Tämä treenaaminen ja kilpailuihin valmistautuminen taitaa olla tällaista jatkuvaa vuoristorataa. Ainakin mulla näyttää fiilikset menevän jatkuvasti ylä- tai alamäkeen. Joukkueen valintojen jälkeen leijailin pari viikkoa pilvissä kun olin niin innoissani Lontooseen lähdöstä. Nyt olen taas jykevästi maanpinnalla, polvia myöten asfaltissa. En tiedä onko tämä tyypillistä urheiljoillekin tai naisille, mutta mulle ainakin hyvin tyypillistä. Oma usko tekemiseen ja taitoihin ei vain pysy mitenkään korkealla, ainakaan tällä palautteen ja ohjauksen määrällä.
Tällä hetkellä oma heittotekniikka on se, joka ärsyttää ja ajaa epätoivoon. Voimaa yläkropassa olisi, ainakin jos vertaa muihin pelaajiimme tai keskivertoon ikäiseeni naiseen, mutten vain saa sitä voimaa käytettyä heitossa. Uskon, että olen jo aika hyvin päässyt eroon käteni ongelmasta eli kämmen ei käänny enää vinoon heiton aikana kuten keväällä kävi. Tästäkään en toki voi olla varma kun ei mitään palautetta asiasta ole keneltäkään näkevältä saanut. Mutta oma fiilis on se, että käsi on suorana nyt. Joku siis heitossa mättää ja eniten ahdistaa se, etten tiedä mitä korjata tai työstää. Roiskin vain heittoja ja joskus se menee vähän paremmin, suurimmaksi osaksi samoin kuin aina. Luulin, että kämmenen suoristus ja loppuvaiheen tempauksen opettelu olisivat ratkaisseet heitto-ongelman ja lisänneet vauhtia heittoihini, mutta nyt kun nuo virheet on korjattu, heitot ovat edelleen masentavan hitaita. Tuntuu, etten yksinkertaisesti kehity.
En tiedä miten tästä eteenpäin pääsisi. Ei riitä, että olen hyvä puolustaja ja henkisesti nyt vahva kentällä. Pitäisi osata myös heittää ja pelkään pahoin, etten sitä opi. Pitäisi olla joku jolla olisi aikaa ja halua katsoa heittoani ja neuvoa eteenpäin, sellaista ei vain ole tarjolla. Ja toisinaan iskee taas epätoivo omasta iästäkin, olen kait oikeasti liian vanhakin mitään oikeasti oppimaan, fysiikka ei vain pelaa enää samalla tavoin.
Harmittaa lähteä Lontooseen vain vaihtopenkille istumaan, mutta siihen täytyy varautua ja sen kanssa elää. Ja kun ennakkoasenne on se, etten ole hyvä enkä saa peliaikaa, on motivoituminen kovaan treenaamiseen vaikeampaa. On löydettävä syy lähteä salille, pelaamaan ahdistavan kuumaan urheiluhalliin, käyttämään tähän kaikkeen kesäloman hupenevia tunteja ja rahaa.
Onhan tämä kaikki sen treenaamisen arvoista. Kyllähän mun pitää olla ylpeä kun valittiin joukkueeseen ja treenata, koska aina vaihtomiehiäkin tarvitaan. Aina voi sattua jotain ja silloin voi olla, että juuri mut valitaan kentälle (nyt en tosin tiedä miksi niin kävisi). Olen ihan innoissani oikeasti edelleen lähdössä, nyt vain oma usko horjuu ja tämän arjen pyörittäminen heikommalla itseluottamuksella on hankalempaa.
Lähden huomenna muutamaksi päiväksi Juvalle sukuloimaan ja rentoutumaan. Kaksi pelitreeniä jää väliin, mutta tällä hetkellä se ei harmita enää yhtään niin paljon kuin vielä jokin aikaa sitten uskoin. Nyt tuntuu, etten sielä kuitenkaan mitään oppisi eikä siitä mitään hyötyä mihinkään olisi. Lapsellista pessimismiä, mutta minkäs teet. Viikonlopuksi on aika sitten koota itsensä ja suunnata Lahteen maajoukkueleirille. Luvassa lyhyitä treenisessioita, vähän ruokaa ja varmaankin joukkuepelaamisen treenausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti