Solmuja yhä

Viikonloppu sujui jälleen Pajulahdessa maajoukkueen leirillä joten on aika tulla päivittämään tätäkin blogia vihdoista viimein. Tunnelmat eivät viime viikolla muutenkaan aivan noin ankeat ole olleet kuin mitä viimeisin tekstini antaa ymmärtää mutten ole osannut mitään tänne silti muotoilla. Leirin teemana oli käynnistellä uutta kautta kun EM-kisat on takana ja Lontoo edessä vajaan vuoden kuluttua. Ohjelmasta oli tarkoituksella tehty aika rento ja lähinnä saimme vain pelailla. Lisäksi meillä oli palaveri naisten kanssa joukkuehengestä ja fiiliksistä. Pelkkä pelaaminen on itselle itseasiassa aika rankkaa, lihakset ovat eniten kipeät aina tällaisten leirien jälkeen eikä keskittyminen meinaa aivan riittää pelaamiseen yli tunnin ajan. Viikolla tulee maalipallotreeneissä kuitenkin aina vain pelattua pari tuntia ja siksi leiriltä kaipaa vähän jotain muuta. Mutta en valita, mukavahan se on pelata kerrankin koko joukkueen kanssa.

Aika mukava leiri kaikinpuolin vaikka itse huomasin tosiaan kaipaavani pelkän pelin sijaan enemmän jotain harjoitteita ja palautetta omasta pelaamisesta. Jotenkin tuntuu, että olen nyt itseni kanssa sellaisessa henkisessä solmussa, että kaipaan kuin janoinen vettä saharassa palautetta omasta pelaamisestani. Usko omaan tekemiseen on edelleen koetuksella jatkuvasti. Olen joutunut apurahahakemuksen vuoksi laskemaan kuinka paljn multa kuluu rahaa vuodessa urheiluun ja viikonloppuna mietin pelikavereiden kanssa kuinka paljon aikaa viikossakin jo menee maalipallon eteen. Tuntuu edelleen että olen niin toivottoman vanha ja kehityskyvytön etten tiedä onko tässä oikeasti jotain järkeäkin. En oikein osaa puolueettomasti sanoa missä menen omassa kehityksessäni tällä hetkellä ja kun ei mistään palautetta tule, on aika epätoivoinen olo välillä. Onneksi ensi viikolla alkavat maajoukkueen valmentajan vetämät viikottaiset maalipallotreenit joissa varmasti saan enemmän ja konkreettisemmin itselleni jotain uutta. Ja pian saan toivottavasti myös uuden harjoitusohjelman. Nyt olen EM-kisoista asti ollut omillani ohjelman suhteen ja jatkuva epävarmuus siitä, teenkö oikein ja hyödyllisiä asioita on sekin aika ahdistavaa.

Maajoukkueessa taitanee tällä hetkellä olla 7 pelaajaa joista Lontoon joukkue valitaan. Mukaan voi toki tulla vielä lisääkin ihmisiä, mutta ainakin siis yksi meistä jää Suomeen elokuussa. Kilpailua siis on eikä ole lainkaan vielä selvää ketkä ovat lähdössä. Yritän olla henkilökohtaistamatta tätä kilpailua vaan keskittyä vain itseni kehittämiseen, mutta sorrun silti välillä aina täysin turhaan spekulointiin. Keksin monta hyvää syytä, miksi juuri minut pitäisi valita mukaan, mutta itse pelaamiseen ne eivät juurikaan liity. En osaa itseäni pitää mitenkään erityisen kilpailykykyisenä valintana kun joukkueessa on nyt niin monta oikeasti hyvää pelaajaa. Olen varsin varma puolustava pelaaja, se lienee ainut oikea syy minkä keksin, muut syyt ovat irrelevantteja ja lähinnä tasoa että koska olen niin vanha, tämä olisi minun elämäni ainoa mahdollisuus päästä paralympialaisiin tai että koska olin voittamassa Suomelle paikkaaa Lontooseen Turkin maailman kisoissa, kuulusi minun olla mukanat. Eli heikoilla hangilla ollaan vielä mutta onneksi päätös joukkueesta onkin valmentajien, ei meidän pelaajien ongelma.

Leirillä alkoi vanha täysin ihmeellinen jalkakipu jälleen vaivata. En tiedä miksi vasempaan polveen tulee todella häiritsevä ja inhottava hermokipu joka säteilee koko sääreen aina kun olen polvisuojia pitänyt pitemmän aikaa. Kokeilussa on ollut nyt kahdet eri polvisuojat mutta kaikki alkavat pitemmän päälle ahdistaa ja aiheutta kipua. Kipu meni tällä kertaa jopa niin pahaksi, että jouduin viime yönä valvomaan vain koska jalkaa särki niin älyttömästi. Tähän asti kipu on loppunut pian sen jälkeen kun suojat on jaloista pois saanut. En yhtään tiedä mistä tätä vyyhtiä alkaisi purkaa ja mitä tehdä kun tämä kuitenkin vaikuttaa omaan pelaamiseen huomattavasti mutta ei näy millään tavalla normiarjessani / parin tunnin treeneissä. Torjunta-asentoni lähtee siitä, että painoni on vasemmalla jalalla joten jalka on kovalla koetuksella joka tapauksessa. Olen siis ikäänkuin kontallani maassa mutta niin, että vain vasen jalka on maassa koukussa oikean jalan ollessa suorana sivulla valmiina menemään varsinaiseen torjunta-asentoon.

Ensi viikonloppuna onkin sitten vuorossa toinen kansallisen tason turnaus tälle kaudulle. Toivottavasti se menee paremmin kuin edellinen jolloin kärsin siitä pirun korvasta enkä saanut henkisesti itseäni oikein vireeseen. Turnaus on Kouvolassa ja sinne pitäisi keksiä vielä sopivaa syötävääkin koko poäiväksi että jaksaa rymytä pallon kanssa. Eli jos teillä lukijoilla on hyviä tuoreita vinkkejä sopivista välipaloista ja helposti säilyvästä ruoasta turnausreissuun niin laittakaapa kommenttia. En haluaisi syödä mitään kanttiinista tarjottavaa kämästä rasvaklönttiä (eli lihapiirakkaa) tms vaan jotain oikeasti fiksua urheiluruokaa. Niitä peruspatukoita täytynee ainakin pakata mukaan mutta ne vähän ahdistavat ja ärsyttävät...

Käsijarru

Kaksi viikkoa peruskuntokautta takana ja voin olla suhteellisen tyytyväinen treeniin. Olen päässyt käymään monenlaisissa jumpissa ja se on ollut kyllä oikein piristävää. Saliltamme löytyi mm. yksi erittäin loistava toiminnallista lihaskuntoa kehittävä kuntopiiritreeni joka tekee mulle hyvää. Tarvitsen todella treenejä joissa ei vain keskitytä kerralla yhden lihasryhmän kiusaamiseen vaan kokonaisvaltaisemmin useampaan lihastyöhön ja parantaa liikkuvuutta, kehonhallintaa, nopeutta ja kestävyyttä. Tämä voisi olla ylipäätään aihe johon pitäisi paremmin perehtyä. Salitreeniinkin varmasti saisi uutta ulottuvuutta kun ottaisi huomioon tämän functional trainingin. Vähän googleteltuani huomasin sentään, että osa tämänhetkisistäkin saliliikkeistäni ovat toiminnallisia joten hyvä näin. Harmi vain, että tuo kuntopiiri on samaanaikaan kun tiistain maalipallotreenit joten joudun aina valitsemaan pelin ja jumpan väliltä. Myös kahvakuulatunteja (tai kahvajumppaa kuten Juuso osuvasti sanoo) on tässä kohtaa jälleen pakko hypettää vaikka niistä olen aiemminkin maininnut. Toinen upea tapa kehittää useampia lihasryhmiä ja itselle heikkoa koordinaatiota.

Kesällä peruskuntokausi meni sikäli perustaltaan pieleen, että treenasin aivan liian kovalla sykkeellä. Vaikka kuinka yritin lenkeillä löysätä, oli syke lähes koko ajan liian korkea ja välillä ihan maksimialueellakin. Pimeän vuoksi olen päässyt tosiaan juoksemaan vain kerran viikonloppuna, mutta silloin keskitin kaiken ajatustyöni vauhdin himmailuun. Spinningissäkin olen käynyt vain peruskuntoa kehittävillä tunneilla eli sielläkin on pitänyt rauhoittaa. Kun endorfiini, adrenaliini ja muut ihanat mömmöt virtasivat suonissa joutui juoksemaan kuin käsijarru päällä että sai itsensä jotenkin pidettyä aisoissa. Tyhmältä tuntuu oikeasti vain hipsutella kun jaksaisi tehdä kovempaakin eikä edes tule kunnon hiki. Lisäksi ulkonäkökeskeisenä ihmisenä välistä oikesti hävettää juosta niin hiljaa kun tuntuu, että muut vain katsoo ja nauraa kuinka huono kunto mulla on. Itse aina tunnen salaisesti nautintoa kun voin pyyhältää lenkillä jonkun ohi ja nyt pitäisi sitten itse olla se teiden tukko. Ei ole helppoa tämä peruskestävyyden treenaaminenkaan.

Maalipallotreenit aloitin tänään tauon jälkeen. Olin koko päivän ihan fiiliksissä, mutta sitten treeni menikin ihan penkin alle ja onnistuin vajottamaan itseni ihan jonnekin itsesäälin suohon. Nyt tuntuu, että tämän blogin pitäminen on ihan naurettavaa. Ei tästä kukaan ole oikeasti kiinnostunut enkä edes pääse koko pirun Lontooseen. Kilpailu paikoista tulee olemaan kova enkä nyt juuri keksi miksi minut sinne valittaisiin. En ole mitenkään erityisen hyvä millään osa-alueella ja tuntuu, että kaikki muut kehittyvät niin paljon nopeammin kuin minä vanhus. Ei minusta varmasti edes niin kovasti tässä porukassa pidetä että senkään vuoksi kannattaisi mukana hengata. Mikään joukkuehengen nostattaja en osaa olla eikä musta sellaista halutakaan. En siis tiedä mikä roolini on ja mitä osaa itsessäni kehittää jatkoa ajatellen. Kun välistä tuntuu, etten edes varmaan treenaa oikealla tavalla. Kun kukaan ei oikeasti valvo harjoitusohjelmaani ja anna vinkkejä siitä mitä pitäisi kehittää tai mitä tehdä, on suuri vaara tehdä jotain ihan vääriä asioita.

Panostan tähän juttuun nyt niin paljon, että siksikin tällainen matalalento tuntuu tosi pahalta. En tiedä miksi kulutan päivästä niin paljon aikaa ja energiaa tähän lajiin jos olen ihan keskinkertainen ja kelpaan korkeintaan vaihtomieheksi. Nyt mietityttää, rakastanko tätä lajia nyt oikeasti riittävästi jotta tätä kaikkea kannattaa jatkaa. Jotta jaksaa ja pystyy treenaamaan paljon on uskottava omiin taitoihin ja siihen että on hyvä tyyppi.

No pitkäänhän mulla olikin hyvä fiilis tämän lajin suhteen päällä joten ei ihmekään että takapakkia tulee. Mutten vain olisi uskonut että angsti alkaa heti kun jatkan treenaamista tauon jälkeen. Monet ihmissuhdekuviot tähän myös vaikuttavat joista en nyt tässä todellakaan ala avautua kun ovat ihan vain mun omia ongelmia, mutta silti on nyt kyllä omituinen ajankohta masennukselle. Nyt pitäisi siis kaivaa itseluottamus jostain kivenkolosta, kääriä hihat ja alkaa hommiin, mutta vähän tätä täytyy nyt vielä hakea...

Arjen rytmi

Kisoista on toivuttu ja arki pyörähtänyt käyntiin. Olen edelleen maalipallovapaalla eli en pelannut viime viikolla enkä aio tälläkään viikolla palloa pyöritellä. Tämä tekee taatusti mulle hyvää, kasvatan nälkää ja motivaatiota pelaamiseen ja vältän toivottavasti kyllästymisen. Toisaalta poden huonoa omaatuntoa joka kerta kun joku kavereista laittaa tekstiviestiä ja kyselee tulenko pelaamaan. Kaikki eivät tällaista taukoa tarvitse, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän kyllästyväni tähän touhuun muuten aivan liian pian.

Treenaamista en kuitenkaan ole kokonaan unohtanut. Olen käynyt erilaisissa jumpissa ja toivon mukaan pääsen lenkkeilemäänkin. Juoksemisen ongelmana on vain tämä karsea pimeys. Mies on töissä koko valoisan ajan eli jos haluan juoksemaan, pitäisi mun joko ottaa Juuso mukaan tai mennä vain viikonloppuisin. Vaikuttaa siis vähän haastavalle mutta ainahan sitä haaveilla saa. Pimeässä en enää uskalla juosta etten vain loukkaa jalkaani

Ajattelin kertoilla teille vähän tästä meidän normiviikosta. Moni saattaa ajatella, että kun kerta kotona olen kaiket päivät pojan kanssa, pystyn treenailemaan mielinmäärin mutta aiva noin autuaasti eivät asiat ole. Arki pyörii kuitenkin täysin Juuson ehdoilla ja sen mukaan on harjoittelukin suunniteltava. Jaan päivän kolmeen osaan, joihin toimintaa suunnittelen. Kello 9.30-11.30, 15-17 ja 18-22. Aamuisin nukumme pitkään ja Juuson päiväuniajan olen rauhoittanut itselleni datailu- ja telkkarinkatseluajaksi josta en ole ihan heti luopumassa. Pojan kanssa asioiden tekeminen vie aina vähän enemmän aikaa lähtövalmisteluineen, matkoineen ja ruokahuoltoineen joten käytännössä olen huomannut, ettei yhden tuollaisen aikapalikan sisällä ehdi kuin yhden asian kunnolla tehdä. Joka päivä pitäisi käydä Juuson kanssa ulkoilemassa ja käytännössä siis eka tai toka osa päivästä menee siihen. Salille pitää mennä ennen klo 16 koska mulla on sinne päiväkortti ja toisaalta lapsiparkki ei ole auki kuin tiettyinä päivinä tiettyihin aikoihin. Vika osa päivästä kuluu armottoman nopeasti, on pelitreeniä, ruokakauppareissuja, telkkariohjelmia ja kotitöitä.

Kuulostaa simppeliltä, aamupäivällä salille, iltapäivällä puistoon ja illalla pelaamaan tai kotiin telkkarin ääreen. Mutta käytäntöhän ei ole aivan näin yksinkertaista koskaan. On neuvolaa, lääkäriä ja muuta pakollista tylsää menoa. Sitten olisi vielä kiva olla joskus sosiaalinenkin, tavata kavereita tai mennä Juuson kanssa äiti-lapsitapaamisiin puistoon tai kerhoihin. Puhumattakaan siitä, että joku päivä olisi kiva olla ilman aikatauluja ihan kotosalla leikkien ja kotitöitä tehden. Meillä pyykkihuolto vie päivästä yllättävän paljon aikaa kun pestävänä on kestovaippoja, mun urheilukamoja ja työmatkapyöräilevän miehen urheiluvaatteitakin.  Lisäksi on tehtävä kaksi lämmintä ateriaa päivässä ja ajoitettava ruoat niin, että Juuso ei joudu sitä kovin pitkään odottelemaan nälkäisenä. Eli esim. salilla käynti vie sen verran paljona ikaa, että ruoka on tehtävä aina etukäteen valmiiksi jotta pääsemme syömään heti kotiuduttuamme. Myös koiramme Nennaa on toki käytettävä ulkona ja lenkitysten ajoitus on mietittävä sekin etukäteen. Nenna on vielä niin nuori ja isokokoinen koira, ettei sen kanssa saa juosta joten en voi edes yhdistää lenkkeilyä ja koiran ulkoilutusta yhteen.

Tämä viikko on sinänsä huono esimerkki kun en pelaamassa iltaisin käy, mutta kerronpa siitä kuitenkin. Maanantaina aamupäivä puistossa, iltapäivä pumpissa + ruokakaupassa ja ilta kotitöitä + telkkaria (mies kotona vasta Juuson jo nukahdettua). Tiistaina aamupäivällä neuvola ja puistoreissu, iltapäivällä Fit-jumppa ja kenkäkaupassa käynti, illalla taas niitä rakkaita kotitöitä ja pitkä kävelylenkki Nennan kanssa. Tänään oli harvinainen tilaisuus olla aamupäivä kotosalla, pesin pari koneellista pyykkiä ja leikin Juuson kanssa ruokaleikkejä, iltapäivästä puistoon ja taaperotupaan, illalla zumbaan ja ruokakauppaan. Huomenna aamupäiväksi puistoon, iltapäivällä punttisalitreeni ja illalla nettiäitien tapaaminen puistossa.

Toivottavasti tästä nyt ei mikään marttyyriasenne heijastu. Ei ole tarkoitus kertoa teille kuinka hirveästi minä joudun kärsimään ja vääntämään että voin treenata vaan jotenkin halusin vain valottaa tätä aikataulupuolta omasta elämästäni. Taatusti kokopäiväistä työtä tekevän, opiskelevan tms. urhelijan on myös vaikea mahduttaa aikatauluunsa riittävästi treeniä, mutta tämä tarina ei kerrokaan heistä vaan kotiäidistä. Ennen lasta en olisi tullut ajatelleeksi, kuinka moneen asiaan se vaikuttaa ja kuinka asiat tapahtuvat eri tahdissa nyt. Mahtavaa on nyt se, että Juuso viihtyy oikeasti hyvin salin lapsiparkissa ja vaatii päästä sinne joka päivä. Ennen hän ei halunnut jäädä parkkiin ja nyt hän ei halua lähteä sieltä pois. Siellä on pari tosi hyvää hoitajaa jotka oikeasti leikkivät lasten kanssa eivätkä vain tyydy vahtimaan heitä ja Juuso nauttii todella.

Kuljetuspalveluista piti vielä sananen sanoa kun asia alkaa ottaa nyt pahasti päähän. Minullahan on vaikeavammaisena oikeus käyttää taksia 18 matkaa kuussa koska en pysty kulkemaan julkisilla kulkuneuvoilla kuin muutamiin tuttuihin ja helppokulkuisiin paikkoihin. Hain Espoon kaupungilta heinäkuussa lisämatkoja, jotta voisin käydä pelitreeneissä useamman kerran viikossa. Maalipallotreenit ovat sellaisissa paikoissa, etten niihin julkisilla pysty menemään ja jos käyttäisin kaikki taksimatkani vain maalipalloon, pääsisin siis viikossa kaksiin treeneihin. Koska minulla on onneksi (ja tässä tapauksessa myös epäonneksi) vielä muutakin elämää kuin tämä maalipallo, tarvitsen matkoja muuhunkin kulkemiseen. Hakemustani on nyt siis käsitelty kohta neljä kuukautta eikä valmista näytä vain tulevan. Olen käynyt kerran sossussa kertomassa tarpeistani tarkemmin, lähettänyt sinne lausontoja jne. mutta mitään ei vain tunnu tapahtuvan. Nyt sain taas tänään (kun asiaa kyselin) pahoittelevan viestin siitä, ettei asia ole edennyt ja lupauksen, että asia laitetaan eteenpäin. Saas nähdä kuinka käy, en vain pysty ymmärtämään mikä tässä maksaa. Jos saisin edes sen kielteisen päätöksen lisämatkoista niin voisin valittaa asiasta lautakunnalle mutta kun ei edes sitä...!!!