Kisakyläelämää osa 2

Jatketaanpa tätä kisakylän elämästä kertomista vielä kun nyt kerrankin on aikaa tapettavana ennen peliä. Monia taitaa kiinnostaa ruokahuolto täällä kisoissa. Kylästä löytyy siis valtavan iso teltta / väliaikainen rakennus, joka on pullollaan erilaisia ruokia. Kuvittele Prisman kokoinen valtava halli, jossa reunoilla on ruokaa tarjoavia kojuja / tiskejä ja keskemmällä sitten pitkiä pöytiä tuoleineen. Tarjolla on USA:laista, välimerellistä, eurooppalaista, afrikkalaista, halaita, aasialaista ja brittiläistä ruokaa sekä tietenkin paljon hehkutettu mäcci. Kuulostaa syömärin taivaalta, mutta aika nopeasti meillekin alkoi paljastua tämän luksuksen toinen puoli. Heikkonäköisenä joutuu tekemään kamalasti duunia saadakseen selville, mitä kaikkea ruokavaihtoehtoja missäkin on, eikä siltikään mieleistä aina löydy. On typerää ensin jonottaa jollekin tiskille vain katsomaan, mitä ruokaa on tarjolla. Lisäksi muiden mamiden jonotuskulttuurin puute, pitkät kävelymatkat ruokalan sisällä, ruuhka, näkökentän ulkopuolella mennä viipottavat pyörätuolit ja kääpiöt sekä meluinen äänimaisema ovat riesana. Usein ruoka ehtii jäähtyä ennenkuin pääsee pöytään istumaan ja kavereita on kovin vaikea löytää pöydistä. Parhaaksi ruokapaikoiksi olemme todennettiin yllättäen afikkalaisen ja aasialaisen keittiön. Hilareita ei täällä oiikein voi välttää ainakaan näin heikon näön vuoksi, mutta kyllä täällä hengissä on hyvinkin pysynyt ;)

Aika tosiaan kuluu täälllä yllättävänkin nopeasti. On mahtavaa, kun joku muu hoitaa puolestani ruoanlaiton, pyykkien pesun ja siivouksen. Kuntosali ja lenkkeilymahdollisuudet tekevät kuntoilusta helppoa. Joka päivä ollaan käyty treenaamassa palloilua puolen tunnin automatkan päässä. Hassulta tuntuuu kun meidän kahdeksan henkistä joukkuetta kuljetetaan kaksikerroksisella bussilla, mutta ainakin ollaan päästy ihailemaan sellaistakin kulkupeliä.

Säät ovat olleet vähintäänkin mielenkiintoiset. Alkuaikoina oli ihan suht lämmintäkin ja capreille oli käyttöä (kisavaatteistamme suurin osa alaosista on lyhyt lahkeisia, housuja on vain kahdet) mutta nyt tilasin kotoa jo sukkikset ja lapaset kun ollaan oltu kaksi päivää ihan jäässä täällä. Ilma näyttää oikein kauniilta ja kyllähän tuolla jotkut t-paidassakin vetää, mutta ilma on raaka kuin suomalainen syysaamu.

Turvallisuus asiat on täällä tosiaan aika eri tasoa kuin muissa kisoissa aiemmin. Kylän ympärillä on aika moninaiset aidat ja muut joiden ansiosta tänne ei meidän omallakaan bussilla ihan hetkessä tulla. Akreditointikortti on roikuttava kaulassa aina, muutoin ei välttämättä ole asiaa edes ulko-ovesta ulos. Olen aina ärsynnyt turvatarkastuksia, mutta nyt jatkuviin läpivalaisuihin on jo tottunut. Kaikkein hauskinta musta on kun aina lenkille mennessä ja sen aikana joutuu välissä menemään turvatarkastuksen läpi. Koeta siinä sitten steppailla ja pitää sykettä yllä kun miehet läpivalaisee kännykän ja muun omaisuuden. Siitä tulee jotenkina ina yhtä epätodellinen olo. Kisajärjestäjän puolesta ollaan saatu kännykät joita pitää pitää aina mukana, muutoin koetan ottaa lenkille mahdolklisimman vähän kamaa ettei tarkastus vie liikaa aikaa.

Uskomatonta on ollut ihmisten suhtautuminen meihin urheilijoihin. Olen kahdesti käynyt porttien ulkopuolella tuossa viereisessä ostoskeskuksessa ihmiset oikein fanittaa meitä. Meistä otetaan valokuvia, pyydetään pinsssejä ja nimmareita. Ihan hurjaa ja yllättävää enkä tiedä miten siihen suhtautuisin. Jouduttiin kaverin kanssa jo BBC:n radiohaastatteluun viime ostosreissulla. Toimittaja halusi kuulla miten eka viikko oli mennyt ja meidän lajista muutoinkin. Oma kielitaito on ihan jäässä ja oikein hävitti oma asioiden kaartelu ja kiemurtelu. Olisi paljon helpompi puhua englantia joillekin muille kuin natiiveille.

Kisakyläelämää

Tätä postausta on nyt valmisteltu monena päivänä täällä kisakylässä. Toisin kuin olin epäillyt, on tämä eka viikko mennyt ihan mielettömän nopeasti täällä eikä tekemisen pulaa ole ollut. En ole oikeastaan ehtinyt tehdä mitään niistä asioista, mitä olin haalinut itselleni tyhjiä hetkiä täyttämään; opetellut virkkaamaan, neulonut paidan, uppoutunut kirjojen kuunteluun tai tehnyt muutamia työjuttuja. Huomenna on eka peli ja nyt ehkä ihan hyvä hillitä jännitystä tekemällä jotain ihan muuta, eli kirjoittamalla tänne.

Lattiaan on ollut pakko vain tottua, eihän tänne luovuttamaankaan ole tultu. Yritän olla ajattelematta kuinka mukavaa pelaaminen kunnon lattialla voisi olla ja keskitän vain tähän hetkeen. Kuten täälläkin mainitsin, eniten auttoi se, että sain puhua asiasta (tällä kertaa valmentajan kanssa) ja purkaa oloani sitä kautta. Hiljaa en ole pystynyt asiaa käsittelemään. Kun selvisin pienestä flunssasta, sain vaivoikseni kipeän yläselän/lavan. Maanantaina olin tääll paikallisella hierojalla ja vaikka käsittely tuntuikin erittäin hyvältä, meni selkä tosi kipeäksi seuraavana päivänä. Nyt pärjään hyvin selkä teipattuna mutta ei tämä ihan kivutonta ole. Lisäksi piti aloittaa tulehduskipulääkitys ja se ärsyttää mun mahaa tosi paljon.

Tässä vähän kuvia meidän kisakylästä.

Suomen joukkue on poikkeuksellisesti majoitettu samaan rappuun Irlannin kanssa. Joukkue asuu samassa huoneistossa kolmessa eri makuuhuoneessa.  Meillä on yhteinen olkkari ja kahden hengen makkarit. Kuvassa minun ja Iidan huone. Ihan mukava näköala ja iso ikkuna. Mutta eniten harmittaa kun kaappitilaa ei oikeastaan ole  (kuten kuvan sekamelskakin näyttää) eikä koko asunnosta löydy yhden yhtä työpöytää / tuolia. Kuvassa hyvin edustettuna koivukuosiset pelikassimme ja sadetakki. Huomaa myös reikä lattiassa jonka huoltajamme ystävällisesti korjasi maalipalloteipillä. Reikä siis oli jo lattiassa paikalle tultuamme joten emme ole syypäitä sen ilmestymiseen.

Tässä näkyy kaueampaa meidän suomalaisten asuintalo(kuvan vasemmanpuoleinen talo).Samasta talosta löytyy Aasian maita lähinnä. Kisakylä on mukavan kompakti, kaikkialle on lyhyt kävelymatka. Ruokalaan ehkäpä 200metriä ja kuntosalille suunnilleen saman verran. Fyssari taitaa olla pisimmän matkan päässä meiltä, reilusti alta kilometri sinnekin vain on. Autoja ei onneksi joka tiellä edes saa kulkea joten aika vapaasti saa mennä tallustaa. Kisapaikalle meiltä on reilun kilometrin matka.

Tässä Suomen joukkue kokonaisuudessaan. Olemme juuri olleet tervetulijaistilaisuudessa. Meitsin lemppari- kisavaatteet ovat tässä esillä. Tuo sininen kauluspaita istuu hyvin ja on nätti päällä, valkoiset housut oikein mukavat ja kyllä tuo mun päällä oleva hamekin hyvä on.

Lopuksi pari kuvaa eilisistä avajaisista. Fiilis oli aivan mahtava, ei oikein nukutuksi saanut moisen spektaakkelin jälkeen. Jo kävelymatka kämpiltä areenalle oli elämys kun matkan varrelle oli järkätty kaikenlaista kuultavaa ja nähtävää. Ei siis haitannut vaikka jouduttiin tovi odottelemaan h-hetkeä. Syke hakkasi lähempänä 200 enkä tässä pysty sanoin kertomaan kuinka mahtava fiilis oli kun viimein astuttiin täpötäydelle stadionille loistevalojen keskelle. Leijuin kuin maasta parikymmentä senttiä ilmassa kävelykierroksen, vilkuttelin ja annoin lentopusuja, nautin täysillä. Sain hillitä itseni etten alkanut pomppia ja juoksennella ympäriinsä, energiaa oli niin valtavasti siinä hetkessä.

Marssittuamme kierroksen lipun perässä meidät istutettiin alas muiden sisäänmarssia katsomaan ja ohjelmaa odottamaan. Tämä tuntui musta jotenkin tosi pöljälle, istua nyt keskellä urheilustadionia tuollaisessa tilaisuudessa. Lisäksi oli ihan käsittämättömän kylmää, mullakin oli päällä kuoritakin alla verkkatakki, neule ja kaksi t-paitaa ja olin aikalailla jäätyneessä tilassa. Onneksi käytiin vähän kaverin kanssa lämmittelemässä tanssin merkeissä. Irlantilaiset menivät vapaaehtoisten tanssijoiden sekaan tanssimaan ja mekin sinne sitten ängettiin. Hulvattoman hauskaa oli.

Ohjelma oli hieno ja etenkin olympiatulen tuominen, ilmassa tanssivat ihmiset ja lopun ilotulitus tekivät kyllä vaikutuksen. Nyt olisi mahtava päästä näkemään ylen lähettämä kooste areenasta, mutta sitä ei täältä ulkomailta voi katsoa. Mutta jos et ole vielä sitä käynyt areenasta tuijottamassa, kannattaa sinun se tehdä. Hieno show.

Nyt siis odotellaan pelien alkua ja tositoimiin ryhtymistä. Kisaturistina oleilu ja treenaus loppuu ja päästään näyttämään mitä varten on viime vuodet reenattu ja hikoiltu. Jännitystä täytyy nyt oppia hallitsemaan ja kaivaa itsestä se taistelutahto esille. Onneksi kotijoukotkin saapuvat Lontooseen huomenna ja saan tavata Juusonkin sunnuntaina. Melkein viikon verran selvisin aika vähällä ikävöinnillä mutta nyt tekee välistä tosi tiukkaa.

Ei tämän nyt näin pitänyt mennä...

Alkuun varoitus, tämä teksti ei sisällä juurikaan positiivisia ajatuksia eikä ole soveliasta luettavaa joukkueemme jäsenille joiden pitänee keskittyä tuleviin matseihin.

Lontoossa ollaan, siitä pitäisi olla kait edelleen onnellinen ja muuta, mutta nyt ei oikein inspaa sekään hehkutus. Eilen päästiin ensimmäistä kertaa testaamaan Copperbox areenaa jolla kisat käydään ja sen jälkeen on fiilikset vaihdelleet lähinnä itkun ja raivon välillä. Areena on itse asiassa pienempi kuin mitä ajattelin, minusta Turkissa maailman kisoissa halli oli massiivisempi, joten uskoisin ettei se tuota ongelmaa. Ahdistus kasvoi huippuunsa lattiamateriaalin vuoksi. Lattia on aivan käsittämättömän tahmea. Kentällä ei pysty liukumaan senttiäkään vaan sitä jysähtää juuri siihen asentoon ja kohtaan, johon ruhonsa alas laittaa. Lisäksi teipit tuntee tämän vuoksi vaikeammin koska jalka ei liu'u lainkaan lattiaa vasten ja heitossa jaloissa on pitoa jo vähän liikaakin.

Areenaan tutustumisesta on nyt kohta vuorokausi mutten ole päässyt lainkaan eroon sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Pelaaminen ei onnistunut oikein ollenkaan eikä suoritusta ainakaan parantanut pettymyksen ja kiukun kyyneleet jotka vuosivat vuolainen suurimmassa osassa treenipelejä. En vain saa itseäni kasaan oikein mitenkään enää. Kentällä on lähinnäs urulline n olo kun ei pysty lähellekään siihen suoritustasoon johon oikeasti pääsisi kunnon kentällä. Vapaa-ajalla kun ei treenata, itkuisuus muuttuu vitutukseksi ja suoranaiseksi vihaksi koko kisoja kohtaan. En ymmärrä miten tällainen on mahdollista, että näin isoihin ksioihin laitetaan noin surkea lattia eikä meille ole tullut tästä tietoa aiemmin. Tieto oli, että taraflexillä pelataan, mutta että tällaisellä, ei ollut tiedossa ainakaan pelaajilla. Olen treenannut koko kesän aivan päinvastaissella lattialla.

Eniten tässä kait masentaa se, että koen treenanneeni nyt aivan turhaan näin monta kuukautta. Tulin tänne näyttämään kuinka hyvin osaan pelata ja nyt joudun opettelemaan pelaamaan aivan uudella tavalla muutaman päivän aikana. En vain pysty muuntautrumaan riittävän nopeasti. Omassa pelitavassani hyödynnän paljon lattian liukuvuutta ja olen hyvin tarkka siitä, että torjunta-asento on hvyä. Nyt tuolla lattialla en edes pääse kunnolliseen torjunta-asentoon, koska raajat jumahtavat lattiaan kiinni heti siihen osuessaan. Varsinkin alajalkaa ja alakättä on vaikea saada kunnolla suoraksi. Olen sen verran perfektionisti, että turhaudun kun en pääse siihen mitä tavoitteenani pidän ja minkä osaan.

En tiedä miten pääsen tästä eteenpäin ihan oikeasti. Täällä ei nyt pysty riehumaan, huutamaan ja puhumaan tätä asiaa oikeasti läpi, tai ei meidän joukkuehenki sitä taitaisi kestää. Nyt on vain pakko olla hiljaa ja purra hammasta. Tällä tavoin en tiedä pääsenkö yksin tämän olon ohi ollenkaan. Yleensä omassa päässäni ongelmat vain kasvavat, eivät ainakaan ratkea. Nyt on fiilis etten halua mennä kentälle oikeissa peleissä koska en pysty antamaan joukkueelle sitä panosta jonka osaan, en halua nolata itseäni enkä tehdä sitä joukkueelleni. On hirveätä että näin paljon treenattuani ja näin pitkälle päästyäni en yhtääkkiä enää haluakaan kentälle. Se on pelottava ja ahdistava fiilis.

Taidan kirjoittaa muusta täällä tapahtuvasta ja olevasta sitten joskus myöhemmin enemmän. Nyt eivät voimat riitä oikein mihinkään. Täällä syödään paljon, treenataan kerran päivässä, käydään hieronnoissa ja kulutetaan aikaan. Haluaisi vain unohtaa koko paikalla olon, herätä kotoa omasta sängystä perheen vierestä.

Tyyntä myrskyn edellä

5 päivää lähtöön,  13 päivää ensimmäiseen peliin Lontoon paralympialaisissa!

Tänään aloitin pakkaamaan Lontoon reissua varten. Tämä on nyt jotenkin tosi hämmentävää, että nyt sitten viimein olen oikeasti pakkaamassa niitä kamoja ihan oikeasti tuohon laukkuun ja olen ihan oikeasti kohta lähdössä. Siis niin monta viikkoa ja kuukautta on vain miettinyt sitä, kuinka joskus sitten jos pääsee lähtemään niin... mutta että nyt oikeasti olen lähdössä, en meinaa tajuta en. Olen kirjoitellut listoja siitä, mitä mukaan kannattaa ottaa, mitä pitää tehdä ennen reissua ja mitä kotijoukkojen huomioida kun olen lähtenyt, mutta tänään konkretia jotenkin iski ihan uudella tavalla tuossa tajuntaani kun heittelin listassa olevia asioita kassiin.

