Voitoton mieli

Flunssassa ollaan taas, johan tässä ehdittiin kuukausi olla terveen kirjoissa tältä osin... Kait on vain jotenkin tyydyttävä kohtaloonsa, siihen että on jotenkin altis näille pöpöille ja elettävä asian kanssa sovussa. Tunnetustihan se ei ketään eikä mitään auta että kiukuttelen ja vittuunnun totaalisesti aina kipeänä. Syön mielestäni terveellisesti, otan vitamiineja purkistakin ja pidän huolta käsihygieniasta mutta geeneille ei mitään voi. Olisi ollut varsin fiksu veto ottaa tuo influenssarokotus, olisi sillä ehkä saanut muutaman treenipäivän lisää tälle talvelle, mutta eipä tullut syssymmällä pieneen mieleenkään. Onneksi tällä erää tämä tauti vaikuttaa hyvin kesytetyltä tapaukselta ja uskon olevani taas treenikunnossa ensi viikolla.

Tuosta viime viikonlopun Pajulahti Gamesin tunnelmista piti tässä vielä vähän jatkaa. Ensinnäkin itselle suurin ongelma vaihtopenkillä istuskelussa taitaa olla se, että siellä ehtii ajattelemaan ihan liikaa. Se ei selvästikään tee mulle hyvää ;) Joo joo tiedän kyllä, että siellä pitää keskittyä peliin jotta on valmis sujahtamaan kentälle heti jos tarvetta ilmenee. Olen vain ihminen jonka on kovin vaikea olla tekemättä mitään. Kotioloissakin telkkaria katsoessa esimerkiksi teen samalla kotitöitä, neulon tai selailen jotain kun en osaa vain istua ja katsoa. Koiraa lenkittäessä tai kotitöitä tehdessä kuuntelen äänikirjaa tai sanomalehtiä kännykästä jne. Ehdin tämän kaiken välissä ajattelemaan ihan riittävästi, liikaakin joten jos soisin itselleni aikaa vain ajatteluun, en tiedä mihin itseni ajaisin. Ja täytyy kyllä vähän kehaista itseä, vaikka ajatus penkillä välillä harhaileekin, täytin mielestäni paikkani kentälle erittäin sujuvasti heti kun sinne vaihdosta pääsin. Eli pystyin kyllä kääntämään ajatuksen pois päältä tositoimien edessä ja keskittymään siihen miksi siellä kentällä oltiin.

Mutta siis siellä vaihdossa nököttäessäni mietin paljonvoittamisen filosofiaa vai miten sen tässä hienosti otsikoisin. Kelailin läpi omaa peliuraani ja tulin siihen tulokseen, etten ole ollut koskaan kentällä kun olemme joukkueena olleet selvästi vahvoilla jossakin turnauksessa ja pelanneet tärkeitä matseja. Lähimmäs tätä pääsin varmaan EM-kisoissa Tanskassa, mutta silloin semifinaalissa Ruotsi pudotti meidät jatkosta emmekä siis päässeet ottelemaan kärkisijoista. Turkissa pelasi vain turnauksen alkupeleissä, en enää semifinaalissa tai finaalissa. Olen tottunut siihen, että kun olen kentällä, on joko kyse ei-niin-tärkeästä matsista tai olemme selvästi häviämässä muutoin matsia. Olemme joukkueena menestyneet vuoden mittaan hyvin, mutten ole ollut kentällä niinä suurina heikinä kun on ollut sijoituksista kyse.

En nyt tällä tarkoita itkeä peliaikani vähäisyyttä tai dissata joukkueemme menestystä. Valmentaja se on joka pelaajat kentälle määrää sen mukaan ketkä sinne sopivimmat on, se on täysin ok mulle. Ja tiedän tottakai, että turnauksen alkupään otteluillakin on merkitystä, jos emme olisi voittaneet niitä, emme olisi finaaliinkaan päässeet. Turnauksessa ei turhia otteluita olekaan.  Ajattelen nyt asiaa puhtaasti oman pääni sisäisenä kysymyksenä. En ole ensinnäkään saanut koskaan nauttia siitä fiiliksestä, kun on itse hikoillut kentällä tärkeässä matsissa ja joukkue voittaa. En ole kokenut sitä miltä tuntuu kun onnistuu keskittymään tuollaiseen tärkeään matsiin ja voittamaan sen. Sen on pakko olla erilainen fiilis kuin se ilo jota tunnen joukkueemme puolesta kun juhlin vaihtopenkillä joukkueen tulosta. Tunnen olevani mukana siinäkin voitossa, mutta eri tavalla  eikä kropassa muutenkaan silloin ihan samat hormoonit hyrrää kun ei ole pelannut.

Uskon, että jos olisin ollut jossain tuollaisessa tärkeässä matsissa kentällä, olisi myös oma itsetuntoni ja -luottamukseni parempi pelaamisen suhteen. Nyt en luota siihen, että joukkue voittaa kun olen kentällä. En luota omiin taitoihini riittävästi ja asennoidun liian usein kaikkeen sillä ajatuksella, ettemme voita. Toisaalta uskon, että minulle sopii jotenkin kierosti tuo negatiivinen ajattelu tässä kohtaa. Pelaamiseeni ei vaikuta lannistavasti se, että koen meidän olevan valtavastaajana ja vastustajan ennakosuosikkina. Päinvastoin, asennoidun peliin siloin enemmän taisteluasenteella, olen terävämpi ja tarkempi kentällä enkä ainakaan sorru turhaan ylimalkaisuuteen. Täytyy kuitenkin olla tarkkana, ettei näytä tätä asennetta liiaksi muille, sillä jokaisen asennoituminen peliin on henkilköohtainen juttu ja voin vain pilata muiden fiiliksen ja antaa muille vaikutelman luovutusasenteesta jos mölälyttelen jotain tällaista liiaksi.

Mutta siis itseluottamusta tärkeissä matseissa pelaaminen toki olisi tuonut. Kuten aiemmista kirjoituksistanikin on voinut lukea, en pidä itseäni mitenkään erityisen hyvän pelaajana enkä oikein edes havaitse omia vahvuuksiani joukkueessamme. Enkä luota lainkaan siihen, että osaisin pitää pääni kylmänä tiukemmissa otteluissa kun on oikeasti mahdollisuus saavuttaa joku hyvä sijoitus. Kateellisena olen miettinyt, miten omat joukkuekaverit pystyivät esimerkiksi keskittymään ja valmistautumaan maailman kisoissa Suomi-Turkki otteluun, jossa oli panoksena paikka Lontoon paralympialaisiin. Itse en silloin olisi ollut henkisesti valmis kentälle mutten tiedä, olisinko valmis samanlaiseen paikkaan nyt kun kokemusta ja näkemystä asioihin on kuitenkin sinällään tullut lisää. Enkä oikeasti tiedä, osaako voittaa tärkeitä pelejä, miten pääni silloin pelaisi.

Loppuun vielä kuulumisia treenirintamalta siltä osin kun sitä nyt viitsii näin sairaslomalta ajatella. Heitoissa on nyt jotain perinpohjaist apielessä ja taidan olla jo vähän luovuttanutkin koko asian suhteen. En vain mitenkään saa mieleistäni heittoa aikaiseksi etenkään sillä uudell apallolla. En tiedä johtuuko heitto-ongelmat oikeasti pallosta vai pollastani, mutta en ole nyt moneen pelitreeniin saanut heittettyä yhtään mielestäni kelpo heittoa. Heitoissa ei ole sen enempää voimaa kuin suuntaa. Tarvitsisin jonkun joka katsoisi heittoni ja sanoisi suoraan mikä menee pieleen. Voihan tosiaan olla, että heitto on ok, samanlainen kuin ennenkin mutta se vain kuulostaa korvissani erilaisesta uudella pallolla tai sitten asentoni on jotenkin lipsunut taas huonoksi ja heijastuu heittoon. Mikä vain voi olla syynä mutta itse sitä en osaa analysoida.

Torjunnallisesti olen hemmetin ylpeä siihen, että olen oppinut ottamaan pomppuheittoja kiinni pystymmästä asennosta. Eli en mene torjunta-asentoon vaan jään odottamaan palloa puoli-istuvaan asentoon. Aluksi tämä tuntui ihan random-jutulta, mistä oikeasti voin tietää, että pallo tömpsähtää juuri minuun kun entistä pienempi osa minust aon palloa vastaanottamassa, mutta jostain sen vain tietää. Toimin kentällä hyvin automaattisesti enkä todellakaan ehdi ajattelemaan, että nyt sijoitun tähän kun tuo pallo taitaa tulla juuri tähän kohtaan. Menen jonnekin mihin joku vaisto tai fiilis saa mut menemään ja 90% olen oikeassa paikassa.

Otampa tavaksi tähän laittaa aina loppuun muistiin mitä biisejä olen spotifystä kuunnellut samalla kun tätä kirjoitusta olen tehnyt. Viime bloggaus synty zumbamusiikin (niin noloa mutta joo) tahdissa, tänään mentiin Radio Rockin 100 parasta -listaa kuunnellen. Kaijuttimissa mm. My chemical Romance, Doors, Black Sabbath ja Simon Garfunkel.

Pajulahti Games oli ja meni

Viikonloppuna oltiin sitten jälleen tosi toimissapallon edessä ja takana kun vuorossa oli kansainvälinen Pajulahti Games - turnaus. Mukavaa,että kerran vuodessa huippumaiden joukkueet tulevat tänne Suomen kamaralle sinänsä merkityksettömään, mutta treeninä todella tärkeään turnaukseen. Naisten puolella mukana oli Ruotsi, USA, Kanada ja Israel. Lontooseen ovat tulossa muut paitsi Israel joten pelit olivat siksikin arvokkaita. Suomen naisten joukkue jaettiin kahteen osaan jotta saisimme mahdollisimman paljon peliaikaa. Itse pelasin Finland white -jengissä. Oman lisämausteensa seokseen kantoi sekin, että pelasimme ekaa kertaa turnauksen uudella Targetin pallolla.

Ekana päivänä voitettiin Suomen toinen joukkue, pelattiin tasan USA:ta vastaan ja hävittiin Israelille. Pelasin kaksi viimeistä matsia kokonaan ja ekasta toisen erän. USA jäi mieleeni parhaiten koko turnauksesta. Pidän joukkuetta yhtenä maailman kovimmista ja sen ainoan kerran kun olen heitä vastaan pelannut, hävisimme ihan urakalla. Nyt tulos oli edelleen hämmentävät 0-0. Paljon voidaan laittaa uuden pallon piikkiin. Sen oikeasti kuulee paremmin ja maaleja syntyy siksi vähemmän. Mutta on pakko myöntää, että puolustimme törkeän hyvin.Eivät usa:n heitot ihan sitä korkeinta priimaa ole mitä ovat välistä olleet, mutta silti olen ihan pirun onnellinen tuosta tuloksesta kun olin vielä kentällä itse koko matsin ajan. Onnistuin pitämään pääni kylmänä yllättävänkin hyvin. Yhdessä vaiheessa ajatus meinasi lähteä karkailemaan kun aloinpelätä tekevänä virheen ja mokaavani siten koko hienon pelin. Mutta hokemalla keskittymismantraani (pallo, pallo, pallo) pääsin taas peliin täysin mukaan ja fokus säilyi itse toiminnassa.

No mun osalta lopputurnaus olikin sitten surullista mahalaskua. Lauantaina söin ilmeisesti jotain pilaantunutta aamiaisella. (!!!!) ja jouduin jättäytymään penkille ekan pelin ajaksi kun voin niin pahoin. Päivän toiseen matsiin vatsa oli jo tasaantunut, mutta olo oli varsin heikko tietenkin vielä. En päässyt koko päivänä kentälle mutta onneksi sentään joukkueemme voitti sekä Kanadan että Ruotsin. Sunnuntaina en vieläkäänpäässyt pelaamaan vaikka olo oli jo ihan normalisoitunut. Semifinaalissa vastassa oli jälleen rakas länsi-naapurimme ja päädyin kentälle kahdeksi vikaksi minuutiksi. Hauskinta oli, että tein maalin heti ensimmäisellä heitollani ja vielä rankkarista. Finaalissa kohdattiin uudelleen USA ja nytkin minut laitettiin kentälle vasta aivan viime minuutiksi kun olimme tappiolla 0-1. Heitin kaksi varsin napakkaa heittoa ja tein kaikkeni tasoituksen eteen, mutta lukemat säilyivät ja saimme siis turnauksesta hopeaa. Omalta osin siis voi vain todeta, että pystyin hyvin tulemaan kesken ottelua peliin mukaan eikä torjuntavirheitä tullut.

Tunnelmat turnauksesta ovat siis erittäin kahtalaiset. On pakko olla iloine ja ylpeä siitä tuloksesta, johon ylsimme. En olisi suoraan sanottuna itse moiseen suoritukseen uskonut. Sain vielä pokaalinkin itselleni palkintokaappiani komistamaan. Mutta totuuden nimissä oma panokseni tuohon tulokseen oli aivan liian vähäinen. Tämän turnauksen tavoitteena oli näyttää omia taitojaan ja saada kansainvälistä pelikokemusta. Valmentajat pisteyttivät meidän päivittäin pelaamisemme perusteella ja tavoitteena oli tietenkin näyttää kaiken osaamansa jotta saisi lunastettua itselleen Lontoon paikan. Se pirun vatsapöpö vei multa kaikki näyttömahdollisuudet ja paineet keväälle vain kasvavat. Muut saivat nyt niin ison etulyöntiaseman, etten oikein enää tiedä mitä taikoja mun pitäisi tehdä samaan yltääkseni. Tälläinen tuuri vain niin suututtaa, masentaa, ärsyttää ja itkettää.

En selvästikään pidä kilpailemisesta joukkueen sisällä. Siksi en kait olekaan yksilöurheilija vaan nimenomaan joukkuelajissa mukana. En halua kilpailla muiden kanssa paikoista Lontooseen. En halua enää miettiä mitkä ovat omat vahvuuteni suhteessa muihin sun muuta soopaa. Muihin vertaaminen vie vain omia energioita ihan väärään suuntaan ja hidastaa kehitystäkin minun tapauksessani. En pysty kilpailemaan sillä tavalla. Parempi vain tehdä omalta osaltaan paras treenikausi mihin pystyn, treenata yhdessä joukkueena entistä paremmin yhteen ja odottaa kiltisti sitä tuomiota sitten Lontoon lähtijöistä kesäkuussa. Toivottavasti onnistun pitämään tämän päätöksen enkä enää spekuloi lähtijöillä. Nyt olen saanut tarpeekseni siitä nimittäin.

Treenaaminen sujuu mukavasti. Tosin talvi vaikeuttaa todella aerobisen kunnon ylläpitoa nyt jotenkin ihan oikeasti. Juosta pitäisi paljon enemmän, sen huomasin turnauskessakin mutta ulkona en sitä pysty harrastamaan. Yhdistelmänä huono näköni ja, liukkaat talvikelit ja pimeys ovat liian riskabeleja. Juoksumatolal treenistä ei tule mielestäni yhtä laadukas, eikä totuuden nimissä se nyt ihan herkkuakaan ole.

Ai niin, lopuksi linkki youtubeen. josta löytyy hienosti toteutettu videopätkä jossa kerrotaan Suomen miesten maalipallojoukkueen kuulumisia matkalla kohti Lontoota. Kannattaa katsoa jo ihan senkin vuoksi,että meidännaisten treeniä näkyy siellä taustalla kun Ekiä ja Laitista haastatellaan. http://www.youtube.com/watch?v=AgqoW7Ywzfc

Turhautunein tunnelmin

Joulu vierähti ja vuosi vaihtui sukkelaan ja on taas aika päivittää kuulumiset tännekin. Olin sopivasti koko jouluajan flunssassa joten ei tarvinnut pähkäillä sillä, kuinka monta lomapäivää kehtaan pitää treenaamisesta. Onneksi tauti ei vienyt petiin eikä jatkunut kauan joten en ehtinyt vielä turhautua kuten niin usein ennen. Treenaaminen maistuu taas entistä paremmalta kun oli välissä lyhyt tauko.

Tällä hetkellä tuntuu jotenkin kierosti, että mukavampaa olisi vain tehdä salitreeniä ja aerobista perustreeniä pelaamisen sijaan. Eihän siinä mitään järkeä ole kun kuitenkin teen tätä kaikkea vain sen maalipallon hyväksi, mutta pelaamisessa on nyt niin pahaa turhautumista, ettei siitä tunnu pääsevän selville vesille millään. Lihaskunnosta on paljon yksinkertaisempaa pitää huolta, senkun tekee pyydetyt liikkeet salilla ja suorittaa tehtävät, ajatella tai analysoida ei tarvitse toisin kuin pelatessa.

Viikonlopun leirikin meni turhautumista vastaan taistellessa kun tuntui ettei osaa mitän eikä oikein hahmota mitä siellä kentällä tekee. Maalipallo on siitä ärsyttävä laji, ettei voi ollenkaan itse nähdä omaa tekemistä pelatessa. Lasit on silmillä koko ajan eikä oman kehon liikettä ja toimintaa kentällä pysty oikeasti tietämään varmaksi. Tai minä en ainakaan pysty kun olen niin vähän aikaa lajia harrastanut. Jos harjoittelen ilman laseja, en toimi samalla tavalla kuin pimeydessä toimin joten sitä ei vain voi verrata. Ilman näköä sitä liikkuu eri tavalla ja vanhat, kauan käytössä olleet liikeradat toistuvat jotenkin helpommin silloin. Sitä kuvittelee olevansa ihan kauhean nopea, ketterä ja mitä kaikkea, mutta todellisuus on usein jotain ihan muuta. Harmitta, kun en tiedä mitä teen väärin silloin kun heitto ei kulje, pallo pomppaa minusta maaliin tai olen väärässä paikassa väärään aikaan eli en ainakaan palloa torjumassa. Tuntuu turhauttavalta kun asiat vain joko onnistuvat tai eivät onnistu, muttei tiedä mistä se johtuu.

Eli tosiaan oltiin viime viikolla neljä päivää maajoukkueen kanssa Pajulahdessa Paralympiakomitean Lontoo-leirillä. Varsinaista treeniaikaa kentällä oli harmittavan vähän, kaksi kertaa päivässä vain, mutta lisänä oli sitten onneksi jonkin verran yhteistä ohjelmaa koko para-porukalle. Meille pidettiin mediakoulutusta ja yleistä infoa siitä, mitä Lontoossa on odotettavissa. Lisäksi saimme vähän kokeilla tulevia kisavaatteita ja viralliset valokuvatkin meistä räiskäistiin. Oli piristävää kun paikalla oli vähän enemmän sakkia, treenejä kävi pällistelemässä muutamia median edustajia, haastatteluja ja kuvia otettiin. Lisäksi tietenkin Lontoon puitteista, lentoaikatauluista, kisakuljetuksista, ruokailuista ja vaatetuksesta puhuminen lisäsi matkakuumetta ja taistelutahtoa. Mä todella haluan sinne mukaan!!! :) Niin ja tulihan tässä treenaamiseen sekin lisämotivaattori, että on pysyttävä vähintään näissä mitoissa jotta mahtuu valkoisiin housuihin ja minihameeseen ;)

Ainiin ja olihan siellä leirillä jotain pelaamisen kannalta uuttakin. Saimme viimen tuntumaa uuteen palloon jota tullaan siis käyttämään Lontoossa. Pallolla on erilaista pelata, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Alkuvaikutelmani oli, että pallo on parranajoväline enkä tästä ajatuksesta juuri eteenpäin päässyt. Pallo tuntuu kovemmalta ja pienemmältä ja sen kuulee paremmin. Pallossa on jotenkin metallisempi ääni joka jää helposti soimaan päähän ja aiheutti mulle jo yhden migreenikohtauksenkin (tai huonoilla yöunilla oli kyllä varmasti osuutensa). Koska pallon kuulee paremmin, tulee peleistä nyt vähämaalisempia ja virheistä entistä ratkaisevampia. Pallo sattuu enemmän kun sen saa vähänkin herkempään kohtaan,  naamaan sitä en vielä ole saanut joten sikäli elämä on vielä ihanaa. Kerran sain ilmat itseltäni pihalle mukavasti kun pallo tömpsähti ihanasti rintalastaan, kädet on täynnä pieniä haavaumia mutta muutoin pallon pimeältä puolelta vältyin  toistaiseksi.

Tänään alkaa viimein viikottaiset maajoukkueen valmentajamme pitämät maalipallontreenit. On surullista, että vasta nyt aloitamme säännölliset, valmennetut tekniikkatreenit. Mutta joskus sentään tämäkin tapahtuu. Laitan nyt voioni näihin treeneihin, jos en niissä pääse turhautumisestani niin sitten ei taida mikään auttaa... Tänään alkaa myös voimakausi. Kuten olen täällä läpissyt, on se lempparikauteni kun saa kunnolla iskeä rautaa tankoon ja hinkata vähän toistoja. Joskus on saatava tuntea itsensä vahvaksi ja ihan urheilijaksikin. Vaikka Lontoon leirillä joka luennolla käytetty huippu-urheilja-termi mua aina naurattikin kun en itseäni minään sellaisena pidä, olen kait identiteetiltäni nyt kuitenkin vähän enemmän kuin pelkkä kuntoilija.

Toivottavasti nyt saan treenata kunnolla ilman tylsiä sairasteluja. Juuso on nyt flunssassa ja pelkään pahoin, että tuo järkyttävä räkätauti tarttuu muhunkin. Kurjaa on myös se, etten pääse salille ennen kuin poika on vähän paremmassa kunnossa. En yksinkertaisesti kehtaa laittaa noin kipeää lasta parkkiin. Aina ei siis tosiaankaan voi treenata oman mielen mukaan... No alkuviikon käyn pelitreeneissä iltaisin jotta jotain tulee kuitenkin tehtyä.

Olen tainnut unohtaa täälä mainostaa paralympiakomitean sivuja. www.paralympiakomitea.fi sivulta löytyy viimeisimmät uutiset paralajeista. Siellä olevaan maalipallo naisten maajoukkueprofiileihin tosin ei paljoa kannata uskoa koska sieltä puuttuu minun lisäksi kahden muunkin maajoukkueemme nykyisen pelaajan profiilit ja heidän tilallaan on pari entistä pelaajaa. Päivityksiä siis sinne kaipaillaan. Lisäksi voisin mainita Kohti Lontoota blogin http://kohtilontoota.blogspot.com/ johon joukkueestamme tunnelmia päivittävät Katja ja Kaisu.

Ensi viikolla pelataan sitten taas, todennäköisesti vielä uudella pallolakin Pajulahdessa kun edessä on kansainvälinen Pajulahti games. Vastustajina on kovia maita joilla on jo Lontoon paikkakin, Ruotsi, USA ja Kanada sekä Israel jolla paikkaa ei ole. Luvassa todella kovaa vääntöä ja tahtoa vaativia pelejä sillä maajoukkueemme on vielä jaettu kahteen joukkueeseen niin, ettei kentälle pääse samaan aikaan ns. ykköskentällistäkään.