Arki on soljunut täällä ihan omalla painollaan enkä ehkä siksikään ole käynyt täällä kirjoittelemassa kun on kaikki ihan "tylsästi" mallillaan. Treenitunteja on tässä kuussa kertynyt melkein jo puolet enemmän kuin flunssan vuoksi surkeasti menneessä helmikuussa. Maajoukkueen pelaajana mun pitää kirjata urheiluni harjoittelupäiväkirjaan ja nyt olen leikkimielisesti laittanut sinne excelin laskemaan myös tehdyt minuutit aina yhteen.
Määrällä ei saavuteta tietenkään laatua mutta noista kuukausittaisista loppusummista näkee hyvin mm. sen, kuinka paljon sairastelut ovat vieneet treeniltä terää. Tässä kuussa en ole ollut flunssassa! Tästä täytynee kiittää uutta ruokavaliota ja muutoinkin hidasta elämäntapojen muuttamista. Gojimarjoja, macaa ja immuuni buustereita eli orgaanisia monivitamiineja ja d-vitamiineja lienee syytä eniten hehkuttaa. Viikonloppuna oli jännä fiilis. Lauantaina dancemaratonin jälkeen tuli mielettömän viluinen ja kipeä olo. Kurkku ei ollut kipeä mutta jotenkin oli vaisu olo. Otin heti itseäni henkisesti niskasta, luin Harjun ohjeet flunssan ehkäisystä vielä kerran ja keskityin flunssan karkoittamiseen. Vielä sunnuntaina olo oli viluinen ja vajaakuntoinen, mutta maanantaina kaikki oli taas kunnossa eikä flunssa tullut kylään. Nyt uskallan tämän jo kirjoittaa, alkuviikosta en uskaltanut tulla tänne hehkuttamaan kuinka selätin flunssan. ;) Mikään supervastustuskyky mulla ei varmastikaan vielä ole kun vasta hetken olen tätä uutta elämäntapaa noudattanut, mutta yksi voitto nyt ainakin tuli tällä konstilla.
Salitreenissä kaikki menee suht mallikkaasti uudella perusvoimakaudella. Sarjoissa pitäisi pyrkiä pyramidimaisuuteen eli tehdä aluksi ja lopuksi toistoja enemmän ja lisätä painoja keskimmäisiin sarjoihin mutta tämän toteuttaminen vaatii vielä vähän sopivien painojen etsintää ja tunnustelua. Vähitellen salilla tehtyihin laitteiden siirtoihinkin alkaa tottua ja pärjään siellä kohta jo aika normaalin näköisellä liikkumisella. Lemppari vatsalaitteenikin, Ab-solo jossa heitetään 4kg kuntopalloa on korjattu ja voi sitä riemua kun pääsin viskomaan palloa tänään käsitreenin kruunuksi.
Juusosta täytyy sen verran mainita, että hän tuntuu viihtyvän kuntosalin lapsiparkissa jos mahdollista niin entistäkin paremmin. Poika arvailee aina matkalla salille kuka hoitaja siellä milloinkin on ja kun lähdetään, on hoitajaa käytävä aina erikseen halaamassa. Toisaalta Juusolle on kehittymässä jonkinsortin addiktio karjalanpiirakoihin ja osasyyllisenä voinemme pitää treenaamistani. Aina salilta lähdettyämme Juuso alkaa makustella sitä kuinka hänellä on karjalanpiirakkanälkä ja Sellon kaupoista emme pääse ohi ilman kaameaa huutoa jos piirakkaa ei ala kuulua. On äidin kärsivällisyydestä ja viitselijäisyydestä kiinni, milloin poiketaan kaupan kautta ja milloin väännetään periaatteen nimissä ilman.
Salilla mietin tänään taas (nyt kun sarjojen välissä on pidettävä niin ärsyttävän pitkiä taukoja ehtii ajattelemaankin) omaa urheiljaidentiteettiäni. Kun ihmiset kysyvät, mitä teen "työkseni", on jotenkin vajaata sanoa vain, että olen hoitovapaalla hoitamassa Juusoa. Se kertoo musta vain puolet tästä arjesta jota meillä eletään. Treenaan niin paljon että jotenkin sitä haluaa mainita myös sen puolen.
Sitten ongelmaksi muodostuu mitä sanaa tästä toiminnasta käyttää. Pelkkä treenaaminen tai liikunnan harrastaminen on aika loiva ilmaus. Välillä aina urheillessani mietin, että nyt luovuttaisin jos vain harrastaisin tai tänään en menisi ollenkaan jos en maajoukkueessa pelaisi. Paras esimerkki tästä on viime kesältä. Olimme joukkuekaverin kanssa sopineet että menemme heittämään kuntopalloa. Kun kaveri tuli, satoi ulkona kaatamalla ja oli aika kylmäkin. Ulos heittelemään emme todellakaan olisi lähteneet ilman sitä jotakin vakavuuden astetta mikä tähän toimintaan liittyy. Sormet kohmeessa ja litimärkänä sitä tuli miettineeksi silloinkin, että mitä tämä oikein on nimeltään.
Paras sana jonka olen keksinyt on tuo puolivakavissaan urheileminen. Tosin tuokin on ympäripyöreä ja kummallinen sana kun sitä tarkemmin miettii. Huippu- tai ammattiurheilija en ole vaikka maajoukkueessa pelaavia varmaan yleensä sillätavoin ajatellaan. Minusta silloin pitäisi olla oma valmentaja jatkuvasti mukana, ruokavalion tarkemmin mietittyä ja suoraan sanottuna tietämyskin asioista ihan eri tasoa. Enkä minä nyt miltään huippu-urheilijalta näytäkää lyhtypylväs jalkoineni ja heiluvine alleineni.
Jos sanoo, että olen kotiäiti ja pelaan maajoukkueessa maalipalloa, joutuu suurella todennäköisyydellä samalla kertomaan lyhennetyn version maalipallon säännöistä (ei kukaan tätä lajia oikeasti tunne) ja omasta näkövammadiagnoosistaan. En häpeä näkövammaani enkä sitä väenväkisin halua peitellä, mutta käsisydämelle, olisiko teistä kiva kertoa omista sairauksistanne yksityiskohtaisesti kenelle vain? Ja toisinaan on päiviä, ettei oikeasti jaksaisi aloittaa sitä samaa diagnoosikeskustelua aina. Musta on hyvä että ihmiset saa tietoa näkövammaisuudesta ja mielelläni sinänsä asioista puhun, mutta aina ei vain jaksa sitäkään. Ja ikävä kyllä ihmiset kysyy aina ne ihan samat asiat...
Tuosta tulikin mieleeni että taas maanantaina sain hyvän muistutuksen, miltä tämä meidän laji saattaa ulkopuolisesta näyttää. Eräs nainen oli seuraamassa maajoukkueemme fysiikkatreenejä ja totesi pelinomaisia harjoitteita katsottuaan, että "olette te kyllä taitavia. Tuohan on ihan sairas laji". Ja niin tosiaan, onhan se aika erikoista heittäytyä 40-60km/h kulkevan kovan pallon eteen makaamaan kun ei näe mitään. Kyllähän tuo laji vähän jonkinsortin masokismia taitaa vaatia.
Kuten syksyllä kirjoitin, saimme siis pääkaupunkiseudulle yhteensä neljät maalipallotreenit viikkoon. Maanantaina on maajoukkueen fysiikkatreenit ja toiseksi treeniksi tarvitsisi aina peliä sisältävän treenin. Eihän tätä lajia kuntosalilla tai palloa heittelemällä opi, pelatessa se kehitys kuitenkin tapahtuu tai konkretisoituu. Nyt treenejä on niin monia, ettei niihin oikein tahdo löytyä riittävästi pelaajia. On kyseltävä ja kartoitettava osallistujamäärä jotta treeniin saadaan ainakin kuusi osallsitujaa ja päästään pallottelemaan. Näyttää siltä, että on käytävä miesten kanssa pelaamassa jotta sitä peliaikaa itselleen saa. Se on tietty vähän erityyppistä ja vaatii pojiltakin joustoja, mutta naisten treeneihin ei vain tunnu enää löytyvän riittäväsit porukkaa. Harmillinen homma sanoisin.
***
Tämä blogitus tehtiin Stellan tahdissa. Spotifystä en sitä pysty enää kuuntelemaan kun kerrat on täynnä joten youtuben kautta valkkailin kuulokkeisiin suosikkejani. Häävalssi on ehkä kaikkein kaunein biisi jonka tällä hetkellä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti