmiä ja itselle heikkoa koordinaatiota.

Kesällä peruskuntokausi meni sikäli perustaltaan pieleen, että treenasin aivan liian kovalla sykkeellä. Vaikka kuinka yritin lenkeillä löysätä, oli syke lähes koko ajan liian korkea ja välillä ihan maksimialueellakin. Pimeän vuoksi olen päässyt tosiaan juoksemaan vain kerran viikonloppuna, mutta silloin keskitin kaiken ajatustyöni vauhdin himmailuun. Spinningissäkin olen käynyt vain peruskuntoa kehittävillä tunneilla eli sielläkin on pitänyt rauhoittaa. Kun endorfiini, adrenaliini ja muut ihanat mömmöt virtasivat suonissa joutui juoksemaan kuin käsijarru päällä että sai itsensä jotenkin pidettyä aisoissa. Tyhmältä tuntuu oikeasti vain hipsutella kun jaksaisi tehdä kovempaakin eikä edes tule kunnon hiki. Lisäksi ulkonäkökeskeisenä ihmisenä välistä oikesti hävettää juosta niin hiljaa kun tuntuu, että muut vain katsoo ja nauraa kuinka huono kunto mulla on. Itse aina tunnen salaisesti nautintoa kun voin pyyhältää lenkillä jonkun ohi ja nyt pitäisi sitten itse olla se teiden tukko. Ei ole helppoa tämä peruskestävyyden treenaaminenkaan.

Maalipallotreenit aloitin tänään tauon jälkeen. Olin koko päivän ihan fiiliksissä, mutta sitten treeni menikin ihan penkin alle ja onnistuin vajottamaan itseni ihan jonnekin itsesäälin suohon. Nyt tuntuu, että tämän blogin pitäminen on ihan naurettavaa. Ei tästä kukaan ole oikeasti kiinnostunut enkä edes pääse koko pirun Lontooseen. Kilpailu paikoista tulee olemaan kova enkä nyt juuri keksi miksi minut sinne valittaisiin. En ole mitenkään erityisen hyvä millään osa-alueella ja tuntuu, että kaikki muut kehittyvät niin paljon nopeammin kuin minä vanhus. Ei minusta varmasti edes niin kovasti tässä porukassa pidetä että senkään vuoksi kannattaisi mukana hengata. Mikään joukkuehengen nostattaja en osaa olla eikä musta sellaista halutakaan. En siis tiedä mikä roolini on ja mitä osaa itsessäni kehittää jatkoa ajatellen. Kun välistä tuntuu, etten edes varmaan treenaa oikealla tavalla. Kun kukaan ei oikeasti valvo harjoitusohjelmaani ja anna vinkkejä siitä mitä pitäisi kehittää tai mitä tehdä, on suuri vaara tehdä jotain ihan vääriä asioita.

Panostan tähän juttuun nyt niin paljon, että siksikin tällainen matalalento tuntuu tosi pahalta. En tiedä miksi kulutan päivästä niin paljon aikaa ja energiaa tähän lajiin jos olen ihan keskinkertainen ja kelpaan korkeintaan vaihtomieheksi. Nyt mietityttää, rakastanko tätä lajia nyt oikeasti riittävästi jotta tätä kaikkea kannattaa jatkaa. Jotta jaksaa ja pystyy treenaamaan paljon on uskottava omiin taitoihin ja siihen että on hyvä tyyppi.

No pitkäänhän mulla olikin hyvä fiilis tämän lajin suhteen päällä joten ei ihmekään että takapakkia tulee. Mutten vain olisi uskonut että angsti alkaa heti kun jatkan treenaamista tauon jälkeen. Monet ihmissuhdekuviot tähän myös vaikuttavat joista en nyt tässä todellakaan ala avautua kun ovat ihan vain mun omia ongelmia, mutta silti on nyt kyllä omituinen ajankohta masennukselle. Nyt pitäisi siis kaivaa itseluottamus jostain kivenkolosta, kääriä hihat ja alkaa hommiin, mutta vähän tätä täytyy nyt vielä hakea...

Epätoivon laaksossa

Elän painajaista, tämän positiivisemmin en osaa tätä kirjoitusta aloittaa. Vaikka tästä blogista piti tulla urheiluun keskittyvä, nyt näyttää että sairaskertomukset ovat ainoata sisältöä. Olen kai jotenkin manattu, syitä en enää osa keksiä tähän kaikkeen.

Korva on lukossa edelleen. Jotain sillä kuulee, mutta sirinä, tinnitys ja kaiku tekevät elämästä helvettiä koko ajan. Antibiootttkuurikin loppui jo keskiviikkona mutta tilanne ei vain helpota. Lisäksi tänään heräsin TAAS siihen, että kurkku on kipeä joten mikään ei tunnu muuttuvan. Nyt tätä sairastelua jatkunut siis kaksi viikkoa ja jos lyhyttä tervejaksoa ei lasketa, olen ollut flunssassa kuukauden. Terveyskeskuksesta vain todettiin, että jos korva vaivaa kahden viikon kuluttua vielä, kannattaa ottaa yhteyttä mutta että aikoja on vähän tarjolla.

Tuntuu niin yksinäiseltä ja toivottomalta tämän asian kanssa. Nykyinen terveydenhoitosysteemi ei oikein tue  kokonaisvaltaisempaa ja laadukasta hoitoa, pitäisi olla pahemmin kipeä niin apua ehkä saisi. Mutta eihän kukaan lääkäri ymmärrä miksi kuulo on mulle tärkeä eikä ketään oikeasti kiinnosta jos on pitkään flunssassa. Tänään kun radiosta tuli yksi biisi jota salilla usein soitetaan, sain nieleskellä kyyneleitä kun niin harmitti tämä kaikki. Onneksi oli Juuso sylissä niin sai siitä vähän halilohtua. Jos motivaatio urheiluun olisi samaa tasoa kuin vaikkapa puoli vuotta sitten, olisin jo heittänyt hanskat tiskiin ja irtisanonut maajoukkuesopimuksen. Eihän se minua olisi parantanut, mutta ainakin stressi olisi vähentynyt. Nyt stressaan peruuntuneita pelitreenejä, turnausta ja sitä kaikkea mitä jää tekemättä ja miten saan juonesta taas kiinni jos joskus paranen.

Keskiviikkona olin pelaamassa, piti kokeilla miten tällä kuulolla voi maalipalloa pelata ja nytten sitten tiedän senkin, ei kovin hyvin. Polviltaan pystyy vielä jotenkin pelaamaan kun pelaa oikeata reunaa (kuurokorva on siis oikea) mutta seisaaltaan olin ihan hukassa kentällä. Muutenkin kaikki vaati paljon enemmän keskittymistä ja eksyin jatkuvasti, heitin minne sattuu jne. Tosiasia on kuitenkin se, että huomenna on Pajulahdessa maajoukkueleiri ja sunnuntaina turnaus. Niitä en nyt peru, menen sinne vaikka kurkku tulisi kuinka kipeäksi. En vain enää jaksa perua mitään. Tulkoon sitten vaikka sydänlihastulehdus tai mikä tauti hyvänsä niin en vain jaksa. Turnauksessa tosin en taida tällä kunnolla saada kovastikaan peliaikaa, mutta mukaan menen ainakin. Turnaus on siis Suomen omaa kansallista sarjaa. Pelaan 1.divarin joukkueessa Dragons Oldies jossa pelaa toinenkin maajoukkuelainen.

Viikonloppuna järjestetään myös maalipallon tuomarikurssi johon mieheni osallistuu. Sitten meistä tulee varsinainen maalipalloperhe kun molemmat touhutaan lajin parissa enemmän. Juusokin tuntuu ajattelevan että kaikki pallopelit on maalipalloa. Kun hän näki urheilukentällä miesten pelaavan jalkapalloa, hän totesi että miehet pelaa maalipalloa. Muutoinkin Juuso on hyvin perillä tästä lajista. Yhtenä päivänä hän halusi katsoa mun kanssa netistä maalipallopelejä ja jaksoi tuijottaa yhden kokonaisen matsin. Kun keskiviikkon sanoin lähteväni pelaamaan, Juuso sanoi: "äiti ottaa treenikassin ja maalipallon mukaan".

Pahoittelut tästä valituksesta. Nyt oli vain pakko päästä purkamaan tätä oloa jollekin kun olen asian kanssa aika yksin. Tämä vaikuttaa niin paljon muuhun elämäänkin. Tunnen olevani ehkä maailman surkein (tai ainakin toiseksi surkein) äiti kun kärsivällisyyteni on ihan olematonta, empatiakyky surkea ja vain rämmin tässä huonossa olossani. Kaikki energia on poissa.