Nyt tietenkin moni tuhahtaa ja pyörittelee päätään, että mitä se hullu hermoilija siellä nyt pakkailee kun lähtöön on vielä monta päivää aikaa. Ajatus kuitenkin on, että pakkaan nyt kun aikaa on, ensi viikolla sitä ei oikein ole lainkaan. Tänään piti olla viimeinen leiripäivä maajoukkueen kanssa, mutta onnistuin haalimaan itselleni sen flunssan ja jätin siksi leirin väliin. Olo on onneksi varsin hyvä, jos näin loivalla flunssalla selviän, täytyy olla tyytyväinen. Mutta tässä vaiheessa ei kannata urheilla kipeänä joten olen nyt vain sitten laiskotellut. Torstaina Ville hieroi etureiteni oikein hyvälle mallille, mutta en ole sitä nyt päässyt kunnolla testaamaan flunssan vuoksi. Polvi ja nilkka olivat kuulemma vähän poissa paikoiltaan, siinä saattoi olla yksi syy miksi reisi oli saanut ylimääräistä kuormitusta. Nyt on jo kova nälkä päästä taas treenaamaan. Tiistain jälkeen en ole mitään pystynyt tekemään näiden sairastelun vuoksi. Toivotaan, että ensi viikolla sitten...

Huomenna onneksi ollaan perheen kanssa rauhakseen koko päivä. Maanantaina olen kotona vasta klo 20 aikoihin kun menen töiden jälkeen kampaajalle kisahiuksia laittamaan. Tiistaina (jos vain olen terve) on vihoviimeiset maalipallotreenit ja olen kotona klo 20. jälkeen. Keskiviikkona joutunen tekemään törkeän pitkän päivän töissä jotta saan kaiken suht hyvälle mallille reissun ajaksi ja illalla mennään vielä vanhempieni luokse käymään. Torstaina finski kuljettaa meitin sitten Lontoon suureen kaupunkiin! (Ei kuulosta vieläkään todelta)

Kisakylässä ehditään siis majailla melkein viikon päivät ennen kuin varsinaisesti kisat startataan. Aion kirjoitella sieltä blogiin mahdollisimman paljon, laitella teille kuvia sääntöjen sallimissa rajoissa ja pitää teidät muutoinkin ajan tasalla toiminnastani. Tämän blogin lukemista ei siis kannata lopettaa nyt kun äiti on pääsemässä sinne Lontooseen. Tarjolla ainutlaatuinen tilaisuus päästä seuraamaan mitä kaikkea paralympialaisiin osallistumiseen sisältyykään. Joukkueen kuulumiset jätän jälleen vähälle, mutta omista fiiliksistäni jaarittelen kyllä edelleen tiiviisti.

Henkinen valmistautuminen on ottanut isoja askelia tämän viikonlopun aikana kun olen onnistunut siirtämään työkuvioiden miettimisen pois pienestä päästäni. Pyrin keskittymään hyvän, luottavaisen fiiliksen luomiseen itselleni. Me voitamme, me olemme hyviä, me pystymme siihen. Enää ei kannata miettiä mitä ei osaa, missä ei ole hyvä jne. Tai näin mä ajattelen, en mä tiedä miten oikeasti kannattaa. Voittamaanhan sinne on pakko lähteä, ei me mitään kokemusta lähdetä sinne haalimaan ja katsomaan mihin omat taidot riittää.
 
Ainut, mitä yritän tietoisesti olla ajattelematta tässä lähdössä, on Juuson hyvästely. En oikeasti vieläkään tiedä miten selviän melkein kolme viikkoa ilman tuota rakasta poikaani. Olen anonut vierailupassia miehelleni ja Juusolle yhtenä kisapäivänä niin, että saisin edes hetken olla taas heidän lähellään ja sylitellä Juuson kanssa, mutta en tiedä mitä se lopulta auttaa noin isossa erossa. Itku on lähellä nyt kun tätä asiaa tähän kirjoitankin joten rankkaa tulee olemaan. Pakko tätä asiaa olisi varmaan miettiä etukäteenkin, valmstautua siihenkin, mutten vain halua.

Hei muuten paralympiakomitean sivuilla (www.paralympia.fi) on nyt viimein nuo meidän urheiljaprofiilit. Sieltä voi käydä lukemassa meidän joukkueen kokoonpanot ja vähän tekstiä jokaisesta. Sivuilta löytyy myös kisojen viralliset akreditointikuvat. tässä mun kuva jossa näytä kyllä epäilyttävän nuorelta.

Töitä ja pakkolomaa

8 päivää lähtöpäivään, 16 päivää avausotteluun Lontoossa

Joo ihan kuten arvelin, kiirettä on piisannut ja olen vain haaveillut tänne kirjoittelusta. Nytkin ehdin tänne oikeastaan vain siksi, että päätin skipata illan venyttelyt (hyi minua) ja olen pakkolomalla urheilusta. Töissä riittää vilskettä ja päivät venyvät pakostakin vähintään kahdeksan tunnin mittaisiksi. Stressaan kaikkea tosi paljon siellä, olen huono sietämään sitä, ettei kaikkea pysty aina tekemään heti ja kunnolla ja kaikkea uutta on vielä niin valtavasti.

Oikea etureisi alkoi vihoittelemaan maanantaina salitreenissä kun tein askelkyykkyä. Tiistaina pelitreeni meni ihan ongelmitta kunnes istuin hetken vaihdossa ja kun jatkoin pelaamista, reiteen sattui. Kipu on sen verran hallitsevaa, että pelaaminen piti lopettaa kesken ja nyt täytyy ottaa iisisti siihen asti että hieroja selvittää mistä voisi olla kyse. Jalka tuntuu olevan jotenkin vain jumissa. Tunne on sellainen kuin voisi olla kunnon askelkyykkytreenin jälkeen eli lihakset on pumpissa. En jaksa olla tästä kuitenkaan huolissani kovinkaan paljon, uskon että se paranee kunhan lepäilen ja huollan.

Eniten nyt pelottaa tulevia kisoja ajatellen kotonamme riehuva flunssapöpö. Juuso ja Joona ovat molemmat sairaana, Juuso tosin näyttää selviävän pelkällä nuhalla. En tiedä oikeasti mitä teen jos itse tuon saan. Töistä on tosi vaikea olla nyt poissa kun kalenteri on lälhes täysi lähtöpäivään asti ja tiedän muutoinkin, että poissaoloni kisojen ajan hankaloittaa työkuvioita jo ihan tarpeeksi. Olen nyt koettanut kerätä kaiken taistelutahtoni ja "poppaskonstini" flunssan taltuttamiseksi jo ennakkoon, pakko vain toivoa ja uskao parasta.

Pelaamisen suhteen tuntuu olevan liikkeellä jonkin sortin kisapaniikkia tai stressiä. En tiedä, mutta en ole oikein mihinkään tyytyväinen omassa pelaamisessani ja pystyn nauttimaan pelistä vain harvoin. Heittojen suunnat eivät ole niin hyvät kuin ovat olleet, kummallisinta lienee se että heitot kulkevat paremmin oikeassa laidassa pelatessani (kun siis yleensä pelaan vain vasemmassa joka on ollut aina parempi puoli minulle). Puolustuksessa olen nyt todennäköisesti totuttanut itseni liian hyvin siihen puulattiaan ja laiskistunut liikkumisessa. Puulattia luistaa sen verran paremmin, että kun viikonloppuna pelattiin Ruotsissa samantyyppisellä lattialla kuin mikä Lontoossa tulee olemaan, oli puolustuksessani ihan tyhmiä virheitä ja pelaaminen takkusi. Olen jotenkin palannut monta askelta taaksepäin kun joudun miettimään perusasioita sen suhteen, miten liikun puolustusalueella suhteessa palloon vastapuolella.

Rangaistusheittojen kanssa turnausstressi taitaa näkyä parhaiten. Vaikkei näin missään nimessä saisi ajatella, olen sisimmässäni sitä mieltä, etten voi saada mitään rankkareita kiinni. Kun luovuttaa jo etukäteen, ei voi oikein torjunnassa menestyäkään. Jostain pitäisi vetäistä kauhea kasa onnistumisia tähän nyt jotta usko palaisi edes hiukan, mutten oikein tiedä mistä.

Ehkä on siis ihan hyvä että laiskottelen nyt muutaman päivän, keskitän voimat töihin ja itseni paranteluun. Treenaaminen näin henkisesti raskaan työn kanssa osoittautui rankaksi ja olen saanut pakottamalla pakottaa itseni jokaiseen treeniin töiden jälkeen. Ei ole mitenkään hauskaa päästä kotiin vasta klo 20 aikaan vain nukuttamaan Juuso, pakkaamaan seuraavan päivän treenikassin ja nukkumaan. Aamulla taas kuudelta ylös ja töihin. Tai kyllä tuollainenkin välillä kävisi, mutta ero entiseen on aika merkittävä.

ps. anteeksi kirjoitusvirheet ja hoonosoomi. Herätys on kahdeksan tunnin päästä joten nyt on vain mentävä iltapuuhiin.

Rättipoikkisekaisin

Nonniin, ensimmäinen, joskin tynkätyövikko takana ja täytyy sanoa, että vaikkei työt nyt ihan niin jouhevasti alkaneetkaan kuin olin uskonut, on tunnelmat olleet kuitenkin uupuneet. Stressaan ja jännitän töiden alkua  ihan älyttömästi tiedostamattani ja monet yöt olen asioita turhaan pääsäni vatvonut nukkumisen sijaan. Nyt onneksi alkaa tilanne olla jo parempi. Koska olen päivisin niin väsynyt, nukahdan lähes siinä hetkessä kun pää koskettaa tyynyä. Mielikuvatreeniä ja rentoutumista pitäisi selvästi taas muistaa tehdä aktiivisesti enemmän, ei vain ole voimia juuri nyt. Välillä olen ihan pihalla kaikesta (etenkin iltaisin), hyvä jos muistan mitä olen päivän aikana tehnyt tai mikä viikonpäivä on.

Treeniohjelmassa aloitettiin siis pikavoimakausi ja on pakko todeta, ettei se nyt tähän omaan elämäntilanteeseeni kovinkaan nohevasti istu. Olisi kiva vetää jotain maksimivoimaa jossa ei tarvitse ajatella suuria tai olla säpäkkänä, perus lihastyö vain riittäisi. Nyt pitäisi ensinnäkin olla aina levännyt ja hyvin nukkunut ennen salitreeniä ja toiseksi keskittyä tekemään jokaisesta liikkeestä maksimaalisen nopea ja terävä. Ei toimi nyt ei vaikka kuinka haluaisin. Väsyttää ja treeni on tehtävä niinä päivinä kun se sopii aikatauluihin, ei kropan kunnon mukaan. Perjantaina esimerkiksi olin pelaamassa ensin klo 22 asti illalla ja aamulla klo 9 aloitin salilla ylävartalotreenin. Ei hyvä ollenkaan, mutta mutoin en olisi ehtinyt tehdä treeniä ollenkaan tällä viikolla. Vastaavia väkisin ängettyjä treenejä tulee jatkossakin muutamia olemaan, mutta toivotaan ettei nyt ihan noin tiukalla aikavälillä enää. Treeni ei juuri kehitä ja ole hyödyksi jos sen tekee väsyneenä ja palautumattomilla lihaksilla.

Tiistaina käytiin postista hakemassa kauan odotettu varustepaketti. Paralympiajoukkue saa käyttöönsä täysin samat vaatteet kuin olympialaisjoukkue eli Haltin ja Asicsen kamoilla mennään. Tavarat tulisi saada mahdutettua kahteen laukkuun joista kuvassa se isompi pyörällinen versio ja reppuun. Pitkähihaisia paitoja ja pitkiä housuja oli todella vähän joten säiden on parasta olla lämpöisät ettei koko joukko vilustuta siellä kaukana ;) Noiden kuvassa näkyvien kenkien kanssa mun pitää vielä tehdä paljon töitä. Muita kenkiä matkaan ei saa ottaa ja pidettyäni noin kilometrin matkan noita vlakoisia kenkiä, on varpaassa jo komia rakkula joten jotain treeniä vaatii vielä tämäkin. Vaatteet olivat sentään onneksi paljon mukavemmat kuin mitä etukäteen pelkäsin ja kaikki olivat sopivaa kokoakin. 

Eilen oltiin SLU-talolla Lontoo infossa päivä. Mediatialisuuden ohella meille jaettiin käytännön tietoa Lontoon kisajärjestelyistä, etenkin turvallisuuden ja median osalta, matkakuvioista paikanpäälle yms. Tänään jatkettiin sitten maalipallojoukkueen kanssa pelailun merkeissä. Jostain syystä tämä leiri meni multa aikamoisella suorittamisella ja väkipakolla vääntämisellä. Ilo pelaamiseen ja nauinto puuttuiva tkyllä täysin. Aina kentällä ollessani en edes muistanut kenen kanssa pelasin tai mikä tilanne oli. Rutiineja tuntuu pelaamiseen olevan jo sen verran, ettei homma siltikään ihan plörinäksi mennyt. En tiedä mistä sitä iloa pitäisi etsiä. Ehkä tämä helpottaa jahka työkuviot alkavat selkeytyä.