Nyt, kun paralympiajoukkueen valintojen tiedottamisesta on kulunut viikko, alkaa ajatus Lontooseen pääsystä olla jo selkiö päässänikin. Lontoo tulee mieleen milloin missäkin ja aina silloin vatsanpohjaa kutittelee mukavasti. Turnaus jänskättää, mutta samalla en malttaisi odottaa, että sinne pääsen. En nyt siis panikoi koko ajan tulevaa miettien, mutta mukavasti ajattelu mieltä kutkuttaa.
Toisaalta elokuun ajatteleminen nostaa stressitasoja ja suruakin mieleen. Faktahan on, että mulla on hoitovapaata jäljellä enää kolme viikkoa. Juusosta eroaminen päiviksi tuntuu isolta pelottavalta askeleelta. Vaikka janoankin sitä, että pääsen tekemään töitä, asioita joista pidän ja johon olen saanut koulutukseni, pelkään millaiseksi arki muotoutuu. En halua olla kiireinen äiti joka juoksee töistä treeneihin ja tulee väsyneenä kotiin juuri ennen pojan nukkumaaanmenoa. Mutta siihenhän tämä taitaa olla menossa Lontoon reissuun saakka, eikä senkään jälkeen mikään palaa enää entiselleen. Ja Lontoon kisojen ajaksi Juuso pitää jättää kokonaan Suomeen, eroa edessä melkein kolme viikkoa. Niin kauan ei musta tuon ikäisen ole hyvä olla erossa omasta äidistään, se tuntuu todella väärältä. Tätä puolta turnauksesta en suoraan sanottuna halua vielä ajatella. Jotenkin sitä täytyy prosessoida ja siihen valmistautua, mutta vielä en halua.
Listalla, johon olen kerännyt kaikki jutut mitkä haluan tehdä ennen töihin paluuta, on vielä paljon kohtia. Erinäisten siivoamisten ohella pitää vielä arkistoida papereita, järjestellä kaikenlaista ja käydä mm. Juuson kanssa picnicillä. Nyt olisi parasta vain lopettaa päivien laskeminen ja keskittyä kulloiseenkin hetkeen. Yritän suunnitella viikoista mahdollisimman vähän ja tehdä asioita fiiliksen ja säidenkin mukaan. Tällainen, lähes mielijohteiden mukaan eläminen, ei olisi vielä vuosi sitten multa onnistunut, mutta hoitovapaan loppupuolella olen oppinut tekemään yhä väljempiä suunnitelmia elämääni. Nyt teen harjoituspäiväkirjaan vain suunnitelman siitä, minä päivinä treenaan mitäkin ja jätän siihenkin vähän väljyyttä. Muu ohjelma hahmottuu vähitellen.
Hoitovapaan lähetessä loppuaan ristiriidat urheilun ja äiti-roolini välillä ovat taas lisääntymässä. Nyt tuntuu, että kaikki aika jonka vietän urheillessa, on poissa siitä rajallsiesta ajasta, jonka Juuson kanssa saan olla. Menetän jonkun kallisarvoisen hetken ihanan poikani elämästä niin proosalliselta kuin tuo näin kirjoitettuna kuulostaakin. Pakostakin mietin koko ajan, miten ehtisin revetä toisaalta tekemään enemmän treeniä nyt kun kisat lähestyvät ja toisaalta tekemään Juuson kanssa kaikkea sitä, mikä ei kuukauden päästä ole enää mahdollista. Lisäksi olisi kiva viettää kesää hieman matkustellenkin. Vanhempien mökillä on ihanan rentouttavaa, mutta rajoitan reissumme sinnekin vain pariin päivään jotteivat liian monet treenit jää väliin. Nyt suunnitelmissa on matka Juvalle kummitätini luokse ja punnitsen ankarasti, kuinka monta päivää pystyn hyvällä omallatunnolla skippaamaan urheilusta.
Joskus sitä toivoisi, ettei olisi perhettä lainkaan niin olisi helpompi keskittyä hyvillä mielin urheiluun. Toisinaan taas tuntuu tyhmältä panostaa näinkin paljon aikaa ja rahaa urheiluun kun on saanut elämäänsä niinkin uskomattoman ihmeen kuin oman suloisen pojan joka kasvaa hurjaa vauhtia koko ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti