Tämä tietokoneella istuminen taitaa olla niitä harvoja tekemisiä joita nyt tekee mieli tehdä lihakset ihan sikakipeinä joten koetan postailla jotain eilisestä maajoukkueleiristä. Meillä oli yhden päivän EM-kisoihin valmistava leiri eilen Lahdessa ja vaikka kisajoukkueemme 6 pelaajasta paikalla oli vain neljä, voinee lihasten kipeydestä ja mustelmien määrästä päätellä, että jotain tuli tehtyäkin. EM-kisoihin lähdetään siis 17.10 ja varsinaiset kisat käynnistyvät keskiviikkona 19.10. Otan koneen mukaan ja toivottavasti saan netin toimimaan ja ehdin postailla tännekin vähän jotain kisojen aikana.
Jotenkin musta aina tuntuu, että mitä lähempänä isot kisat on, sitä huonommin treeni menee omasta mielestä. Mihinkään ei oikein ole tyytyväinen ja joutuu paljon enemmän tekemään töitä, että saa pelin pidettyä kasassa omassa päässään. Sitä alkaa niin helposti häsläämään, yrittämään liikaa kentällä ja on tosissaan keskityttävä itsensä tsemppaamiseen ettei treeni mene ihan sähläilyksi. Varsinkin vika treeni kisapaikalla on mulla perinteisesti ollut ihan kaoottinen, toivottavasti viikon päästä Tanskassa on vähän parempi meininki. Eilen en mielestäni onnistunut missään mitenkään erityisen hyvin. Torjunnoisa tapahtui pari kertaa selkeä sijoittumisvirhe kun arvioin pallon liikeradan pieleen. Lisäksi olin toivottoman hidas. Heitoista puuttui joko suunta tai voima, hyviä heittoja oli harvassa.
Rankkareiden torjunta on asia erikseen. Sitä en ole osannut koskaan ja henkisesti tuntuu, että olen mennyt vain takapakkia tässä asiassa. Rankkarissa siis joutuu jonkun joukkueen tai oman virheen vuoksi torjumaan yksin yhden vastustajanheiton. Pelaan normaalisti polviltaan, mutta rankkarissa pitäisi torjua seisaaltaan jotta pystyy torjumaan isomman alueen enkä siksi osaa ollenkaan. Torjun aina niin, että vasen kylki osuu lattiaan ja siksi rankkareidenkin torjunta onnistuu paremmin vasemmalle. Jos pallo tulee oikealle menen ihan solmuun kroppani kanssa ja jos se tulee suoraan kohti, jään miettimään kummalle kyljelle torjun ja pallo menee maaliin. Rankkarin torjunnassa on musta tosi paljon kyse ihan siitä miten henkisesti saa itsensä kasaan ja uskoo itseensä. Minä en onnistu tässä kovinkaan hyvin kun en omiin kykyihini usko joten siksikään en onnistu. Tätä pitäisi saada treenata kahdestaan jonkun kaverin kanssa niin ettei kukaan ole tarkkailemassa vieressä enkä voi ottaa mistään paineita. Onnistumiset ehkä auttaisivat oppimaan ja onnistumaan tositilanteessa.
Eilinen sai mut miettimään myös omaa pelipaikkaa. Olen siis tähän asti pelannut lähinnä oikeata laitaa eli ns. ykköstä. Nyt kuitenkin tuntuu olo varmemmalta ja peli sujuvammalta seiskassa eli vasemmassa laidassa. Tällöin torjun niin, että kädet menevät kentän reunaa kohti. Kädet ovat heikoin kohtani, niistä saattaa moni kova heitto lörpsähtää läpi mutta kun kädet ovat pelialueen rajalla, riittää usein että saa pallon sormilla työnnettyä ulos kentältä. Toisaalta oikeassa laidassa olen jostain syystä nopeammin liikkeellä jos pitää esimerkiksi mennä pelastamaan keskellä uhkaavasti kohti maalia vierivää palloa joka on kimmonnut jostain toisesta pelaajasta. Eli voinen sanoa että voin pelata molempia laitoja, mutten tiedä onko tämä enemmän etu vai haitta jatkossa.
Juuso oli eilisen, kokopäivän kestäneen leirimme ajan mieheni hoidossa ja taitaapi olla niin, että tämä mammanpoika vähän testailee iskää aina sopivan hetken koittaessa. Poika on musta tosi hyväntuulinen ja iloinen, keksii tekemistä paljon ihan yksikseenkin ja kiukuttelee mulle tosi harvoin. Eilen, kun viimein pääsin illalla kotiin (matka kesti vähän arvioitua pitempään kun taksista puhkesi rengas keskellä Lahden motaria) riehaantui Juuso aivan suloisesti ja itselle tuli niin iso pelko siitä, miten pärjään ilman tuota suloista lasta viikon EM-kisojen ajan. Juuso kyllä pärjää kun hyväksyy ettei äiti ole juuri nyt saatavilla ja onhan sillä muutenkin vähän eri kuviot kun pääsee mummolaan miehen äidin luokse hoitoon osaksi viikkoa. Mutta itse en tosiaan tiedä miten selviän ilman Juusoa. Nukumme perhepedissä, eli Juuso tuhisee joka yö ihan vieressäni, halailee ja silittelee puoliunessa öisin ja mulle tärkeää on jo ihan se pojan tuttu ja ihana tuoksu siinä lähellä. Nyt pitäisi sitten selvitä ilman tuota kaikkea ja paljon muuta. Kaikki menee hyvin jos on koko ajan jotain tekemistä, mutta tunnetusti kisareissut ovat pullollaan odottelua ja ajantappamista. Ne hetket ovat varmasti iltojen lisäksi mulle niitä vaikeimpia. Turkissa Juuso oli mukana kun saimme siihen rahoituksen joten pitkistä kisareissuista ilman poikaa ei ole vielä mulla kokemusta. Yhden pitkän viikonlopun oltiin Malmössä keväällä turnauksessa ja ainakin silloin ikävä oli välillä ihan mieletön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti