Oli pakko pitää pienimuotoinen tauko tästä bloggailusta kun en millään meinannut parantua siitä pirun flunssasta. Mieli oli niin matala ettei tekstistä olisi tullut kovinkaan painokelpoista tai ainakaan mitenkään mukavaa luettavaa joten päätin olla kirjoittamatta. Mutta nyt, kun tämän yhden flunssan takia olen käynyt kolmesti lääkärissä, kerran sairaanhoitajalla ja kerran labrassa, syönyt kohta kaksi lääkekuuria ja sairastanut 6 ja puoli viikkoa alkaa olo olla suhteellisen terve. Vielä en uskalla juhlia parantumista, sanon vain että on parempi olo.
Treenaamisen aloitin muutama päivä sitten ohjelman mukaisesti ja nyt ainakin alkuun tuntuu että kaikki paikat menee ihan jökkiin jokaisesta harjoituksesta. Peruskunto on sentään pysynyt hyvänä, kiitos koiran lenkityksen sairastelunkin aikana mutta lihaskunto taitaapi tosiaan olla jo vähän rapistunut kait... tai sitten ei vain ole enää tottunut tällaiseen höykytykseen. Mukava on ollut liikkua jälleen, kaikesta nauttii tietenkin entistä suuremmalla innolla nyt kun tietää ettei treenaamistakaan voi pitää itsestään selvänä. Harmittaa vain kun tähän kilpailuihin valmistavaan kauteen ei kuulu juoksuharjoituksia ollenkaan nyt kun vielä olisi siedettävät lenkkikelitkin. Talvisin olen huono lenkkeilemään kun en näe missä on liukasta enkä ole raaskinut edes ostaa kunnon varusteita. Punttitreenikin tuntuu tällä kaudella nyt aika tyttömäiseltä sievistelyltä kun painoja on vähennettävä ja tehtävä vain liikkeet mahdollisimman nopeasti. Mutta eiköhän tähänkin totu kun tarpeeksi hinkkaa...
Sairastelun jälkeen olen huomannut ihan uudenlaisia ajatuksia. Olen alkanut jotenkin varomaan ja pelkäämään ennalta että telon itseni. Keskityn eritavalla jo ihan vaikka kyykkyyn menoon Juuson kanssa leikkiessä. Iltaisiin koiran kanssa kävellessäni havahduin siihen, että kävelyni pimeässä hiekkatiellä on suurimmaksi osaksi aikamoista lottoamista. En käytä valkoista keppiä, en vain jotenkin ole sinut sen kanssa enkä valmis näyttämään koko maailmalle olevani näkövammainen. Kävelyreittini ovat suurimmaksi osaksi tuttuja teitä, mutta mulla on taipumus kyllästyä tuttuihin reitteihin joten varioin lenkkejä lähes päivittäin eli menen niitä eri suuntiin ja yritän keksiä paikkoja joissa en ole vielä käynyt. En siis mitenkään turvallisilla poluilla aina kulje. Luotan siihen, ettei tiellä ole mitään suurempia kuoppia tai että jos niitä on, joustava askeleeni ne jotenkin selvittää. Vähillä onnettomuuksilla olenkin selvinnyt, edes juostessa ei loukkaantumisia ole sattunut mutta nyt olen alkanut vähän pelätä ja miettiä, pitäisikö jotenkin muuttaa lenkkeilytapojani ainakin pimeällä.
Hyvähän se periaatteessa on, että olen varovainen ja mietin vähän miten liikkeet teen. Riskien miettiminen juontaa juurensa varmaan ainakin sentterimme loukkaantumisesta viime turnauksessa. Kun näin läheltä kuinka aivan normaalin pelitilanteen suorittaminen väsyneenä ja puolihuolimattomasti aiheutti kyynärpään sijoiltaan menon ja pitkän sairasloman, pisti se tietenkin mietityttämään itseäkin. Hienoja harjoitusohjelmia voi aina suunnitella, mutta koskaan ei voi olla varma että ne toteutuvat ja vaikka olisi nimettynäkin johonkin arvokisajoukkueeseen, pelaaminen kisoissa ei ole varmaa ennenkuin todella nakottaa siellä kentällä.
Ehkä tervekin ymmärrys oman kropan haavoittuvuudesta johtuu myös vanhenemisesta tai sen ymmärtämisestä. Välistä tuntuu että olen yksinkertaiesti liian vanha näin kovalle tasolle ja kehittymismahdolisuuteni ovat aika surkeat. Kun aloittaa uuden lajin vasta 24 vuotiaana ei voi olettaa että kehittyisi siinä yhtä hyväksi kuin teini-iässä lajin aloittaneet eikä kroppakaan kestä tätä varsin fyysistä lajia ihan yhtä hyvin. Faktat on hyväksyttävä ja koetettava vain taistella entistäkin kovemmin. Niin se kai on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti