Alkuun varoitus, tämä teksti ei sisällä juurikaan positiivisia ajatuksia eikä ole soveliasta luettavaa joukkueemme jäsenille joiden pitänee keskittyä tuleviin matseihin.
Lontoossa ollaan, siitä pitäisi olla kait edelleen onnellinen ja muuta, mutta nyt ei oikein inspaa sekään hehkutus. Eilen päästiin ensimmäistä kertaa testaamaan Copperbox areenaa jolla kisat käydään ja sen jälkeen on fiilikset vaihdelleet lähinnä itkun ja raivon välillä. Areena on itse asiassa pienempi kuin mitä ajattelin, minusta Turkissa maailman kisoissa halli oli massiivisempi, joten uskoisin ettei se tuota ongelmaa. Ahdistus kasvoi huippuunsa lattiamateriaalin vuoksi. Lattia on aivan käsittämättömän tahmea. Kentällä ei pysty liukumaan senttiäkään vaan sitä jysähtää juuri siihen asentoon ja kohtaan, johon ruhonsa alas laittaa. Lisäksi teipit tuntee tämän vuoksi vaikeammin koska jalka ei liu'u lainkaan lattiaa vasten ja heitossa jaloissa on pitoa jo vähän liikaakin.
Areenaan tutustumisesta on nyt kohta vuorokausi mutten ole päässyt lainkaan eroon sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Pelaaminen ei onnistunut oikein ollenkaan eikä suoritusta ainakaan parantanut pettymyksen ja kiukun kyyneleet jotka vuosivat vuolainen suurimmassa osassa treenipelejä. En vain saa itseäni kasaan oikein mitenkään enää. Kentällä on lähinnäs urulline n olo kun ei pysty lähellekään siihen suoritustasoon johon oikeasti pääsisi kunnon kentällä. Vapaa-ajalla kun ei treenata, itkuisuus muuttuu vitutukseksi ja suoranaiseksi vihaksi koko kisoja kohtaan. En ymmärrä miten tällainen on mahdollista, että näin isoihin ksioihin laitetaan noin surkea lattia eikä meille ole tullut tästä tietoa aiemmin. Tieto oli, että taraflexillä pelataan, mutta että tällaisellä, ei ollut tiedossa ainakaan pelaajilla. Olen treenannut koko kesän aivan päinvastaissella lattialla.
Eniten tässä kait masentaa se, että koen treenanneeni nyt aivan turhaan näin monta kuukautta. Tulin tänne näyttämään kuinka hyvin osaan pelata ja nyt joudun opettelemaan pelaamaan aivan uudella tavalla muutaman päivän aikana. En vain pysty muuntautrumaan riittävän nopeasti. Omassa pelitavassani hyödynnän paljon lattian liukuvuutta ja olen hyvin tarkka siitä, että torjunta-asento on hvyä. Nyt tuolla lattialla en edes pääse kunnolliseen torjunta-asentoon, koska raajat jumahtavat lattiaan kiinni heti siihen osuessaan. Varsinkin alajalkaa ja alakättä on vaikea saada kunnolla suoraksi. Olen sen verran perfektionisti, että turhaudun kun en pääse siihen mitä tavoitteenani pidän ja minkä osaan.
En tiedä miten pääsen tästä eteenpäin ihan oikeasti. Täällä ei nyt pysty riehumaan, huutamaan ja puhumaan tätä asiaa oikeasti läpi, tai ei meidän joukkuehenki sitä taitaisi kestää. Nyt on vain pakko olla hiljaa ja purra hammasta. Tällä tavoin en tiedä pääsenkö yksin tämän olon ohi ollenkaan. Yleensä omassa päässäni ongelmat vain kasvavat, eivät ainakaan ratkea. Nyt on fiilis etten halua mennä kentälle oikeissa peleissä koska en pysty antamaan joukkueelle sitä panosta jonka osaan, en halua nolata itseäni enkä tehdä sitä joukkueelleni. On hirveätä että näin paljon treenattuani ja näin pitkälle päästyäni en yhtääkkiä enää haluakaan kentälle. Se on pelottava ja ahdistava fiilis.
Taidan kirjoittaa muusta täällä tapahtuvasta ja olevasta sitten joskus myöhemmin enemmän. Nyt eivät voimat riitä oikein mihinkään. Täällä syödään paljon, treenataan kerran päivässä, käydään hieronnoissa ja kulutetaan aikaan. Haluaisi vain unohtaa koko paikalla olon, herätä kotoa omasta sängystä perheen vierestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti