Hyvästien aika

Makkarin lattialla lojuu iso kassillinen maalipallokamoja jotka olen luvannut luovuttaa niitä tarvitseville tai heittää roskiin. On aika tullut punoa viimeiset säikeet yhteen ja vetää tätä reilun vuoden mittaista eloa maalipallon parissa hiukan yhteen. Äiti tahtoi, valittiin ja oli Lontoossa joten tämän blogin parasta ennen päiväys on auttamattomasti käsillä. Mitä siis jäi käteen tästä vuodesta, hikoilusta ja panostuksesta? Tai mitä jään kaipaamaan kun vaihdan urheilijaidentiteetini työssäkäyvän perheenäidin rooliin?

Olen kyllä tiennyt, että olen ihminen joka uppoutuu erilaisiin projekteihin ja olen kovin määrätietoinen kun jotain olen päättänyt, mutta silti tämän projektin intensiteetti ja imu yllättivät. Lapsuudessa aloitin milloin mitäkin, välillä suurempia ja välistä pienempiä projekteja (kuten kirjoittamaan käsin suomi-englanti-suomi sanakirjaa tai perustin kirjaston), mutta nyt taisin kerrankin uppoutua ihan järkevään ja toteuttamiskelpoiseen projektiin. Se sisäinen palo ja intohimo tätä tekemistä kohtaan, joka minussa vähitellen heräsi maailman kisojen jälkeen, yllätti voimallaan. En olisi vielä kaksi vuotta sitten uskonut, kuinka valmis olen luopumaan niin paljosta maalipallon vuoksi. Laitoin elämäntapojani remonttiin syömisen, liikunnan, päivärytmin ja muun muodossa ja kulutin käytännössä kaiken oman rahani tähän hommaan. Vaikka paljon tuli ns. uhrattua, mitään en ole oikeasti katunut kunnolla, välillä tietenkin tätä kaikkea on mielessään kyseenalaistanut ja pitänyt itseään typeränä hölmönäkin, mutta sisimmältään en ole katunut.

Olen luonteeltani sellainen, että kun jotain lupaan tehdä, teen sen niin hyvin kuin vain pystyn ja sen tämä projekti osoitti jälleen hyvin. En olisi voinut olla tyytyväineen itseeni jos olisin vain vähän harrastellut maalipalloa ja hengaillut mukana maajoukkueessa. Ainoa vaihtoehto oli, että teen tätä täysillä, treenaan niin paljon ja niin tehokkaasti kuin mahdollista ja siinä onnistuin. Joukkueemme sijoitus sinänsä on tässä sivuseikka, katson, että itse selvisin kokonaisuudessaan hyvin ja ansaitsen kiitettävän arvosanan koko projektista sinällään.

Vaikka se niin kliseistä onkin (no tämä bloggaus kokonaisuudessaan on kuin kliseiden kirjastosta) on pakko todeta, että olen muuttunut ihan älyttömästi tämän projektin aikana ja olen tyytyväinen siitä, mikä olen nyt. Olen huomannut hyvin konkreettiesti, mitä liikunnan lisääminen ja oikeanlainen ravinto tekevät minulle ja toivon, että pystyn siirtämään edes osan näistä toimintatavoista ja elämänrytmistä uuteen arkeenikin. On vain ihan oikeasti fakta, että kun liikkuu enemmän, on virkeämpi, jaksaa paremmin ja voi paremmin. Kun lihakset on kunnossa, ei hartiat jumita. Kun käy urheilemassa, ei mieli kompastu elämän pieniin vastoinkäymisiin ja synkeämpikin päiväon helpommin ohitettavissa. Fyysinen suorituskyky on suoraan verrannollinen henkiseen jaksamiseen ja hyvään oloon. Kun sen on itse kokenut, sen viimein uskoo ja tietää, kuinka mahtava fiilis voikaan olla kun oikeasti jaksaa.

Mahtavaa on ollut huomata, kuinka olen aivan uudella tavalla päässyt oman itseni (henkisesti ja fyysisesti) herraksi. Olen ollut jotenkin perinteinen suomalainen nuori nainen jonka suhde omaan vartaloon on ollut kaikkea muuta kuin kunnioittava ja lämmin. Nyt olen nähnyt, mihin pystyn, kun yritän, treenaan ja teen asioita kunnolla  On ollut ilo tutustua itseen paremmin tämän vuoden aikana. Tiedän nyt, mistä moni kolotus tai fiilis johtuu ja osaan siihen reagoida. Joissain asioissa kannattaa uskoa kehonsa viesteihin ja tehdä asioita sen antamien viestien mukaan, joskus taas ei. Kun olen ollut urheilematta, muuttuvat jalat painaviksi ja koko kroppa ihmeen kolottavaksi.Tulee kaikenlaista pikkuvaivaa, jonka vuoksi olisi helppo itselleen vakuutella, ettei urheilla kannatakaan. Olen kait sen verran sohvaperunaksi kasvanut, että tällainen psykofyysinen tekosyiden keksiminen tulee jostain alitajunnasta. On vain ymmärrettävä kuinka hyvää liikunta tekee ja unohdettava pikkuvaivat. Mun kroppa voi melkein parhaiten, kun joka päivä liikkuu, on vain pidettävä huolta, ettei mene ylikuntoon, eli välipäivien liikunnan tulee sitten olla vain kevyttä kävelyä ja lihashuoltoa.

Myös terveellisestä syömisestä, makeanhimosta ja muutoinkin oikeanlaisesta ravinnosta olen oppinut paljon. Tajuan nyt, kuinka helposti sokerikierteeseen joutuu. Kun ei syö mitään herkkuja, ei niitä tee mielikään. Olen niin helposti makeaan addiktoituva, etten voi muuta kuin pitää tiukasti karkkipäivä kerran viikossa ja olla loppu ajan täysin kuivilla. Kun tähän pystyn, on arkena helppo olla ilman ja karkkipäivänäkin riittää vähempi napostelu. Se, miten nyt käytännössä pystyn kieltäytymään jos töissä tarjotaan hyvyyksiä, onkin sitten jo ihan toinen kysymys. Olen aivan liian heikko keksikupin ääressä edelleenkin. Mutta nyt tiedän sentään sen, että herkuttelulla on pitempiaikaiset seuraukset, joudun sitten loppupäivän unelmoimaan lisäherkuista.

Olen oppinut nauttimaan kovasta treenistä ja sen jälkeisestä euforiasta. Tiedän nyt, millaisen puhdistuneen olon hyvästä, oikealla tavalla rasittavasta treenistä voi saada ja olen oppinut sellaista elämääni kaipaamaan. Ylipäätään on hienoa ollut oppia nauttimaan erityyppisestä treenaamisesta ja niistä eri fiiiliksistä, joita ne tuovat. Aina ei tarvitse vetää sykkeet kahdessa sadassa vaan tehokas treeni voi olla paljon muutakin ja siitä saatu fiilis erilainen mutta sekin nautinnollinen.

Itseni lisäksi olen oppinut tuntemaan paljon paremmin myös muita ihmisiä ja ihmisluonnetta sinänsä. Joukkuelajissa pääsee luonnollisesti olemaan läheisissä tekemissä hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa joiden seurassa ei ehkä muutoin tulisi niin paljon aikaa vietettyä. On ollu topettavaista ja tärkeää oppia heidän kauttaan paljon asioita elämästä ja ihmisistä yleensäkin. Toisaalta olen päässyt kurkistamaan erittäin mielenkiitoisiin asioihin liittyen ravintoon, syömiseen, treenaamiseen ja muuhun. Tieto on lisännyt tietenkin tuskaa kun olen ymmärtänyt kuinka vähän tiedän ja tajuan ihmisestä biologisena ja fyysisenä kokonaisuutena, mutta ainakin olen saanut uutta intoa tutustua asioihin paremmin ja etsiä oikeata tietoa.

Jään kaipaamaan sitä jännitystä ja tunteiden mylläkkää, jota kilpailuissa sai kokea. En ole mikään penkkiurheilja enkä ole aiemmin ymmärtänyt kuinka syviä tunteita urheilu voi herättää. En olisi uskonut, että minä itken jonkun tappion tai urheiluun liittyvän vastoinkäymisen takia, enkä olisi uskonut, kuinka hyvältä voitto voi tuntua, millaisia fiiliksiä se herättää. Vastaavanlaisia tunteita en koe edelleenkään kun urheilua seuraan, kun en itse ole osallisena, en pysty moisiin tunteisiin joten tätä tulee ikävä niin hyvässä kuin pahassakin. Olen oppinut paljon siitä, miten jännitystä voi hallita ja uskon olevani nyt paljon vahvempi ihminen myös henkisesti, koskaa tiedän miten itseäni hallitsen. Urheilusuorituksessa itsensä hallitseminen ja keskittymisessä onnistuminen ovat niin konkreettisia, että niiden kautta on helppo oppia menetlemiä, joista on apua muussakin elämässä jatkossa. Olen kova jännittämään ja sen hallinta vaatii älyttömästi itsehilintää ja oikeaa työtä, nyt tiedän miten se tehdään ja kuinka helppoa ja tyhmää on luovuttaa kesken.

Tottakai jään kaipaamaan myös niitä uusia ja erilaisia kokemuksia joita tämä projekti ja vuosi ovat olleet pullollaan. Ollaan päästy matkustelemaan, tapaamaan ihmisiä eri maista ja näkemään kaikenlaista mitä muutoin en olisi päässyt näkemään. Olen saanut osani julkisuudesta, nähnyt ison tapahtuman aivan lähietäisyydeltä ja ollut osana jotain suurta ja ainutkertaista. Työssäkäyvän keskiluokkaisen perheenäidin elämä ei ihan yhtä hohdokasta tule ikävä kyllä olemaan, se on selvä joten ikävähän tässä tulee sinne huipulle :)

Tulevasta täytyy tietenkin tällaisessa päätösjaksossa puhua. Mitä äiti tämän jälkeen tahtoo ja tekee? Nyt keskityn syksyn ajan lähinnä opettelemaan arjen pyöritystä uudessa tilanteessa. On opittava tasapainottelemaan terveellä tavalla työn ja perheen välissä niin, ettei rasita itseään liiaksi työstressillä ja jaksaa nauttia arjen asioista kotona. Työni on stressaavaa ja ylikuormittuminen on todellinen vaara. Kun tiedostan uhkatekijät ennalta, olen nyt heti tarkempi sen suhteen,e tten valu epätasapainoon liian helposti. Kunhan arki alkaa sujua ja olen vähän huokaissut Lontoon jälkeen, täytyy alkaa sovitella urheilua uuteen elämänrytmiini. Haaveni olisi jatkossa käydä kerran viikossa ratsastamassa kouluratsastustunnilla. Lisäksi yksi zumba tai lenkkikerta viikossa olisi suotavaa. Lihaskuntokin täytyy muistaa joten uskoisin, että 3-5kertaa viikossa liikuntaa olisi nyt sopiva tavoite tälle lukuvuodelle.


Pidemmän aikavälin haaveena minulla olisi kokeilla jossain vaiheessa bootcamp -tyyppistä liikuntaa. En tiedä sopiiko minulla ollenkaan aamutreenit, mutta haluaisin kokeilla systeemiä, jossa treenataan kolmena arkiaamuna ennen työpäivää pienessä pt:n johtamassa ryhmässä. Jukka Harjulla on tällaisia ryhmiä ja sellaisesta haaveilen. Saas nähdä uskallanko kokeilla ja milloin rahatilanne antaisi sille periksi. Toinen haaveni olisi joskus juosta puolimaraton tai jokin muu suuri juoksutapahtuma. Tässä ongelmaksi muodostuu heti se tosiseikka, etten pysty juoksemaan asfaltilla. Täytyisi siis löytää sopiva tapahtuma ja alkaa sitten perusteelliesti treenata sitä varten. Supermukavaa olisi tietenkin, jos saisin siihen jonkun kaverenkin mukaan.

Maalipallossa pelaan vielä tämän kauden sm-sarjassa GB Lions nimisessä joukkueessa. Toivottavasti siitä tulee ihan hauska ja rento kausi. Muut pelaajat ovat reilut kymmenen vuotta mua nuorempia jätkiä joten asetelma on ainakin aika erilainen kuin maajoukkueessa. Toivottavasti pojat eivät ihan äitihahmoa sentään kentällä tarvitse ;) Maajoukkuetoiminnan lopetan kokonaan, en halua olla joukkueessa mukana koska en pysty sitoutumaan kunnolliseen treenaamiseen. Harkoissa aion käydä vain silloin tällöin, kun hyvältä tuntuu. Nyt ei vetoa kentälle vielä ole lainkaan, kolmen viikon päästä on aloitusturnaus johon olen mukaan lähdössä. Sitä ennen en taida käydä edes kokeilemassa pelaamisen tunnelmia.

Nyt aion vain pitää itseni hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa, tehdä liikuntaa joka tuntuu juuri siinä hetkessä hyvältä. Olen tyytyväinen siihen tasoon, jonka saavutin maalipallossa enkä halaja kehittyväni siinä lajissa enää. Paremmaksi maalipalloilijaksi kehittyminen vaatisi minulta vielä ihan älyttömästi töitä enkä näe siinä enää mieltä. Olen keskinkertainen pelaaja ja tyydyn siihen osaan nyt ihan suosiolla. Ajan myötä taidot tulevat ruostumaan ja sekin on minule ihan ok. Tietenkin hieman mieltä jää kaivertamaan maajoukkueen tulevaisuus. Pelaajia on nyt kovin vähän ja tekemistä riittäisi, jotta joukkue saataisiin taas toimintakykyiseksi. Mutten voi ottaa asiasta liikaa vastuuta itselleni. Olen jo aloittaessani ilmoittanut, etten voi perhetilanteen vuoksi jatkaa Lontoon jälkeen, joten tilanne on ollut selvillä kaikille aina. Enkä usko, että Suomen maalipallotoiminta pelkästään minun mukana olollani pelastuisi, sellaisiin saappaisiin olen aivan liian pieni tekijä.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita. Vaikka kommenttiosiot ovat täällä olleetkin aika hiljaisia, olen saanut ihanaa palautetta monelta lukijalta muissa yhteyksissä ja ne ovat olleet todella tärkeitä minulle. On ollut mukava kirjoittaa, kun on tiennyt, että täällä on ihmisiä joita asiani kiinnostaa ja jotka odottavat jatkoa. Kirjoittaminen on jäsentänyt toimintaani ja auttanut minua pääsemään monen karikon yli. Monesti kun olen tähän jotain kirjoittanut, on ongelma, paha mieli tai muu kadonnut melkein samoin tein. Ja viimeistään lukijoilta saamani kannustus ovat auttaneet eteenpäin. Tästä on siis ihan oikeasti ollut minulle hyötyä harjoittelussa ja toivottavasti olen samalla vienyt maalipalloa lajina taas hieman tunnetummaksi. Suurin kiitos kuuluu perheelle jotka ovat jaksaneet äidin poissaoloja, hikisiä treenikamoja roikkumassa kaikkialla ja vain yhdestä asiasta jauhavaa äitiä :) Osa kaverisuhteista on kärsinyt tämän vuoksi kun aikaa ei vain ole ollut maalipallopiirien ulkopuoliselle sosiaalisella elämälle niin paljoa, toivottavasti saan nämäkin suhteet vielä toimimaan. Kiitos ja kumarrus kaikille, teitte tästä unelmasta mahdollisen!


Jälkiliitteenä laitan tähän vielä mukaan kuvan Lontoosta. Kuva otettu välieräottelusta Kanadaa vastaan. Voitettiin ottelu täpärästi jatkoajalla ja päästiin neljän parhaan joukkoon. Mutta tässä vielä eka erä menossa. Katjalta tuli verta naamasta ja se jouduttiin vaihtamaan penkille yllättäen. Jouduin kentällä ja täytyy myöntää ettei pelaaminen tuolloin ollut mitään suurta nautintoa tai flow-tilaa kun jouduin pelaamaan väärää laitaa ja tulin kentälle ihan yhtäkkisesti. Mutta tähän siis todisteeksi, että äiti oli todella Lontoossa pelaamassakin :)

Sekavin tuntein Suomeen

Kotimaassa viimein ollaan jälleen! Eilen koneen laskeuduttua Helsinki-Vantaalle tervetuliaistilaisuutta oli isännöimässä ministeri Arhinmäki. Kun puheet oli kuunneltu,kuvat räpsitty ja kakkukahvit juotu, sain rutistaa Juuson syliini ja lähteä kotiin. Sitä hetkeä oli todella odotettu ja tunne oli sen mukainen,, aivan mielettömän ihanaa! Koko automatkan pälätin omia kuulumisiani ja loppuillan kuulustelin rassukka poikaani hänen tekemisistään ja tunnelmistaan.

Hävittiin pronssiottelussa Ruotsille ja fiilikset on perjantain pelin jälkeen olleet pitkään erittäin synkät. Matsin jälkeen tuli aivan mieletön tarve päästä jonnekin yksin itkemään ja käsittelemään niitä pettymyksen tunteita. Pakenin siis hallilta ihan päättömänä asuntolaan potemaan. Illalla Suomen miehet voittivat finaalissa Brasilian, enkä vain yksinkertaisesti pystynyt osallistumaan voitonjuhliin. Kävin katsomassa pelin Joonan ja kavereideni kanssa ja lähdin sen jälkeen yksin kämpille. Myöhemmin illalla jo harmitti, etten lähtenyt mukaan ja vähän hävettikin oma käytökseni, mutta palkintojenjaon näkeminen olisi vain ollut liikaa mulle enkä olisi osannut iloita toisten puolesta siinä tilanteessa vielä riittävästi.

En olisi voinut kuvitella tätä tunteiden määrää joka tuollaisessa ottelussa epäonnistuminen tuottaa. Vaikka en itse siitä suoranaisesti töpännytkään, koko joukkueena me se peli hävittiin huonolla pelillä yleisesti ja se kaivertaa mieltä tosi paljon. Harmittaa, ettei pystytty tekemään parastamme noinkin tärkeässä ottelussa ja mietityttää, miten olisi käynyt jos kaikki osaset olivat loksahtaneet paremmin kasaan. En vieläkään osaa pitää neljättä sijaamme mitenkään kovin hienona saavutuksena. Se on hävitty sija vaikka kuinka asiaa yritän oikeisiin mittasuhteisiin saada käännetyksi. Jossain vaiheessa varmaan kun olen tappiota riittävästi vatvonut, sen hyväksyy ja alkaa jopa olla ylpeä saavutuksestamme, mutta nyt on vaikea suhtautua ihmisiin jotka onnittelevat neljännestä sijasta

Töihin palasin heti tänään joten kiirettä piisaa. Hahmottelin Lontoossa ollessani toista blogikirjoitusta ja palaan siihen vielä kunhan olen kotiutunut riittävästi. Vaikka Lontoo on ohi, ei tämä blogi hiljene ennen kuin olen ehtinyt Lontoon asiat käsitellä täällä ja summannut vähän kasaan tätä kulunutta vuotta. Sitten vasta teistä maltan luopua! Nyt vain halusin tulla nopeasti tänne kertomaan että olen palannut kotimaahan. Onnellinen olen siitä että olen kotona, onneton pelimenestyksestämme.

Mietteitä peleistä

Pelit onkin melkein lopuillaan tässä turnauksessa enkä ole vieläkään tänne mitään saanut kirjoitettua. Se johtuu pitkälti siitä, että oleln keskittänyt ajatukset päivällä ensin sen päivän peliin valmistautumiseen ja pelin jälkeen pään nollaamiseen pelistä. Lisäksi yksi peli päivässä täällä vie yllättävän pitkän aikaa siirtymisineen, lämmittelyineen ja muine krumeluureineen, vaikka peli aika jää yleensä 45min tienoille, reissuun tuhraantuu päivästä reilut kolme tuntiaSiihen sitten ruokailut , pakkaaminen ja keskittyminen päälle. Lisäksi olen käynyt salilla tai juoksulenkillä niiden pelien jälkeen, kun en ole saanut peliakaa ja lihakset ovat olleet hapoilla pelkästä penkillä istumisesta ja jännittämisestä.

Mutta selitykset sikseen, koetan tässä nyt kertoilla joitain fiiliksiä näin finaalipäivän aattona. Tässä vaiheessa siis paljastettakoon, että pelaamme huomenna perjantaina Ruotsia vastaan pronssiottelun. Ihan älyttömän ylpeä olen joukkueestamme joka tahmean alun jälkeen nousi hienosti jaloilleen ja nyt pitää enää saada jotenkin nollattua äskeinen hävitty semifinaalipeli Kiinaa vastaan jotta olen valmis naapurin kaatoon huomenna. Itsellä eniten tekemistä taitaa nyt olla itsetunnon kanssa, koska en jotenkin nyt luota täysin siihen,e ttä osaan mennä penkiltä kesken pelin täysillä mukaan.

Jätetään siis joukkueen menestys ja muu sivuun ja kelaillaan hetki meitsi omia fiiliksiä. Mulla ei ole lupaa varsinaiseen tiedottamiseen netissä joten sikälikiin kannattaa vierailla esim. paralympiakomitean sivuilla tai yle:n urheilusivuilla tarkempia ottelutuloksia yms. haastatteluja jos olette vailla. Ekassa pelissä brittejä vastaan oli aivan uskomaton tunnelma ja koko iso Copperbox areena ihan täynnä. Kun monta tuhatta ihmistä tekee katsomossa aaltoja äänen kanssa, näyttää ja kuulostaa se älyttömän hienolta, sen voin sanoa. Omaa ääntäänkin ole välistä vaikea kuulla kun yleisö mylvi eikä aina oikein tiennyt, mitä tuomari oli sanonut ja mitä pelissä tapahtunut kun meteli oli niin huimaava.Lisänä vielä aloituspeli jännitti aika hurjasti, joten ehkä ihan hyvä kun olin vaihdossa.

Pieniä, lähinnä taktisista kuvioista johtuvia piipahduksia kentällä lukuunottamatta olen lähinnä pelannut Kiina, Brasilia ja Kanada peleissä. Peliaikaa on yhteensä kertynyt aikalailla yhden erän verran,enemmän kuin uskoinkaan kisoihin lähtiessäni. Kiina matsissa olin aloituksessakin ja pelasin yli puolet ekasta erästä ja vieläpä ihan puhtaasti. Olin ensimmäinen pelaaja koko turnauksessa, joka teki Kiinalle pelimaalinkin ja tästä aion olla ylpeä. Hiljainen kierre puri yllättävän hyvin kun olin heille aivan uusi heittäjä. Kiina matsiin olen muutenkiin tyytyväinen, fiilis oli ihan loistava siitäkin huolimatta, että jouduin pelaamaan suurimmaksi osaksi oikeassa laidassa joka ei ole oma pelipaikkani. Mitään muistikuvia pelistä sinänsä ei ole koska onnistuin kuin onnnistuinkin pääsemään siihen kuuluisaan flow-tilaan jossa asiat vain tapahtuvat ja peruspeli tulee selkärangasta.

Kanadapeli vaivaa mua kuitenkin tällä hetkellä ehdottomasti eniten. Jouduin kentälle tosi pienellä varoitusajalla kun laitapelaajamme naamasta alkoi pallo-osuman ansiosta vuotaa verta. Olin jännittänyt tasaista matsia niin kovasti penkillä, etten osannut rauhoittua sitten kentällä enää. Hermoilua lisäsi se, että jouduin taas oikeaan laitaan puolustamaan eli en päässyt edes tuttua tonttia vartioimaan. Ekan erän lopun räpiköin kunnialla kotiin ja luulin jo pahimman paniikin menneen ohi puoliajalla, mutta jotenkin en vain onnistunut rauhoittumaan edelleenkään kokonaan. Ajattelin liikaa kentälle ja kanadalaisten loistavan hyökkäystaktiikan ansiosta jätin kulman pian tyhjäksi ja sinnehän se pallo sitten pyöri. Vaikka jouduiin kentälle varsin haastavista olosuhteista ja jouduin pelaamaan väärää paikkaa, syytän tosi pahasti itseäni tuosta epäonnistumisesta edelleen. PElkään, miten käy jos pääsen kentälle huomisessa matsissa kesken pelin ja toisaalta pelkään, ettenp ääse ja maalipallourani loppuu tuommoisen möhläykseen. Onneksi voitimme sentään Kanadan ja pääsimme jatkoon, täpärälle se silti töppäilyni vuoksi meni kun peli ratkesi vasta jatkoajalla.

Onneksi tässä on nyt vielä melkein vuorokausi kerätä itseluottamusta ja uskoa omiin taitoihin ennen mitalipeliä. Pronssiahan täältä on nyt saatava kun sitä tarjotaan, naapureille sitä ei ainakaan voida antaa. Nyt täytyy lähteä katsomaan, miten miesten käy semifinaalissa. Heilläkin tarjolla finaalipaikka.

Kisakyläelämää osa 2

Jatketaanpa tätä kisakylän elämästä kertomista vielä kun nyt kerrankin on aikaa tapettavana ennen peliä. Monia taitaa kiinnostaa ruokahuolto täällä kisoissa. Kylästä löytyy siis valtavan iso teltta / väliaikainen rakennus, joka on pullollaan erilaisia ruokia. Kuvittele Prisman kokoinen valtava halli, jossa reunoilla on ruokaa tarjoavia kojuja / tiskejä ja keskemmällä sitten pitkiä pöytiä tuoleineen. Tarjolla on USA:laista, välimerellistä, eurooppalaista, afrikkalaista, halaita, aasialaista ja brittiläistä ruokaa sekä tietenkin paljon hehkutettu mäcci. Kuulostaa syömärin taivaalta, mutta aika nopeasti meillekin alkoi paljastua tämän luksuksen toinen puoli. Heikkonäköisenä joutuu tekemään kamalasti duunia saadakseen selville, mitä kaikkea ruokavaihtoehtoja missäkin on, eikä siltikään mieleistä aina löydy. On typerää ensin jonottaa jollekin tiskille vain katsomaan, mitä ruokaa on tarjolla. Lisäksi muiden mamiden jonotuskulttuurin puute, pitkät kävelymatkat ruokalan sisällä, ruuhka, näkökentän ulkopuolella mennä viipottavat pyörätuolit ja kääpiöt sekä meluinen äänimaisema ovat riesana. Usein ruoka ehtii jäähtyä ennenkuin pääsee pöytään istumaan ja kavereita on kovin vaikea löytää pöydistä. Parhaaksi ruokapaikoiksi olemme todennettiin yllättäen afikkalaisen ja aasialaisen keittiön. Hilareita ei täällä oiikein voi välttää ainakaan näin heikon näön vuoksi, mutta kyllä täällä hengissä on hyvinkin pysynyt ;)

Aika tosiaan kuluu täälllä yllättävänkin nopeasti. On mahtavaa, kun joku muu hoitaa puolestani ruoanlaiton, pyykkien pesun ja siivouksen. Kuntosali ja lenkkeilymahdollisuudet tekevät kuntoilusta helppoa. Joka päivä ollaan käyty treenaamassa palloilua puolen tunnin automatkan päässä. Hassulta tuntuuu kun meidän kahdeksan henkistä joukkuetta kuljetetaan kaksikerroksisella bussilla, mutta ainakin ollaan päästy ihailemaan sellaistakin kulkupeliä.

Säät ovat olleet vähintäänkin mielenkiintoiset. Alkuaikoina oli ihan suht lämmintäkin ja capreille oli käyttöä (kisavaatteistamme suurin osa alaosista on lyhyt lahkeisia, housuja on vain kahdet) mutta nyt tilasin kotoa jo sukkikset ja lapaset kun ollaan oltu kaksi päivää ihan jäässä täällä. Ilma näyttää oikein kauniilta ja kyllähän tuolla jotkut t-paidassakin vetää, mutta ilma on raaka kuin suomalainen syysaamu.

Turvallisuus asiat on täällä tosiaan aika eri tasoa kuin muissa kisoissa aiemmin. Kylän ympärillä on aika moninaiset aidat ja muut joiden ansiosta tänne ei meidän omallakaan bussilla ihan hetkessä tulla. Akreditointikortti on roikuttava kaulassa aina, muutoin ei välttämättä ole asiaa edes ulko-ovesta ulos. Olen aina ärsynnyt turvatarkastuksia, mutta nyt jatkuviin läpivalaisuihin on jo tottunut. Kaikkein hauskinta musta on kun aina lenkille mennessä ja sen aikana joutuu välissä menemään turvatarkastuksen läpi. Koeta siinä sitten steppailla ja pitää sykettä yllä kun miehet läpivalaisee kännykän ja muun omaisuuden. Siitä tulee jotenkina ina yhtä epätodellinen olo. Kisajärjestäjän puolesta ollaan saatu kännykät joita pitää pitää aina mukana, muutoin koetan ottaa lenkille mahdolklisimman vähän kamaa ettei tarkastus vie liikaa aikaa.

Uskomatonta on ollut ihmisten suhtautuminen meihin urheilijoihin. Olen kahdesti käynyt porttien ulkopuolella tuossa viereisessä ostoskeskuksessa ihmiset oikein fanittaa meitä. Meistä otetaan valokuvia, pyydetään pinsssejä ja nimmareita. Ihan hurjaa ja yllättävää enkä tiedä miten siihen suhtautuisin. Jouduttiin kaverin kanssa jo BBC:n radiohaastatteluun viime ostosreissulla. Toimittaja halusi kuulla miten eka viikko oli mennyt ja meidän lajista muutoinkin. Oma kielitaito on ihan jäässä ja oikein hävitti oma asioiden kaartelu ja kiemurtelu. Olisi paljon helpompi puhua englantia joillekin muille kuin natiiveille.

Kisakyläelämää

Tätä postausta on nyt valmisteltu monena päivänä täällä kisakylässä. Toisin kuin olin epäillyt, on tämä eka viikko mennyt ihan mielettömän nopeasti täällä eikä tekemisen pulaa ole ollut. En ole oikeastaan ehtinyt tehdä mitään niistä asioista, mitä olin haalinut itselleni tyhjiä hetkiä täyttämään; opetellut virkkaamaan, neulonut paidan, uppoutunut kirjojen kuunteluun tai tehnyt muutamia työjuttuja. Huomenna on eka peli ja nyt ehkä ihan hyvä hillitä jännitystä tekemällä jotain ihan muuta, eli kirjoittamalla tänne.

Lattiaan on ollut pakko vain tottua, eihän tänne luovuttamaankaan ole tultu. Yritän olla ajattelematta kuinka mukavaa pelaaminen kunnon lattialla voisi olla ja keskitän vain tähän hetkeen. Kuten täälläkin mainitsin, eniten auttoi se, että sain puhua asiasta (tällä kertaa valmentajan kanssa) ja purkaa oloani sitä kautta. Hiljaa en ole pystynyt asiaa käsittelemään. Kun selvisin pienestä flunssasta, sain vaivoikseni kipeän yläselän/lavan. Maanantaina olin tääll paikallisella hierojalla ja vaikka käsittely tuntuikin erittäin hyvältä, meni selkä tosi kipeäksi seuraavana päivänä. Nyt pärjään hyvin selkä teipattuna mutta ei tämä ihan kivutonta ole. Lisäksi piti aloittaa tulehduskipulääkitys ja se ärsyttää mun mahaa tosi paljon.

Tässä vähän kuvia meidän kisakylästä.

Suomen joukkue on poikkeuksellisesti majoitettu samaan rappuun Irlannin kanssa. Joukkue asuu samassa huoneistossa kolmessa eri makuuhuoneessa.  Meillä on yhteinen olkkari ja kahden hengen makkarit. Kuvassa minun ja Iidan huone. Ihan mukava näköala ja iso ikkuna. Mutta eniten harmittaa kun kaappitilaa ei oikeastaan ole  (kuten kuvan sekamelskakin näyttää) eikä koko asunnosta löydy yhden yhtä työpöytää / tuolia. Kuvassa hyvin edustettuna koivukuosiset pelikassimme ja sadetakki. Huomaa myös reikä lattiassa jonka huoltajamme ystävällisesti korjasi maalipalloteipillä. Reikä siis oli jo lattiassa paikalle tultuamme joten emme ole syypäitä sen ilmestymiseen.

Tässä näkyy kaueampaa meidän suomalaisten asuintalo(kuvan vasemmanpuoleinen talo).Samasta talosta löytyy Aasian maita lähinnä. Kisakylä on mukavan kompakti, kaikkialle on lyhyt kävelymatka. Ruokalaan ehkäpä 200metriä ja kuntosalille suunnilleen saman verran. Fyssari taitaa olla pisimmän matkan päässä meiltä, reilusti alta kilometri sinnekin vain on. Autoja ei onneksi joka tiellä edes saa kulkea joten aika vapaasti saa mennä tallustaa. Kisapaikalle meiltä on reilun kilometrin matka.

Tässä Suomen joukkue kokonaisuudessaan. Olemme juuri olleet tervetulijaistilaisuudessa. Meitsin lemppari- kisavaatteet ovat tässä esillä. Tuo sininen kauluspaita istuu hyvin ja on nätti päällä, valkoiset housut oikein mukavat ja kyllä tuo mun päällä oleva hamekin hyvä on.

Lopuksi pari kuvaa eilisistä avajaisista. Fiilis oli aivan mahtava, ei oikein nukutuksi saanut moisen spektaakkelin jälkeen. Jo kävelymatka kämpiltä areenalle oli elämys kun matkan varrelle oli järkätty kaikenlaista kuultavaa ja nähtävää. Ei siis haitannut vaikka jouduttiin tovi odottelemaan h-hetkeä. Syke hakkasi lähempänä 200 enkä tässä pysty sanoin kertomaan kuinka mahtava fiilis oli kun viimein astuttiin täpötäydelle stadionille loistevalojen keskelle. Leijuin kuin maasta parikymmentä senttiä ilmassa kävelykierroksen, vilkuttelin ja annoin lentopusuja, nautin täysillä. Sain hillitä itseni etten alkanut pomppia ja juoksennella ympäriinsä, energiaa oli niin valtavasti siinä hetkessä.

Marssittuamme kierroksen lipun perässä meidät istutettiin alas muiden sisäänmarssia katsomaan ja ohjelmaa odottamaan. Tämä tuntui musta jotenkin tosi pöljälle, istua nyt keskellä urheilustadionia tuollaisessa tilaisuudessa. Lisäksi oli ihan käsittämättömän kylmää, mullakin oli päällä kuoritakin alla verkkatakki, neule ja kaksi t-paitaa ja olin aikalailla jäätyneessä tilassa. Onneksi käytiin vähän kaverin kanssa lämmittelemässä tanssin merkeissä. Irlantilaiset menivät vapaaehtoisten tanssijoiden sekaan tanssimaan ja mekin sinne sitten ängettiin. Hulvattoman hauskaa oli.

Ohjelma oli hieno ja etenkin olympiatulen tuominen, ilmassa tanssivat ihmiset ja lopun ilotulitus tekivät kyllä vaikutuksen. Nyt olisi mahtava päästä näkemään ylen lähettämä kooste areenasta, mutta sitä ei täältä ulkomailta voi katsoa. Mutta jos et ole vielä sitä käynyt areenasta tuijottamassa, kannattaa sinun se tehdä. Hieno show.

Nyt siis odotellaan pelien alkua ja tositoimiin ryhtymistä. Kisaturistina oleilu ja treenaus loppuu ja päästään näyttämään mitä varten on viime vuodet reenattu ja hikoiltu. Jännitystä täytyy nyt oppia hallitsemaan ja kaivaa itsestä se taistelutahto esille. Onneksi kotijoukotkin saapuvat Lontooseen huomenna ja saan tavata Juusonkin sunnuntaina. Melkein viikon verran selvisin aika vähällä ikävöinnillä mutta nyt tekee välistä tosi tiukkaa.

Ei tämän nyt näin pitänyt mennä...

Alkuun varoitus, tämä teksti ei sisällä juurikaan positiivisia ajatuksia eikä ole soveliasta luettavaa joukkueemme jäsenille joiden pitänee keskittyä tuleviin matseihin.

Lontoossa ollaan, siitä pitäisi olla kait edelleen onnellinen ja muuta, mutta nyt ei oikein inspaa sekään hehkutus. Eilen päästiin ensimmäistä kertaa testaamaan Copperbox areenaa jolla kisat käydään ja sen jälkeen on fiilikset vaihdelleet lähinnä itkun ja raivon välillä. Areena on itse asiassa pienempi kuin mitä ajattelin, minusta Turkissa maailman kisoissa halli oli massiivisempi, joten uskoisin ettei se tuota ongelmaa. Ahdistus kasvoi huippuunsa lattiamateriaalin vuoksi. Lattia on aivan käsittämättömän tahmea. Kentällä ei pysty liukumaan senttiäkään vaan sitä jysähtää juuri siihen asentoon ja kohtaan, johon ruhonsa alas laittaa. Lisäksi teipit tuntee tämän vuoksi vaikeammin koska jalka ei liu'u lainkaan lattiaa vasten ja heitossa jaloissa on pitoa jo vähän liikaakin.

Areenaan tutustumisesta on nyt kohta vuorokausi mutten ole päässyt lainkaan eroon sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Pelaaminen ei onnistunut oikein ollenkaan eikä suoritusta ainakaan parantanut pettymyksen ja kiukun kyyneleet jotka vuosivat vuolainen suurimmassa osassa treenipelejä. En vain saa itseäni kasaan oikein mitenkään enää. Kentällä on lähinnäs urulline n olo kun ei pysty lähellekään siihen suoritustasoon johon oikeasti pääsisi kunnon kentällä. Vapaa-ajalla kun ei treenata, itkuisuus muuttuu vitutukseksi ja suoranaiseksi vihaksi koko kisoja kohtaan. En ymmärrä miten tällainen on mahdollista, että näin isoihin ksioihin laitetaan noin surkea lattia eikä meille ole tullut tästä tietoa aiemmin. Tieto oli, että taraflexillä pelataan, mutta että tällaisellä, ei ollut tiedossa ainakaan pelaajilla. Olen treenannut koko kesän aivan päinvastaissella lattialla.

Eniten tässä kait masentaa se, että koen treenanneeni nyt aivan turhaan näin monta kuukautta. Tulin tänne näyttämään kuinka hyvin osaan pelata ja nyt joudun opettelemaan pelaamaan aivan uudella tavalla muutaman päivän aikana. En vain pysty muuntautrumaan riittävän nopeasti. Omassa pelitavassani hyödynnän paljon lattian liukuvuutta ja olen hyvin tarkka siitä, että torjunta-asento on hvyä. Nyt tuolla lattialla en edes pääse kunnolliseen torjunta-asentoon, koska raajat jumahtavat lattiaan kiinni heti siihen osuessaan. Varsinkin alajalkaa ja alakättä on vaikea saada kunnolla suoraksi. Olen sen verran perfektionisti, että turhaudun kun en pääse siihen mitä tavoitteenani pidän ja minkä osaan.

En tiedä miten pääsen tästä eteenpäin ihan oikeasti. Täällä ei nyt pysty riehumaan, huutamaan ja puhumaan tätä asiaa oikeasti läpi, tai ei meidän joukkuehenki sitä taitaisi kestää. Nyt on vain pakko olla hiljaa ja purra hammasta. Tällä tavoin en tiedä pääsenkö yksin tämän olon ohi ollenkaan. Yleensä omassa päässäni ongelmat vain kasvavat, eivät ainakaan ratkea. Nyt on fiilis etten halua mennä kentälle oikeissa peleissä koska en pysty antamaan joukkueelle sitä panosta jonka osaan, en halua nolata itseäni enkä tehdä sitä joukkueelleni. On hirveätä että näin paljon treenattuani ja näin pitkälle päästyäni en yhtääkkiä enää haluakaan kentälle. Se on pelottava ja ahdistava fiilis.

Taidan kirjoittaa muusta täällä tapahtuvasta ja olevasta sitten joskus myöhemmin enemmän. Nyt eivät voimat riitä oikein mihinkään. Täällä syödään paljon, treenataan kerran päivässä, käydään hieronnoissa ja kulutetaan aikaan. Haluaisi vain unohtaa koko paikalla olon, herätä kotoa omasta sängystä perheen vierestä.

Tyyntä myrskyn edellä

5 päivää lähtöön,  13 päivää ensimmäiseen peliin Lontoon paralympialaisissa!

Tänään aloitin pakkaamaan Lontoon reissua varten. Tämä on nyt jotenkin tosi hämmentävää, että nyt sitten viimein olen oikeasti pakkaamassa niitä kamoja ihan oikeasti tuohon laukkuun ja olen ihan oikeasti kohta lähdössä. Siis niin monta viikkoa ja kuukautta on vain miettinyt sitä, kuinka joskus sitten jos pääsee lähtemään niin... mutta että nyt oikeasti olen lähdössä, en meinaa tajuta en. Olen kirjoitellut listoja siitä, mitä mukaan kannattaa ottaa, mitä pitää tehdä ennen reissua ja mitä kotijoukkojen huomioida kun olen lähtenyt, mutta tänään konkretia jotenkin iski ihan uudella tavalla tuossa tajuntaani kun heittelin listassa olevia asioita kassiin.

Nyt tietenkin moni tuhahtaa ja pyörittelee päätään, että mitä se hullu hermoilija siellä nyt pakkailee kun lähtöön on vielä monta päivää aikaa. Ajatus kuitenkin on, että pakkaan nyt kun aikaa on, ensi viikolla sitä ei oikein ole lainkaan. Tänään piti olla viimeinen leiripäivä maajoukkueen kanssa, mutta onnistuin haalimaan itselleni sen flunssan ja jätin siksi leirin väliin. Olo on onneksi varsin hyvä, jos näin loivalla flunssalla selviän, täytyy olla tyytyväinen. Mutta tässä vaiheessa ei kannata urheilla kipeänä joten olen nyt vain sitten laiskotellut. Torstaina Ville hieroi etureiteni oikein hyvälle mallille, mutta en ole sitä nyt päässyt kunnolla testaamaan flunssan vuoksi. Polvi ja nilkka olivat kuulemma vähän poissa paikoiltaan, siinä saattoi olla yksi syy miksi reisi oli saanut ylimääräistä kuormitusta. Nyt on jo kova nälkä päästä taas treenaamaan. Tiistain jälkeen en ole mitään pystynyt tekemään näiden sairastelun vuoksi. Toivotaan, että ensi viikolla sitten...

Huomenna onneksi ollaan perheen kanssa rauhakseen koko päivä. Maanantaina olen kotona vasta klo 20 aikoihin kun menen töiden jälkeen kampaajalle kisahiuksia laittamaan. Tiistaina (jos vain olen terve) on vihoviimeiset maalipallotreenit ja olen kotona klo 20. jälkeen. Keskiviikkona joutunen tekemään törkeän pitkän päivän töissä jotta saan kaiken suht hyvälle mallille reissun ajaksi ja illalla mennään vielä vanhempieni luokse käymään. Torstaina finski kuljettaa meitin sitten Lontoon suureen kaupunkiin! (Ei kuulosta vieläkään todelta)

Kisakylässä ehditään siis majailla melkein viikon päivät ennen kuin varsinaisesti kisat startataan. Aion kirjoitella sieltä blogiin mahdollisimman paljon, laitella teille kuvia sääntöjen sallimissa rajoissa ja pitää teidät muutoinkin ajan tasalla toiminnastani. Tämän blogin lukemista ei siis kannata lopettaa nyt kun äiti on pääsemässä sinne Lontooseen. Tarjolla ainutlaatuinen tilaisuus päästä seuraamaan mitä kaikkea paralympialaisiin osallistumiseen sisältyykään. Joukkueen kuulumiset jätän jälleen vähälle, mutta omista fiiliksistäni jaarittelen kyllä edelleen tiiviisti.

Henkinen valmistautuminen on ottanut isoja askelia tämän viikonlopun aikana kun olen onnistunut siirtämään työkuvioiden miettimisen pois pienestä päästäni. Pyrin keskittymään hyvän, luottavaisen fiiliksen luomiseen itselleni. Me voitamme, me olemme hyviä, me pystymme siihen. Enää ei kannata miettiä mitä ei osaa, missä ei ole hyvä jne. Tai näin mä ajattelen, en mä tiedä miten oikeasti kannattaa. Voittamaanhan sinne on pakko lähteä, ei me mitään kokemusta lähdetä sinne haalimaan ja katsomaan mihin omat taidot riittää.
 
Ainut, mitä yritän tietoisesti olla ajattelematta tässä lähdössä, on Juuson hyvästely. En oikeasti vieläkään tiedä miten selviän melkein kolme viikkoa ilman tuota rakasta poikaani. Olen anonut vierailupassia miehelleni ja Juusolle yhtenä kisapäivänä niin, että saisin edes hetken olla taas heidän lähellään ja sylitellä Juuson kanssa, mutta en tiedä mitä se lopulta auttaa noin isossa erossa. Itku on lähellä nyt kun tätä asiaa tähän kirjoitankin joten rankkaa tulee olemaan. Pakko tätä asiaa olisi varmaan miettiä etukäteenkin, valmstautua siihenkin, mutten vain halua.

Hei muuten paralympiakomitean sivuilla (www.paralympia.fi) on nyt viimein nuo meidän urheiljaprofiilit. Sieltä voi käydä lukemassa meidän joukkueen kokoonpanot ja vähän tekstiä jokaisesta. Sivuilta löytyy myös kisojen viralliset akreditointikuvat. tässä mun kuva jossa näytä kyllä epäilyttävän nuorelta.