Viimeisen lomapäivän tunnelmia

23 päivää lähtöön ja 4vko + 3päivää ekan pelin alkuun Lontoon paralympialaisissa

Tänään on viimeinen loma (tai hoitovapaa) päivä. Huomenna alkaa työt ja aivan uudenlainen arki tässä perheessä. Juuso menee päiväkotiin onneksi vasta syyskuussa kisojen jälkeen. Mies jää sitä hoitamaan nyt kotiin niin ei tule liikaa uutta samalle rysäykselle. Mun on pakko keskittyä treenaamiseen ja työkuvioiden selvittelyyn niin täysillä, ettei energiaa yksinkertaisesti olisi yhtään päiväkotikuvioille nyt enkä toisaalta osaisi olla niistä huolehtimattakaan jos Juuso hoitoon nyt menisi. Eli mahtavaa kun saa keskittyä muihin asioihin nyt.

Murrosvaihetta eletään ja se näkyy monin tavoin. Kuukausikortti liikuntakeskukseen on irtisanottu ensi kuun lopusta alkaen ja ensi syys-ja talvikaudeksi riittänee 40kerran kortti lähisalille. Juuso jo melkein itkua väänsi tuossa perjantaina kun kerroin että mennään vikaa kertaa sen kanssa tuonne salille lapsiparkkiin. Vaikka alku oli niin kankeaa, viihtyy poika siellä nyt erinomaisesti kun on oppinut kaikista niistä leluista tykkäämään ja hoitajienkin kanssa oli kiva leikkiä. Ensi kaudella pelaan maalipalloa sm-sarjassa Lions-joukkueessa lähinnä varapelaajana, eli tulen tarvittaessa turnauksiin. Maajoukkuetoiminnan lopetan kun sopimuskausi päättyy syksyllä. En ole sellainen ihminen joka hyvällä omallatunnolla pystyisi olemaan maajoukkuetoiminnassa mukana vaikka treenaisi vähän. On mielesätni moraalisesti väärin ja toisaalta joukkuekavereita kohtaan törkeästi tehty jos jäisi hengailemaan joukkueeseen puolitehoisesti. Tulevaa, Lontoon jälkeistä elämää olen suunnitellut lähinnä jotta jaksaisin paremmin henkisesti tämän raskaan elokuun. Treenaaminen ja kokopäivä työ eivät ole niitä ihanimpia yhdistää varsinkin kun on perhe jonka kanssa myös haluaisi olla. Eli jos en ehdi tänne jatkuvasti päivittää tunnelmiani, älkää huolestuko. Tilanne korjaantuu viimeistään kun päästään Lontoon kisakylään turnauksen alkua odottelemaan.

Räjähtävän voiman kausi päättyi viime viikolla (viime kirjoituksessa nimitin sitä virheellisesti väärällä nimellä) ja nyt alkaa nopeuskausi eli kilpailukauden toinen osa jota tehdään vielä Lontoossakin ennen varsinaisten pelien alkua. Mitä pitemmälle räjähtäväkausi kesti, sitä enemmän aloin päästä fiiliksiin sen kanssa ja tykätä liikkeistä. Ensimmäistä kertaa elämässäni (kait, lapsuutta ei lasketa) tunsin olevani diesel-veturin sijaan joskus edes nopea ja räjähtävä. Tunne kropassa oli mahtava kun se alkoi totella nopeammin ja jaksoikin tehdä. Etenkin juostessa intervalleja pääsi nauttimaan ihan uudenlaisista fiiliksistä kun keho toimi uudella tavoin ja olo oli kiihdytyksistä huolimatta mahtava ja energinen. Tätä on vaikea selittää, mutta olen positiivisesti yllättynyt siitä mihin kroppani pystyy. Olen elämäni kunnossa ja osaan nauttia siitä. Toivottavasti nämä treenit näkyvät pelatessakin, en ainakaan nää mitään syytä miksei niin olisi.

Viime viikolla mittailtiin heittojen voimakkuutta treeneissä ja ihmetys oli suuri kun selvisi että heittoni ovat nopeutuneet 6km/h edelliseen mittauskertaan (huhtikuuhun) verrattuna. Heitot mitattiin vielä pelissä niin etten tiennyt niitä mitattavan ja jäi sellainen fiilis, että välistä heitän tuotakin kovempaa nykyään. Ilouutisen lisäksi sain aivan mahtavia vinkkejä siitä, miten onnistuisin heittämään vielä kovempaa. On helpottavaa kun on vihdoin jokin konkreettinen asia, jota lähteä miettimään ja kehittämään. Tavoitteena on nyt panostaa heittoa edeltäviin askeleisiin. Niihin pitäisi saada tuota juuri treenattua räjähtävää voimaa ja nopeutta. Haasteena on saada heittokäsi pidettyä edelleen mukana liikkeessä jotta nopeampi vauhdinotto olisi hyödyksi. Blondina tuollainen viilaaminen ja heittotekniikan miettiminen on haastavaa, mutta yritän nyt ainakin kovasti kehittyä.

Niin särkyvää, on onni tää...

Oli pakko pitää pienimuotoinen tauko tästä bloggailusta kun en millään meinannut parantua siitä pirun flunssasta. Mieli oli niin matala ettei tekstistä olisi tullut kovinkaan painokelpoista tai ainakaan mitenkään mukavaa luettavaa joten päätin olla kirjoittamatta. Mutta nyt, kun tämän yhden flunssan takia olen käynyt kolmesti lääkärissä, kerran sairaanhoitajalla ja kerran labrassa, syönyt kohta kaksi lääkekuuria ja sairastanut 6 ja puoli viikkoa alkaa olo olla suhteellisen terve. Vielä en uskalla juhlia parantumista, sanon vain että on parempi olo.

Treenaamisen aloitin muutama päivä sitten ohjelman mukaisesti ja nyt ainakin alkuun tuntuu että kaikki paikat menee ihan jökkiin jokaisesta harjoituksesta. Peruskunto on sentään pysynyt hyvänä, kiitos koiran lenkityksen sairastelunkin aikana mutta lihaskunto taitaapi tosiaan olla jo vähän rapistunut kait... tai sitten ei vain ole enää tottunut tällaiseen höykytykseen. Mukava on ollut liikkua jälleen, kaikesta nauttii tietenkin entistä suuremmalla innolla nyt kun tietää ettei treenaamistakaan voi pitää itsestään selvänä. Harmittaa vain kun tähän kilpailuihin valmistavaan kauteen ei kuulu juoksuharjoituksia ollenkaan nyt kun vielä olisi siedettävät lenkkikelitkin. Talvisin olen huono lenkkeilemään kun en näe missä on liukasta enkä ole raaskinut edes ostaa kunnon varusteita. Punttitreenikin tuntuu tällä kaudella nyt aika tyttömäiseltä sievistelyltä kun painoja on vähennettävä ja tehtävä vain liikkeet mahdollisimman nopeasti. Mutta eiköhän tähänkin totu kun tarpeeksi hinkkaa...

Sairastelun jälkeen olen huomannut ihan uudenlaisia ajatuksia. Olen alkanut jotenkin varomaan ja pelkäämään ennalta että telon itseni. Keskityn eritavalla jo ihan vaikka kyykkyyn menoon Juuson kanssa leikkiessä. Iltaisiin koiran kanssa kävellessäni havahduin siihen, että kävelyni pimeässä hiekkatiellä on suurimmaksi osaksi aikamoista lottoamista. En käytä valkoista keppiä, en vain jotenkin ole sinut sen kanssa enkä valmis näyttämään koko maailmalle olevani näkövammainen. Kävelyreittini ovat suurimmaksi osaksi tuttuja teitä, mutta mulla on taipumus kyllästyä tuttuihin reitteihin joten varioin lenkkejä lähes päivittäin eli menen niitä eri suuntiin ja yritän keksiä paikkoja joissa en ole vielä käynyt. En siis mitenkään turvallisilla poluilla aina kulje. Luotan siihen, ettei tiellä ole mitään suurempia kuoppia tai että jos niitä on, joustava askeleeni ne jotenkin selvittää. Vähillä onnettomuuksilla olenkin selvinnyt, edes juostessa ei loukkaantumisia ole sattunut mutta nyt olen alkanut vähän pelätä ja miettiä, pitäisikö jotenkin muuttaa lenkkeilytapojani ainakin pimeällä.

Hyvähän se periaatteessa on, että olen varovainen ja mietin vähän miten liikkeet teen. Riskien miettiminen juontaa juurensa varmaan ainakin sentterimme loukkaantumisesta viime turnauksessa. Kun näin läheltä kuinka aivan normaalin pelitilanteen suorittaminen väsyneenä ja puolihuolimattomasti aiheutti kyynärpään sijoiltaan menon ja pitkän sairasloman, pisti se tietenkin mietityttämään itseäkin. Hienoja harjoitusohjelmia voi aina suunnitella, mutta koskaan ei voi olla varma että ne toteutuvat ja vaikka olisi nimettynäkin johonkin arvokisajoukkueeseen, pelaaminen kisoissa ei ole varmaa ennenkuin todella nakottaa siellä kentällä.

Ehkä tervekin ymmärrys oman kropan haavoittuvuudesta johtuu myös vanhenemisesta tai sen ymmärtämisestä. Välistä tuntuu että olen yksinkertaiesti liian vanha näin kovalle tasolle ja kehittymismahdolisuuteni ovat aika surkeat. Kun aloittaa uuden lajin vasta 24 vuotiaana ei voi olettaa että kehittyisi siinä yhtä hyväksi kuin teini-iässä lajin aloittaneet eikä kroppakaan kestä tätä varsin fyysistä lajia ihan yhtä hyvin. Faktat on hyväksyttävä ja koetettava vain taistella entistäkin kovemmin. Niin se kai on.

Valmistavakausi starttaa flunssaisissa tunnelmissa

Tänään alkoi sitten turnaukseen valmistava kausi treenioihjelmassa. Viimeiset viisi viikkoa on ohjelmassa ollut maksimivoiman ja räjähtävän voiman kausi ja nyt pitäisi sitten satsata nopeuteen ja valmistautumiseen lokakuun EM-kisoihin. Harmittaa vain ihan älyttömästi kun tästä jaksosta meni kaksi viikkoa flunssan sairasteluun ja edelleenkin olen kipeänä ja treenikiellossa. Olisi ollut kiva fiilistellä vielä yhden maksimivoimatreenin parissa, mutten tiedä milloin salille ylipäätään uskaltaudun.

Jos jollakin lukijoista on hyviä vinkkejä flunssan torjuntaan niin niitä otan nyt vastaan enemmän kuin iloisin mielin. Tosin rohdon pitäisi olla sellainen, jonka ADT:kin (eli antidopingkomitea) sallii, eli luontaistuotteista ei oikein voi koskea mihinkään. Sairastin tosiaan yhden flunssa elokuussa, viikon olin terveenä ja sairastuin uudestaan. Nyt pöpö on jyllännyt jo puolitoista viikkoa ja bonuksena napsahti vielä korvatulehduskin. Tämä sairastelu tuntuu suurimmalta esteeltä tällä urheilijan urallani tällä hetkellä koska keväälläkin sairastin ainakin viisi flunssaa. Joku tässä nyt mättää mutten keksi mikä ja mitä sille tekisin, raivostuttaa, masentaa, jopa naurattaa ja itkettää tämä tilanne välistä.

Menneestä jaksosta olen kyllä tykännyt eniten kun tulee ihan urheilijaolo niitä isoja painoja tankoon ladatessa. :) Uskon, että voimaa on tullut lisää, räjähtävyydestä en sitten tiedä kun olen tällainen enemmänkin diesel-veturi tyyppinen ratkaisu. On mahtavaa, kuinka ylävartaloon tulleen voiman myötä kaikenlaiset niska- ja hartiaseudun vaivat ovat jääneet kokonaan pois. Heittoihin on selvästi tullut voimaa lisää, nyt olisi vain saatava tekniikka paremmin kuntoon niin että pääsen hyödyntämään kaikki tehot. Spurteissa olen edelleen heikoilla enkä tiedä kuinka paljon hidas, enemmänkin kestävyysjuoksijan kaltainen ihminen voi muuttaa fysiikkaansa harjoittelulla. Tässä lajissa tarvittaisiin räjähtävää nopeutta, mutta sitä ei vain tunnu minusta irtoavan ei millään vaikka kuinka olen koettanut juoksulenkeillä ja spinningissä sitä itsestäni kaivaa.

Tuleva kisoihin valmistava kausi pitää siis sisällään salitreenejä kevyemmin painoin suuremmalla toistomäärällä, juoksulenkit pitäisi jättää kokonaan pois ja keskittyä enemmänkin jalkaketteryyteen. Täytynee vielä miettiä, mitä jumppia sisällytän ohjelmaani. Tykkään käydä ainakin kerran viikossa jossain ryhmäliikunnassakin mukana niin saa vähän monipuolisuutta, oppii kenties uusia liikkeitä ja saa tehdä ryhmässä töitä. Tällä hetkellä suosikkini taitaa olla kahvakuula ja zumba, vaikka pelkäänkin (ehkä hieman neuroottisesti), etät joku heittää mua kuulalla päähän kun hikoilen eturivissä ja zumbassa olen usein aika ullakolla kun näen ohjaajan liikkeistä vain pienen osan. Olenkin todennut, että harrastan mutuzumbaa, jonka liikkeet saattavat välistä erota huomattavastikin valtavirran zumbasta. Zumbassahan ohjaaja ei yleensä kerro mitä pitää tehdä ja häntä pitää vain matkia. Kun en näe peilistä mitä ohjaaja tekee edessä, kopioin yleensä ihan ookoosti askelkuviot, mutta käsien liikkeet, lantion ja ylävartalon vetkutukset yms. jäävät sitten mielikuvitukseni varaan. Mutta hauskaa on ja varmaan on kanssa jumppaajillakin kun mua katsovat.

Pelitreeniä pitäisi tietenkin saada mahdollisimman paljon. Ongelmana on tällä hetkellä kuitenkin se, ettei salivuoroja ole tarpeeksi. Edellisinä vuosina meillä on ollut neljät treenit pk-seudulla, nyt varmistuneita treenejä on vain kahdet ja nekin samalla päivällä osittain samaan aikaan. Olen repinyt tilanteen vuoksi täällä jo hiuksiani, mutta minkäs teet. Aina ei vain onnistu ja kun salien hakemisesta ei kukaan oikein keväällä ottanut vastuuta (pelaajien itse hoidettava asia kaupungin kanssa) jäi varaukset tekemättä. Monissa maissa vammaisilla on tarjolla omia halleja joissa on mahdollisuus treenata vaikka joka päivä kunnon tiloissa joten lähtöasetelmamme ovat tältä osin aika karut. Lisäksi on fakta, että maajoukkuelaiset asuvat eri puolilla Suomea joten emme pääse pelaamaan yhdessä kuin leireillä.

Treeniohjelmasta piti vielä mainita, ettei sekään ole mikään itestään selvyys täällä vammaisurheilupuolella. Meillä on vain pelivalmentaja eikä ketään joka pitäisi huolta kotiharjoittelusta. Nykyisen ohjelman saimme entiseltä maajoukkuepelaajalta joka sen meille onneksi teki omalla ajallaan. Kukaan ei neuvo, valvo tai ohjaa sitä, millaisia liikkeitä kannattaisi tehdä, meneekö liikkee tpuhtaasti ja onko harjoitteluohjelma muutoinkin riittävän monipuolinen. Pelaamiseen, pelitaktiikoihin, kokoonpanoihin jne. keskittyvä päävalmentaja ei joka paikkaan repeä joten perustason treenaaminen on jäänyt jokaisen omalle vastuulle ja se vähän hirvittää minua välillä. Teen paljon töitä ja toivoisin, että työni ei mene hukkaan huonon tietämykseni takia. Mitään valitusvirttä en nyt tästä halunnut tehdä. Moni asia on kunnossa ja tukea löytyy. On esimerkiksi hienoa, ettei meidän tarvitse tällä hetkellä maksaa leireistä tai kisareissuista mitään.