Kotomaassa on nyt oltu kaksi päivää ja pää on edelleen pyörällä. Hyvä, että kirjoitin tänne vähän asioita muistiin koska nyt tuntuu koko edellinen viikko turnauksessa yhdeltä sumuiselta mössöltä. Muistan keitä vastaan olemme pelanneet, mutta muistia saa todella kaivella jotta muistaisi miten matseissa tarkalleen ottaen kävi tai mitä matsien aikana tapahtui. Sulateltavaa on kertakaikkisesti liikaa joten on ihana asia, että KIHU:n mies oli matkassa mukana kuvaamassa matseja ja saamme kaikki pelimme dvd:nä itsellemme. Vasta kun niitä pääsee katsomaan ja ihmettelemään, kirkastuu se mitä todella on tapahtunut.
Lähdin tavoittelemaan paria minuuttia peliaikaa ja taistelemaan ulos pelijännityksestä mutta pelasinkin viisi kokonaista peliä ja yhden erän kahdessa pelissä. Ihan mieletön saavutus varsinkin kun puolustin hyvin ja tein kaksi maalia. Valmentajamme valitsee pelin kokoonpanon aina vastustajan mukaan, mutta jos edellisen pelin kokoonpano on pelannut hyvin ja voittanut, jatkaa todennäköisesti samat pelaajat kentällä seuraavassakin. Näin ollen voinen kai todeta, että vakuutin pelaamisellani ainakin valmentajamme tai sitten hänellä ei vain ollut loukkaantumisten takia vaihtoehtoja ja muiden epäonni koitui onnekseni peliajan merkeissä. Jännityksen sain hallintaan ensimmäisen pelin jälkeen kokonaan. Toki matseja ennen vähän oli perhosia vatsassa, niin pitää ollakin, mutta jännitys ei millään tavoin näkynyt pelaamisessani ainakaan huonontamalla sitä.
Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, torjunta-asentoni parani kisoissa ja liikkuvuuten puolustuksessa oli hyvää. Torjuin siis isomman alueen ja jos vain pallo minuun osui, ei se enää maaliin kimmonnut yhtä poikkeusta lukuunottamatta jolloin olin kertakaikkisesti liian takakenossa. Heitot olivat viimein yhtä tarkkoja kuin treeneissäkin eli olen saanut hermostuneisuuteni siltä osin kuriin. Nyt kun vain uskaltaisin heittää voimalla ja oppisin tekniikkaakin paremmaksi, olisi mahkuni päästä jatkossakin kentälle paremmat. Nyt olen varmaankin suhteellisen hyvä puolustaja, mutta huono maalintekijä.
Keksin aivan uuden systeemin sisäisen fokuksen saamiseksi peliin ja keskittymisen parantamiseen. Blondille yksinkertaiselle luonteelleni näyttää parhaiten sopivan todella yksinkertaiset keinot. Aina kun ajatukseni alkoi harhailla pois pääasiasta eli pelaamisesta, hoin itselleni (välillä puoli ääneenkin) Pallo, pallo, pallo. Tämä auttoi ihan oikeasti vaikka kuulostaakin pöljältä. Näin muistutin itselleni, ettei nyt ole mikään muu tärkeää kuin tuo kilisevä pallo. Olen ylpeä keksinnöstäni sillä vielä ekassa Venäjän pelissä ajatukseni karkailivat todella pahasti. Pääsin ajatuksissani jo siihen, kun tulemme Suomeen pudottuamme B-sarjaan EM-kisoissa ja mietin kuinka noloa se olisi. Tälläistähän ei kentällä saa todellakaan ajatella vaikka tilanne olisi mikä hyvänsä ja hyvä että yksinkertaisella sanalla pääsin negatiivisista ajatuksista pois.
Toiseksi huomasin kuinka tärkeää on hyvän fiiliksen luominen itselle juuri ennen peliä. Muistelen nyt aina ennen pelin käynnistymistä jotain hyvin mennyttä matsia. Sitä fiilistä joka mulla silloin oli ja sniitä onnistuneita asioita, joita silloin tein. Kun saa sen fiiliksen päälle, saa itseluottamusta, rentoutta ja tunnelmaa jota peliin tarvitaan. Huomasin myös, että pelinaikana minulle sopii parhaiten se, että ajattelen pelin olevan 0-0. Silloin pysyy tarkkuus puolustuksessa parhaiten ja heitoissa tahto tehdä maali.
Kisojen loppusijoitus oli pettymys, mutta onneksi meidän miehet ottivat ja voittivat koko kisat. Eli kultamitalijuhliin päästiin mukaan vaikkei omassa kaulassa mitään roikkunutkaan. Miehillä yhteishenki jengissä on parempi mutta ennenkaikkea miehillä on yhteenhioutunut ja taitava ykköskentällinen josta ei lahjakkuuksia puutu sekä luotettavat vaihtomiehet. Onnittelut siis Suomen miesjoukkueelle!
Niin ja lopuksi pitää vielä kertoa kotimatkastamme. Menimme säästösyistä bussilla Assenssista Kööpenhaminaan josta lentomme Suomeen lähti. Turnauksen järjestäjä tarjosi tämän kyydin. Suomen porukka istui suurimmaksi osaksi aivan bussin takaosassa, niin minäkin. Jo lähtiessä huomasimme että kohdallamme ollut ikkuna heilui ja oli säröillä. Kun bussi ajoi sillalle, alkoi ikkuna pitää kamalaa ääntä, siitä lenteli lasisilppua sisälle ja tuuli läpi. Silta oli monta kilometriä pitkä eikä kuski edes hidastanut vauhtia vaikka kuuli ettei meillä kohta ole enää ikkunaa. Lasisilpun tieltä lähdimme sitten sieltä takaa pois ja vasta pelottavan pitkän ajan päästä kun silta loppui, bussi pysähtyi. Onneksi matkassa oli niin moneenpaikkaan sopivaa maalipalloteippiä jolla ikkuna saatiin teipattua jonkinlaiseen kuntoon ja matka jatkui. Olin oikeasti aika peloissani jossain vaiheessa kun mietin eri skenaarioita siitä, mitä tapahtuu jos ikkunat tulevat kokonaan sisälle.
Olin varautunut siihen, että kotona odottaa mököttävä pikkupoika joka kiukuttelee mulle pari päivää koska lähdin pois kotoa. Juuso otti minut vastaan kuitenkin mitä sydämellisemmin ja oli ihan ylikierroksilla koko loppuillan. Juuso itse on sanonut pari kertaa, että hänellä on halipula ja on ollut ihanaa kun poika itse pyytänyt päästä syliin vähän väliä. Ikävän kanssa opin olemaan hyvin kisareissun ajan ja nyt on taas ollut niin ihanaa urautua takaisin tähän kotiäidin elämään. Nyt pidän kahden viikon tauon maalipallon pelaamisesta, käyn vain mukavalta kuulostavissa jumpissa ja keskityn valmistelemaan viikonloppuna olevia Juuson synttäreitä. Ensi viikolla sitten alkaa arkisempi aherrus kun aloitan peruskuntokauden.
tiistai 25. lokakuuta 2011
lauantai 22. lokakuuta 2011
Peliaikaa, tuomaripeliä, hikeä ja kyyneleitä
Niin siinä vain kävi että EM-kisat on meidän tiimin osalta pelattu ja pääsin vasta nyt ekaa kertaa tänne kirjoittelemaan. Asutaan koko jengi samassa kämpässä joten tekemistä ja seuraa on aina löytynyt sen verran, etten ole viitsinyt lukittautua kahden koneen kanssa minnekään. Ja toisaalta peleihin valmistautuminen on vaatinut sen verran paljon henkisiä voimia, etten ole kyllä jaksanutkaan analysoida mitään kovin syvältä. Mutta nyt on aikaa kun menossa on mitalipelit ja olen niin laiskapaska etten jaksa mennä hallille niitä vielä katsomaan.
Tanska on kylmä maa, siitä voidaan lähteä. Asutaan niemen kärjessä niin, että kolmessa suunnassa on meri. Kylmä on ja tuuli on Suomen myrskytasoa koko ajan. Mahtavaa on, että meillä on oma keittiö ja pesukonekin joten olemme paikanneet kisojen suoraan sanottuna surkeaa ruokahuoltoa omilla kokkauksilla ja kuluttaneet tyhjää aikaa kotitöissä. Tällä tavalla musta kisoissa pitäisi aina majoittua. Joukkuehengelle tekee hyvää majoittua edes joskus saman katon alle. Treeneissä ja kisoissa yleensäkin tunnutaan aina olevan kahden hengen hotelihuoneissa ja niissä klikkejä ja tylsyyttä tulee helpommin. Jos ei joukkuepelaajan pää kestä viikkoa asumista pelikavereiden kanssa niin sitten on ehkä harkittava jotain vaihtoa...
No niihin peleihin sitten... Avauspäivänä vastassa oli ensin ennakkosuosikki Venäjä ja sitten Espanja. Meillä pelaajien kunto oli aika huono ja lähtökohdiltaan, Viime turnauksessa loukkaantuneen Kaisun käsi ei ole vielä kuntoutunut ja Kristalla on ollut sairastelua. Iida sen sijaan on vasta ekassa kansainvälisessä turnauksessaan joten aloituskokoonpano oli aika selvä, minä, Katja ja Sanna. Rehellisesti voin sanoa, että pelasin tässä pelissä surkeasti. Olin ihan ylikierroksilla ja paniikissa suorastaan. Päässä takoi vain että nyt on EM-kisat ja olen kentällä aloituksessa. Juuri kun sain itseni jotenkin kasaan, vaihdoimme Katjan kanssa laitoja ja olin taas ihan ulapalla kaikesta uudessa paikassa. Onneksi peruspeli oli sen verran hallussa, etten montaa maalia saanut imuroitua, mutta tartutin kait hermostukseni muihinkin ennen kuin minut otettiin vaihtoon. Takkiin tuli että rytisi, lopputulos 6-2. Kaikki paikat vuosi tasaisesti joten sikäli kenenkään yksittäisen pelaajan virheeksi tätä ei voinut laskea.
Espanja peli olikin sitten jo kuin kukkien poimimista edelliseen verrattuna. Tein paljon töitä ennen peliä oikein vireen löytämiseksi ja jännityksen voittamiseksi ja se kannatti. Ekaa kertaa maajoukkuepelissa en jännittänyt kentäläl pientä alkukutkutusta lukuunottamatta. Fiilis oli mitä mainioin ja oli fiilis että osaan pelata. Loppulukemat 4-2 ja hämmentävintä oli, että pelasin koko pelin.
Keskiviikon ekassa pelissa Saksa kaatui huolellisen ja onnistuneen puolustuksen turvin 1-0. Tämä oli yksi lempipeleistäni näissä kisoissa. Hauskinta oli että Saksa heitti 85% heitoistaan mun laitaan eli tekemistä riitti. Vastustaja tarjoili mukavaa perusheittoa joiden torjunta oli mukavaa ja torjunnat tuntuivat varmoilta. Jotain loksahti paikoilleen tämän pelina ikana koska aloin yhtääkkiä täysin tiedostamattani liikkua enemmän puolustuksessa. Olin kuin vahingossa seisaaltaan ottamassa paloa kiinni sentterin takana kun pallo tuli keskelle mitä en ole ennen juuri koskaan tehnyt. Varmistusten lisäksi liikuin nohevasti myös eteen minulta kimmonneita palloja hakemaan. Jotenkin sain energiaa ja fiilistä muun joukkueen fiiliksestä ja olin suorastaan liekeissä siellä kentällä. Krista sentterinä oli jotenkin turvallista ja hyvän tuntuista pelata vaikkei Krista meillä ole sentterinä pelannut pitkään aikaan.
Tanska kohdattiin toisena keskiviikkona ja ottelusta tiedettiin odotaa vaikeaa. Olin jälleen aloituksessa mutta loppuvaiheessa päädyin penkille kun kaivattiin lisää heittovoimaa kentälle. Eka puoliaika oli meiltä jälleen hienoa puolustamista vaikka Tanskan heitot olivat Saksaa parempia. Puoliajan jälkeen meille osui kuitenkin heti pimeä hetki. Tanskan kaksi ekaa heittoa meni maaliin ja siitä alamäki sitten alkoi. Hämäännyin ekasta Katjan puolelta maaliin menneestä heitosta jotenkin ihan liikaa ja päästin heti seuraavan heiton omalta puoleltani. Loppuvaiheessa kentälle päästettiin penkkiä enemmän kuluttaneet pelaajat ja loppulukemat olivatkins itten jo 6-2 Tanskalle. Harmittaa, että peli repesi niin totaalisesti erän alussa. Kyse taisi olla ihan henkisestä jutusta ja tällaisesta pitää oppia jotain ja paljon.
Olimme siis lohkomme kolmansia ja puolierävastukseksi tupsahti rakas naapurimme Ruotsi. Tätä peliä tulen muistelemaan vielä varmasti monta kertaa niin hyvässä kuin pahassakin. Pelillisesti olin parhaimmillani tässä pelissä. Vaikka vastustaja tarjoili vaikeita heittoja niin pomppujen, jengojen kuin kovienkin heittojen muodossa, puolustus oli hyvää. Asentovirheiden vuoksi ei multa mennyt yhtään maalia. Kun maali meni, johtui se siitä että olin yksinkertaisesti väärässä paikassa. Varsinkin sentterin eli Kristan ja mun väli, johon molempien pitäisi ikäänkuin kurottaa itsemme ihan äärimmileen, oli heikko kohta. Oman kulman pidin tiukasti kiinni ja sekin oli mahtavaa. Jotenkin olen oppinut nyt sitten vissiin pitämään asennon niin oikeaoppisena että onnistun blokkaamaan pallon eteen päin, ei mun yli maaliin. Kaiken huipentuma oli se, että tein Ruotsille KAKSI MAALIA. En koko kotimaan sarjan aikana ole tehnyt kahta maalia saati sittten että olisin tehnyt ne yhdessä maajoukkuepelissä arvokisoissa. Heittoni eivät tosiaan ole mitenkään kovia, mutta ovat sentään tarkkoja joten kun kulma oli laidassa auki, upposi pallo tolpan kautta siististi verkkoon. Varsinainen peliaika päättyi jännittäviin 5-5 lukemniin joten seurasi jatkoaika. Maalipallossa jatkoaika pelataan kultaisen maalin mukaan, peli päättyy heti kun jompi kumpi saa maalin. Katjan heitto vihellettiin pitkäksi ja Ruotsi teki rankkarista maalin joten peli päättyi 5-6.
Pelin jälkeen jäimme keskustelemaan tuomarin kanssa siitä, oliko heitto oikeasti pitkä kun se ei siltä kenestäkään näyttänyt tai kuulostanut. Ensin tuomari selitteli aikansa jotain ja pyysi sitten anteeksi väärää vihellystään. Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä joten Ruotsi vei voiton ja pääsi semifinaaleihin tuomarivirheen vuoksi. Videolta tuomari vielä katsoi heiton ja totesi, että pallo osui maahan kolme metriä ennen rajaa eli heitto oli täysin puhdas. Mulle tälläinen tulos oli todellinen shokki. Pelissä lataus oli niin valtava ja olin ylittänyt itseni niin moninkertaisesti, että suutuin ihan mielettömästi. En moista tunnemyrskyä muista kokeneeni koskaan kentällä enkä juuri tavan elmässäkään. Ensin teki mieli heitällä tavaroita ja vetää tuomaria turpaan, sitten itkin silmät punaisiksi. Karmeinta oli, että seuraava peli oli heti kahden tunnin kuluttua enkä oikein millän saanut itseäni järjestykseen ennen sitä vaikka tiesin olevani kentäläl jälleen aloituskokoonpanossa. Olisin vain halunnut pakata tavarat ja painua kotiin. Mikään maalipalloon liittyvä ei napannut alkuunkaan. Olen ihminen joka sietää itseensä kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta todella huonosti, en oikeastaan ollenkaan ja kun vielä tähän lisätään henkinen ja fyysinen väsymys niin tila oli karmaiseva.
Sijoista 5-8 ottelimme Ukrainaa vastaan. Lämmittelyssä en puhunut mitään koska pelkäsin koko ajan purskahtavani uudelleen itkuun. Olo oli kuin kuiviin puristetulla paskaisella tiskirätillä jota viskottiin seinille kun peli vihellettiin alkavaksi. Ukraina oli kuitenkin onneksi mieluinen vastus, Turkissa pelasin sitä vastaan koko pelin ja voitimme sen silloin varmalla puolustuksella 2-0. Ukraina puolustaa hyvin mutta koska heitot eivät olleet kovia peli tuntui lähinnä treenipeliltä eikä hikikään tullut pahemmin. Pelasin kuin kone, enemmän rutiinilla kuin ajatuksella mutta pidimme nollat ja tulos oli kaunis 3-0.
Vikaan peliin jouduin tai pääsin penkille ekaan erään. Mutta kun tilanne oli puoliajalla 3-0 Israelille, pääsin kentälle. Pidimme nollat toisen erän, mutta kun maaleja ei tullut, ei ollut jotenkin edes lähellä, päättyi peli noihi lukemiin. Sijoitus Suomen naisilla siis 6.Silti eilen oli oikeastaan ihan voittajafiilis. Rypistys oli kova ja koska ykköskentällinen ei ollut missään vaiheessa kentällä kokonaisuudessaan, oli tuloskin ihan mainio. Monta hyvää peliä, hetkeä ja fiilistä mukaan mahtui ja itse ylitin omat tavoitteeni ja itsenikin moneen kertaan. Sain pelata viisi kokonaista peliä, olin puolustuksellisesti parhaimmillani ja heitoistakin puuttui hermostuneisuus. Kunhan uskallan heittää voimalla kisoissakin ja saan niihin vielä vähän tekniikkaa, olen vielä kova luu tulevaisuudessa.Muiden epäonni olis iis minun onneni kun sain peliaikaa heidän takiaan, mutta onneksi osasin käyttää tilanteen hvväkseni ja onnistuin.
Pahoittelut kirjoitusvirheistä. Tätä kirjoittaessani täällä kämpillä vaeltaa koko ajan ovesta ihmisiä ulos ja sisään. Suomen miesjoukkue valmistautuu illan finaaliin ja pojat ovat ihan hermona, naisilla on jo kisafiilis ylimmillään joten puhetta piisaa. Kotona kirjoittelens itten tarkemmin omia fiiliksiä vielä.
Tanska on kylmä maa, siitä voidaan lähteä. Asutaan niemen kärjessä niin, että kolmessa suunnassa on meri. Kylmä on ja tuuli on Suomen myrskytasoa koko ajan. Mahtavaa on, että meillä on oma keittiö ja pesukonekin joten olemme paikanneet kisojen suoraan sanottuna surkeaa ruokahuoltoa omilla kokkauksilla ja kuluttaneet tyhjää aikaa kotitöissä. Tällä tavalla musta kisoissa pitäisi aina majoittua. Joukkuehengelle tekee hyvää majoittua edes joskus saman katon alle. Treeneissä ja kisoissa yleensäkin tunnutaan aina olevan kahden hengen hotelihuoneissa ja niissä klikkejä ja tylsyyttä tulee helpommin. Jos ei joukkuepelaajan pää kestä viikkoa asumista pelikavereiden kanssa niin sitten on ehkä harkittava jotain vaihtoa...
No niihin peleihin sitten... Avauspäivänä vastassa oli ensin ennakkosuosikki Venäjä ja sitten Espanja. Meillä pelaajien kunto oli aika huono ja lähtökohdiltaan, Viime turnauksessa loukkaantuneen Kaisun käsi ei ole vielä kuntoutunut ja Kristalla on ollut sairastelua. Iida sen sijaan on vasta ekassa kansainvälisessä turnauksessaan joten aloituskokoonpano oli aika selvä, minä, Katja ja Sanna. Rehellisesti voin sanoa, että pelasin tässä pelissä surkeasti. Olin ihan ylikierroksilla ja paniikissa suorastaan. Päässä takoi vain että nyt on EM-kisat ja olen kentällä aloituksessa. Juuri kun sain itseni jotenkin kasaan, vaihdoimme Katjan kanssa laitoja ja olin taas ihan ulapalla kaikesta uudessa paikassa. Onneksi peruspeli oli sen verran hallussa, etten montaa maalia saanut imuroitua, mutta tartutin kait hermostukseni muihinkin ennen kuin minut otettiin vaihtoon. Takkiin tuli että rytisi, lopputulos 6-2. Kaikki paikat vuosi tasaisesti joten sikäli kenenkään yksittäisen pelaajan virheeksi tätä ei voinut laskea.
Espanja peli olikin sitten jo kuin kukkien poimimista edelliseen verrattuna. Tein paljon töitä ennen peliä oikein vireen löytämiseksi ja jännityksen voittamiseksi ja se kannatti. Ekaa kertaa maajoukkuepelissa en jännittänyt kentäläl pientä alkukutkutusta lukuunottamatta. Fiilis oli mitä mainioin ja oli fiilis että osaan pelata. Loppulukemat 4-2 ja hämmentävintä oli, että pelasin koko pelin.
Keskiviikon ekassa pelissa Saksa kaatui huolellisen ja onnistuneen puolustuksen turvin 1-0. Tämä oli yksi lempipeleistäni näissä kisoissa. Hauskinta oli että Saksa heitti 85% heitoistaan mun laitaan eli tekemistä riitti. Vastustaja tarjoili mukavaa perusheittoa joiden torjunta oli mukavaa ja torjunnat tuntuivat varmoilta. Jotain loksahti paikoilleen tämän pelina ikana koska aloin yhtääkkiä täysin tiedostamattani liikkua enemmän puolustuksessa. Olin kuin vahingossa seisaaltaan ottamassa paloa kiinni sentterin takana kun pallo tuli keskelle mitä en ole ennen juuri koskaan tehnyt. Varmistusten lisäksi liikuin nohevasti myös eteen minulta kimmonneita palloja hakemaan. Jotenkin sain energiaa ja fiilistä muun joukkueen fiiliksestä ja olin suorastaan liekeissä siellä kentällä. Krista sentterinä oli jotenkin turvallista ja hyvän tuntuista pelata vaikkei Krista meillä ole sentterinä pelannut pitkään aikaan.
Tanska kohdattiin toisena keskiviikkona ja ottelusta tiedettiin odotaa vaikeaa. Olin jälleen aloituksessa mutta loppuvaiheessa päädyin penkille kun kaivattiin lisää heittovoimaa kentälle. Eka puoliaika oli meiltä jälleen hienoa puolustamista vaikka Tanskan heitot olivat Saksaa parempia. Puoliajan jälkeen meille osui kuitenkin heti pimeä hetki. Tanskan kaksi ekaa heittoa meni maaliin ja siitä alamäki sitten alkoi. Hämäännyin ekasta Katjan puolelta maaliin menneestä heitosta jotenkin ihan liikaa ja päästin heti seuraavan heiton omalta puoleltani. Loppuvaiheessa kentälle päästettiin penkkiä enemmän kuluttaneet pelaajat ja loppulukemat olivatkins itten jo 6-2 Tanskalle. Harmittaa, että peli repesi niin totaalisesti erän alussa. Kyse taisi olla ihan henkisestä jutusta ja tällaisesta pitää oppia jotain ja paljon.
Olimme siis lohkomme kolmansia ja puolierävastukseksi tupsahti rakas naapurimme Ruotsi. Tätä peliä tulen muistelemaan vielä varmasti monta kertaa niin hyvässä kuin pahassakin. Pelillisesti olin parhaimmillani tässä pelissä. Vaikka vastustaja tarjoili vaikeita heittoja niin pomppujen, jengojen kuin kovienkin heittojen muodossa, puolustus oli hyvää. Asentovirheiden vuoksi ei multa mennyt yhtään maalia. Kun maali meni, johtui se siitä että olin yksinkertaisesti väärässä paikassa. Varsinkin sentterin eli Kristan ja mun väli, johon molempien pitäisi ikäänkuin kurottaa itsemme ihan äärimmileen, oli heikko kohta. Oman kulman pidin tiukasti kiinni ja sekin oli mahtavaa. Jotenkin olen oppinut nyt sitten vissiin pitämään asennon niin oikeaoppisena että onnistun blokkaamaan pallon eteen päin, ei mun yli maaliin. Kaiken huipentuma oli se, että tein Ruotsille KAKSI MAALIA. En koko kotimaan sarjan aikana ole tehnyt kahta maalia saati sittten että olisin tehnyt ne yhdessä maajoukkuepelissä arvokisoissa. Heittoni eivät tosiaan ole mitenkään kovia, mutta ovat sentään tarkkoja joten kun kulma oli laidassa auki, upposi pallo tolpan kautta siististi verkkoon. Varsinainen peliaika päättyi jännittäviin 5-5 lukemniin joten seurasi jatkoaika. Maalipallossa jatkoaika pelataan kultaisen maalin mukaan, peli päättyy heti kun jompi kumpi saa maalin. Katjan heitto vihellettiin pitkäksi ja Ruotsi teki rankkarista maalin joten peli päättyi 5-6.
Pelin jälkeen jäimme keskustelemaan tuomarin kanssa siitä, oliko heitto oikeasti pitkä kun se ei siltä kenestäkään näyttänyt tai kuulostanut. Ensin tuomari selitteli aikansa jotain ja pyysi sitten anteeksi väärää vihellystään. Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä joten Ruotsi vei voiton ja pääsi semifinaaleihin tuomarivirheen vuoksi. Videolta tuomari vielä katsoi heiton ja totesi, että pallo osui maahan kolme metriä ennen rajaa eli heitto oli täysin puhdas. Mulle tälläinen tulos oli todellinen shokki. Pelissä lataus oli niin valtava ja olin ylittänyt itseni niin moninkertaisesti, että suutuin ihan mielettömästi. En moista tunnemyrskyä muista kokeneeni koskaan kentällä enkä juuri tavan elmässäkään. Ensin teki mieli heitällä tavaroita ja vetää tuomaria turpaan, sitten itkin silmät punaisiksi. Karmeinta oli, että seuraava peli oli heti kahden tunnin kuluttua enkä oikein millän saanut itseäni järjestykseen ennen sitä vaikka tiesin olevani kentäläl jälleen aloituskokoonpanossa. Olisin vain halunnut pakata tavarat ja painua kotiin. Mikään maalipalloon liittyvä ei napannut alkuunkaan. Olen ihminen joka sietää itseensä kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta todella huonosti, en oikeastaan ollenkaan ja kun vielä tähän lisätään henkinen ja fyysinen väsymys niin tila oli karmaiseva.
Sijoista 5-8 ottelimme Ukrainaa vastaan. Lämmittelyssä en puhunut mitään koska pelkäsin koko ajan purskahtavani uudelleen itkuun. Olo oli kuin kuiviin puristetulla paskaisella tiskirätillä jota viskottiin seinille kun peli vihellettiin alkavaksi. Ukraina oli kuitenkin onneksi mieluinen vastus, Turkissa pelasin sitä vastaan koko pelin ja voitimme sen silloin varmalla puolustuksella 2-0. Ukraina puolustaa hyvin mutta koska heitot eivät olleet kovia peli tuntui lähinnä treenipeliltä eikä hikikään tullut pahemmin. Pelasin kuin kone, enemmän rutiinilla kuin ajatuksella mutta pidimme nollat ja tulos oli kaunis 3-0.
Vikaan peliin jouduin tai pääsin penkille ekaan erään. Mutta kun tilanne oli puoliajalla 3-0 Israelille, pääsin kentälle. Pidimme nollat toisen erän, mutta kun maaleja ei tullut, ei ollut jotenkin edes lähellä, päättyi peli noihi lukemiin. Sijoitus Suomen naisilla siis 6.Silti eilen oli oikeastaan ihan voittajafiilis. Rypistys oli kova ja koska ykköskentällinen ei ollut missään vaiheessa kentällä kokonaisuudessaan, oli tuloskin ihan mainio. Monta hyvää peliä, hetkeä ja fiilistä mukaan mahtui ja itse ylitin omat tavoitteeni ja itsenikin moneen kertaan. Sain pelata viisi kokonaista peliä, olin puolustuksellisesti parhaimmillani ja heitoistakin puuttui hermostuneisuus. Kunhan uskallan heittää voimalla kisoissakin ja saan niihin vielä vähän tekniikkaa, olen vielä kova luu tulevaisuudessa.Muiden epäonni olis iis minun onneni kun sain peliaikaa heidän takiaan, mutta onneksi osasin käyttää tilanteen hvväkseni ja onnistuin.
Pahoittelut kirjoitusvirheistä. Tätä kirjoittaessani täällä kämpillä vaeltaa koko ajan ovesta ihmisiä ulos ja sisään. Suomen miesjoukkue valmistautuu illan finaaliin ja pojat ovat ihan hermona, naisilla on jo kisafiilis ylimmillään joten puhetta piisaa. Kotona kirjoittelens itten tarkemmin omia fiiliksiä vielä.
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Omat tavoitteet EM-kisoihin
Olen tapani mukaan aloitellut matkavalmistelut laatimalla muutaman listan (niin minun tapaista) jo vaikka lähtö on vasta maanantaina ja samalla on ollut hyvä mahdollisuus vähän pohtia omia tavoitteita ja toiveita näihin kisoihin. Paljastan niistä nyt teille pääpiirteet maalipallon triviaaleihin juttuihin takertumatta niin on sitten kisojen jälkeen helppo pohtia, täyttyivätkö ne.
Haluaisin oppia suhtautumaan peleihin niin, etten turhaudu vaihtopenkillä istuskeluun. Turkissa maailmankisoissa penkillä koko matsin ajan istuminen tuntui musta todella turhauttavalta ja asia harmitti kovasti. Nyt haluan päästä noista kielteisistä tunteista tai ainakin niitä vähentää. Haluan ajatella niin, että valmentaja valitsee kentälle ne pelaajat, jotka kulloiseenkin matsiin parhaiten sopivat taidoiltaan. Jos en ole niiden joukossa, tehtäväni on kannustaa ja olla valmiudessa jos tilanne kentällä muuttuu. Negatiivisten tunteiden patoaminen ja sen miettiminen, miksen kentälle päässyt, kuluttaa vain turhaan energiaa ja suuntaa ajatuksia pois itse asiasta, joukkueesta. Tiedän nyt, että olen kehittynyt ja tehnyt kaiken minkä olen voinut näihin kisoihin valmistautuessani. Olen mikä olen ja valmentaja päättää mihin se riittää milloinkin. Se ei saa olla huono asia jos joukkueessamme on minua parempia pelaajia. On erikoinen tunne kun on istunut penkillä koko pelin ajan ja tuomari viheltää pelin poikki. Olet lämmitellyt, valmistautunut henkisesti peliin ja pysytellyt lämpimänä koko pelin ajan, olet keskittynyt täysin peliin ja yhtäkkiä onkin selvää, ettet pääse tekemään mitään fyysistä pelin eteen. Jos tietäisin jotain fysiologiasta, osaisin varmaan sanoa mitä kaikkea hormooneja elimistö on peliä varten tuottanut ja miten lihakset ovat niitä täynnä tai jotain, mutta nyt osaan sanoa vain, että olo on tosi ylivirittynyt. Mun on opittava jollain tapaa relaksoimaan tämä tila ja kääntämään se positiiviseksi. Juoksulenkki voisi esimerkiksi toimia hyvin, toivottavasti pääsen testaamaan.
Tottakai toivon pääseväni kentälle, mutta totuuden nimissä en ole lainkaan varma olenko niiden kolmen parhaimman joukossa tässä tiimissä. Olen toivottoman vanha ja kokematon ja henkisesti vielä aika raakile tiukkoihin peleihin. Olisi mahtavaa päästä pelaamaan kokonaisia pelejä koska niitä olen pelannut tosi vähän. Yleensä aina pelaan vain toisen erän tai minut laitetaan kentälle pariksi viimeiseksi minuutiksi. Henkisesti ja fyysisesti on aivan eri asia päästä pelaamaan koko peli. Nyt jotenkin olen erätauolla jo itsekin lähtemässä vaihtoon ja ajatusten kokoaminen ja keskittyminen vielä toiseenkin erään olisi hyvä oppia. Olen jotenkin oppinut itsekin haluamaan penkille viimeistään erätauolla ja se on kummallista. Mutta ehkä tämä on parasta oppia kotimaan kentillä ensin.
Pelillisesti tavoitteeni on pelata rauhallista ja omantasoistani peliä. Liika jännittäminen ja hermoilu on leimannut kansainvälisiä pelejäni liiaksi ja siitä on päästävä eroon ennen Lontoota. Kentällä ei saisi pelätä niin paljon virheitä koska silloin ei pysty tekemään huippusuorituksia joihin kuuluu aina pieni riskinotto. Jos heittää palloa varoen, ettei heitosta vain tule liian pitkä (eli pallo osuu maahan liian kaukana ja siitä seuraa rangaistusheitto), heitosta tulee surkea. Jos torjuessa alkaa ajatella liikaa, tulee liian hitaaksi ja epävarmaksi. Olisi luotettava perustaitoihinsa ja intiutioonkin. Liiallinen häslääminen ja kiire eivät tuo maalipallopeliin mitään hyvää sillä silloin keskittyminen ei missään nimessä ole kunnossa ja siihen perustuu varsinkin puolustuspeli minusta erittäin paljon. Oma pää täytyisi pystyä pitämään kylmänä ja luottaa omiin taitoihinsa.
Edelliseen liittyen tavoitteeni on löytää itselle paras tapa valmistautua peliin. Olen nyt jo pitemmän aikaa hakenut sitä omaa tapaa jolla saan pääni parhaiten kasaan pelin alkuun enkä ole sitä oikeinv ielä keksinyt. Ainakin energistä ja itselle tärkeää musiikkia aion jatkossakin kuunnella, mutta jotenkin tuntuu, että valmistautuessa ongelmana on enemmänkin ylienergisyys ja -yrittäminen. Pitäisi siis pystyä löytämään keskittyminen ja rauhallisuus jo valmiiksi ennen peliä. Kaikenlainen jooga ja muu "hidastelu" ei oikein ole koskaan mulle sopinut mutta jonkun sellaisen kauttahan sitä zeniä voisi löytyä. En oikein tiedä
Kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, pelkään erityisen paljon sitä, miten pärjään matkan ilman poikaani Juusoa. Koetan nyt kerätä talteen oikein ekstra-annoksen pojan tuntua ja tuoksua jotta jaksaisin ilman häntä, mutta kyllä se kovasti pelottaa. Onhan se ymmärrettävää, että koska hoidan poikaa kotona kaikki päivät, kannan häntä kantoliinassa ja nukun vieressä, ovat siteet toisiimme normaaliakin tiukemmat. Tämä on nyt haaste joka pitäisi selvittää kaiken pelaamisen ohessa eikä auta kuin ottaa se vastaan. Asiaa ei ainakaan helpota luontaiset vaikeuteni nukkua vieraissa paikoissa. Onneksi juttelin Juuson ikävöinnistä jo kesällä urheilupsykologimme kanssa ja sain häneltä muutaman hyvän neuvon.
Nämä tavoitteet tuntuvat nyt näin kirjoitettuna aika itsestään selviltä ja yleisiltä, mutta näistä lähdetään.
Haluaisin oppia suhtautumaan peleihin niin, etten turhaudu vaihtopenkillä istuskeluun. Turkissa maailmankisoissa penkillä koko matsin ajan istuminen tuntui musta todella turhauttavalta ja asia harmitti kovasti. Nyt haluan päästä noista kielteisistä tunteista tai ainakin niitä vähentää. Haluan ajatella niin, että valmentaja valitsee kentälle ne pelaajat, jotka kulloiseenkin matsiin parhaiten sopivat taidoiltaan. Jos en ole niiden joukossa, tehtäväni on kannustaa ja olla valmiudessa jos tilanne kentällä muuttuu. Negatiivisten tunteiden patoaminen ja sen miettiminen, miksen kentälle päässyt, kuluttaa vain turhaan energiaa ja suuntaa ajatuksia pois itse asiasta, joukkueesta. Tiedän nyt, että olen kehittynyt ja tehnyt kaiken minkä olen voinut näihin kisoihin valmistautuessani. Olen mikä olen ja valmentaja päättää mihin se riittää milloinkin. Se ei saa olla huono asia jos joukkueessamme on minua parempia pelaajia. On erikoinen tunne kun on istunut penkillä koko pelin ajan ja tuomari viheltää pelin poikki. Olet lämmitellyt, valmistautunut henkisesti peliin ja pysytellyt lämpimänä koko pelin ajan, olet keskittynyt täysin peliin ja yhtäkkiä onkin selvää, ettet pääse tekemään mitään fyysistä pelin eteen. Jos tietäisin jotain fysiologiasta, osaisin varmaan sanoa mitä kaikkea hormooneja elimistö on peliä varten tuottanut ja miten lihakset ovat niitä täynnä tai jotain, mutta nyt osaan sanoa vain, että olo on tosi ylivirittynyt. Mun on opittava jollain tapaa relaksoimaan tämä tila ja kääntämään se positiiviseksi. Juoksulenkki voisi esimerkiksi toimia hyvin, toivottavasti pääsen testaamaan.
Tottakai toivon pääseväni kentälle, mutta totuuden nimissä en ole lainkaan varma olenko niiden kolmen parhaimman joukossa tässä tiimissä. Olen toivottoman vanha ja kokematon ja henkisesti vielä aika raakile tiukkoihin peleihin. Olisi mahtavaa päästä pelaamaan kokonaisia pelejä koska niitä olen pelannut tosi vähän. Yleensä aina pelaan vain toisen erän tai minut laitetaan kentälle pariksi viimeiseksi minuutiksi. Henkisesti ja fyysisesti on aivan eri asia päästä pelaamaan koko peli. Nyt jotenkin olen erätauolla jo itsekin lähtemässä vaihtoon ja ajatusten kokoaminen ja keskittyminen vielä toiseenkin erään olisi hyvä oppia. Olen jotenkin oppinut itsekin haluamaan penkille viimeistään erätauolla ja se on kummallista. Mutta ehkä tämä on parasta oppia kotimaan kentillä ensin.
Pelillisesti tavoitteeni on pelata rauhallista ja omantasoistani peliä. Liika jännittäminen ja hermoilu on leimannut kansainvälisiä pelejäni liiaksi ja siitä on päästävä eroon ennen Lontoota. Kentällä ei saisi pelätä niin paljon virheitä koska silloin ei pysty tekemään huippusuorituksia joihin kuuluu aina pieni riskinotto. Jos heittää palloa varoen, ettei heitosta vain tule liian pitkä (eli pallo osuu maahan liian kaukana ja siitä seuraa rangaistusheitto), heitosta tulee surkea. Jos torjuessa alkaa ajatella liikaa, tulee liian hitaaksi ja epävarmaksi. Olisi luotettava perustaitoihinsa ja intiutioonkin. Liiallinen häslääminen ja kiire eivät tuo maalipallopeliin mitään hyvää sillä silloin keskittyminen ei missään nimessä ole kunnossa ja siihen perustuu varsinkin puolustuspeli minusta erittäin paljon. Oma pää täytyisi pystyä pitämään kylmänä ja luottaa omiin taitoihinsa.
Edelliseen liittyen tavoitteeni on löytää itselle paras tapa valmistautua peliin. Olen nyt jo pitemmän aikaa hakenut sitä omaa tapaa jolla saan pääni parhaiten kasaan pelin alkuun enkä ole sitä oikeinv ielä keksinyt. Ainakin energistä ja itselle tärkeää musiikkia aion jatkossakin kuunnella, mutta jotenkin tuntuu, että valmistautuessa ongelmana on enemmänkin ylienergisyys ja -yrittäminen. Pitäisi siis pystyä löytämään keskittyminen ja rauhallisuus jo valmiiksi ennen peliä. Kaikenlainen jooga ja muu "hidastelu" ei oikein ole koskaan mulle sopinut mutta jonkun sellaisen kauttahan sitä zeniä voisi löytyä. En oikein tiedä
Kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, pelkään erityisen paljon sitä, miten pärjään matkan ilman poikaani Juusoa. Koetan nyt kerätä talteen oikein ekstra-annoksen pojan tuntua ja tuoksua jotta jaksaisin ilman häntä, mutta kyllä se kovasti pelottaa. Onhan se ymmärrettävää, että koska hoidan poikaa kotona kaikki päivät, kannan häntä kantoliinassa ja nukun vieressä, ovat siteet toisiimme normaaliakin tiukemmat. Tämä on nyt haaste joka pitäisi selvittää kaiken pelaamisen ohessa eikä auta kuin ottaa se vastaan. Asiaa ei ainakaan helpota luontaiset vaikeuteni nukkua vieraissa paikoissa. Onneksi juttelin Juuson ikävöinnistä jo kesällä urheilupsykologimme kanssa ja sain häneltä muutaman hyvän neuvon.
Nämä tavoitteet tuntuvat nyt näin kirjoitettuna aika itsestään selviltä ja yleisiltä, mutta näistä lähdetään.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Leike: Suomi lähtee paineitta ja hyvässä nosteessa maalipallon EM-kisoihin
Laitan tähän nyt VAU:n (Suomen vammaisurheilu ry) tiedottajan kirjoittaman lehdistötiedotteen tulevista kisoista. Tästä näette ainakin kisojen aikatauluja ja muuta "virallista" puolta. Tämä ei siis ole omaa tekstiäni vaan Lauri Jaakkolan.
Suomen miesten ja naisten maajoukkueet pääsevät lähtemään paineettomasti 17.–23. lokakuuta 2011 järjestettäviin näkövammaisten maalipallon EM-kilpailuihin Tanskan Assensiin. Molemmat joukkueet varmistivat paikan vuoden 2012 Lontoon paralympialaisiin jo keväällä Turkissa järjestetyissä Maailmankisoissa.
Suomen miesten joukkue nousi täksi vuodeksi EM-kilpailujen A-sarjaan, mutta kuuluu Maailmankisojen voittajajoukkueena silti turnauksen ennakkosuosikkeihin. Vielä Suomeakin kovemmassa iskussa on EM-kilpailujen alla ollut Liettuan joukkue. Naisten maajoukkue on miesten tapaan nostanut profiiliaan viime vuosien lievän alakulon jälkeen. Turkin Maailmankisoissa Suomi oli hopeasijallaan paras eurooppalaismaa. Nuori Iida Kauppila tekee EM-kilpailuissa debyyttinsä arvokilpailuissa. – Tavoitteena ovat mitalipelit niin miehissä kuin naisissa. Ilman paineita voidaan kuitenkin lähteä, kun paralympiapaikat ovat jo taskussa, molempia joukkueita valmentava Timo Laitinen sanoo. Suomen joukkue Miehet Petri Posio, Kouvola Ville Montonen, Espoo Jarno Mattila, Helsinki Erkki Miinala, Espoo Petteri Peitso, Jyväskylä Tuomas Nousu, Espoo Naiset Krista Leppänen, Tampere Sanna Tynkkynen, Lahti Maija Somerkivi, Espoo Katja Heikkinen, Lahti Kaisu Hynninen, Vantaa Iida Kauppila, Hollola Valmennusjohto: Timo Laitinen, Kouvola, Kevin Collet, Helsinki, Henri Lehto, Jyväskylä Joukkueenjohtaja: Maarit Lehto, Helsinki Alkulohkot Miehet Lohko A: Liettua, Espanja, Belgia, Tanska, Turkki Lohko B: Slovenia, Ruotsi, Unkari, Suomi, Saksa Naiset Lohko X: Iso-Britannia, Ruotsi, Israel, Ukraina, Turkki Lohko Y: Tanska, Suomi, Saksa, Venäjä, Espanja Otteluohjelma (Suomen aikaa)
Ke 19.10.
Klo 15.00 miehet, Ruotsi–Suomi
Klo 16.00 naiset, Suomi–Venäjä
Klo 19.00 miehet, Suomi–Slovenia Klo 22.00 naiset, Espanja–Suomi To 20.10. Klo 13.00 miehet, Suomi–Unkari Klo 16.00 naiset, Saksa–Suomi Klo 17.00 miehet, Saksa–Suomi Klo 20.00 naiset, Suomi–Tanska Pe 21.10. Klo 09.30 alkaen, miesten puolivälierät Klo 11.50 alkaen, naisten puolivälierät Klo 17.40 naiset, välierät Klo 18.50 miehet, välierät La 22.10. Klo 11.00 naiset, pronssiottelu Klo 12.30 miehet, pronssiottelu Klo 14.30 naiset, loppuottelu Klo 16.00 miehet, loppuottelu Kilpailujen kotisivut: http://www.ecgoalball2011.dk Lauri Jaakkola
viestintäassistentti/Communications Assistant Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry Finnish Sports Association of Persons with Disabilities
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Näillä eväillä kohti EM-kisoja
Tämä tietokoneella istuminen taitaa olla niitä harvoja tekemisiä joita nyt tekee mieli tehdä lihakset ihan sikakipeinä joten koetan postailla jotain eilisestä maajoukkueleiristä. Meillä oli yhden päivän EM-kisoihin valmistava leiri eilen Lahdessa ja vaikka kisajoukkueemme 6 pelaajasta paikalla oli vain neljä, voinee lihasten kipeydestä ja mustelmien määrästä päätellä, että jotain tuli tehtyäkin. EM-kisoihin lähdetään siis 17.10 ja varsinaiset kisat käynnistyvät keskiviikkona 19.10. Otan koneen mukaan ja toivottavasti saan netin toimimaan ja ehdin postailla tännekin vähän jotain kisojen aikana.
Jotenkin musta aina tuntuu, että mitä lähempänä isot kisat on, sitä huonommin treeni menee omasta mielestä. Mihinkään ei oikein ole tyytyväinen ja joutuu paljon enemmän tekemään töitä, että saa pelin pidettyä kasassa omassa päässään. Sitä alkaa niin helposti häsläämään, yrittämään liikaa kentällä ja on tosissaan keskityttävä itsensä tsemppaamiseen ettei treeni mene ihan sähläilyksi. Varsinkin vika treeni kisapaikalla on mulla perinteisesti ollut ihan kaoottinen, toivottavasti viikon päästä Tanskassa on vähän parempi meininki. Eilen en mielestäni onnistunut missään mitenkään erityisen hyvin. Torjunnoisa tapahtui pari kertaa selkeä sijoittumisvirhe kun arvioin pallon liikeradan pieleen. Lisäksi olin toivottoman hidas. Heitoista puuttui joko suunta tai voima, hyviä heittoja oli harvassa.
Rankkareiden torjunta on asia erikseen. Sitä en ole osannut koskaan ja henkisesti tuntuu, että olen mennyt vain takapakkia tässä asiassa. Rankkarissa siis joutuu jonkun joukkueen tai oman virheen vuoksi torjumaan yksin yhden vastustajanheiton. Pelaan normaalisti polviltaan, mutta rankkarissa pitäisi torjua seisaaltaan jotta pystyy torjumaan isomman alueen enkä siksi osaa ollenkaan. Torjun aina niin, että vasen kylki osuu lattiaan ja siksi rankkareidenkin torjunta onnistuu paremmin vasemmalle. Jos pallo tulee oikealle menen ihan solmuun kroppani kanssa ja jos se tulee suoraan kohti, jään miettimään kummalle kyljelle torjun ja pallo menee maaliin. Rankkarin torjunnassa on musta tosi paljon kyse ihan siitä miten henkisesti saa itsensä kasaan ja uskoo itseensä. Minä en onnistu tässä kovinkaan hyvin kun en omiin kykyihini usko joten siksikään en onnistu. Tätä pitäisi saada treenata kahdestaan jonkun kaverin kanssa niin ettei kukaan ole tarkkailemassa vieressä enkä voi ottaa mistään paineita. Onnistumiset ehkä auttaisivat oppimaan ja onnistumaan tositilanteessa.
Eilinen sai mut miettimään myös omaa pelipaikkaa. Olen siis tähän asti pelannut lähinnä oikeata laitaa eli ns. ykköstä. Nyt kuitenkin tuntuu olo varmemmalta ja peli sujuvammalta seiskassa eli vasemmassa laidassa. Tällöin torjun niin, että kädet menevät kentän reunaa kohti. Kädet ovat heikoin kohtani, niistä saattaa moni kova heitto lörpsähtää läpi mutta kun kädet ovat pelialueen rajalla, riittää usein että saa pallon sormilla työnnettyä ulos kentältä. Toisaalta oikeassa laidassa olen jostain syystä nopeammin liikkeellä jos pitää esimerkiksi mennä pelastamaan keskellä uhkaavasti kohti maalia vierivää palloa joka on kimmonnut jostain toisesta pelaajasta. Eli voinen sanoa että voin pelata molempia laitoja, mutten tiedä onko tämä enemmän etu vai haitta jatkossa.
Juuso oli eilisen, kokopäivän kestäneen leirimme ajan mieheni hoidossa ja taitaapi olla niin, että tämä mammanpoika vähän testailee iskää aina sopivan hetken koittaessa. Poika on musta tosi hyväntuulinen ja iloinen, keksii tekemistä paljon ihan yksikseenkin ja kiukuttelee mulle tosi harvoin. Eilen, kun viimein pääsin illalla kotiin (matka kesti vähän arvioitua pitempään kun taksista puhkesi rengas keskellä Lahden motaria) riehaantui Juuso aivan suloisesti ja itselle tuli niin iso pelko siitä, miten pärjään ilman tuota suloista lasta viikon EM-kisojen ajan. Juuso kyllä pärjää kun hyväksyy ettei äiti ole juuri nyt saatavilla ja onhan sillä muutenkin vähän eri kuviot kun pääsee mummolaan miehen äidin luokse hoitoon osaksi viikkoa. Mutta itse en tosiaan tiedä miten selviän ilman Juusoa. Nukumme perhepedissä, eli Juuso tuhisee joka yö ihan vieressäni, halailee ja silittelee puoliunessa öisin ja mulle tärkeää on jo ihan se pojan tuttu ja ihana tuoksu siinä lähellä. Nyt pitäisi sitten selvitä ilman tuota kaikkea ja paljon muuta. Kaikki menee hyvin jos on koko ajan jotain tekemistä, mutta tunnetusti kisareissut ovat pullollaan odottelua ja ajantappamista. Ne hetket ovat varmasti iltojen lisäksi mulle niitä vaikeimpia. Turkissa Juuso oli mukana kun saimme siihen rahoituksen joten pitkistä kisareissuista ilman poikaa ei ole vielä mulla kokemusta. Yhden pitkän viikonlopun oltiin Malmössä keväällä turnauksessa ja ainakin silloin ikävä oli välillä ihan mieletön.
Jotenkin musta aina tuntuu, että mitä lähempänä isot kisat on, sitä huonommin treeni menee omasta mielestä. Mihinkään ei oikein ole tyytyväinen ja joutuu paljon enemmän tekemään töitä, että saa pelin pidettyä kasassa omassa päässään. Sitä alkaa niin helposti häsläämään, yrittämään liikaa kentällä ja on tosissaan keskityttävä itsensä tsemppaamiseen ettei treeni mene ihan sähläilyksi. Varsinkin vika treeni kisapaikalla on mulla perinteisesti ollut ihan kaoottinen, toivottavasti viikon päästä Tanskassa on vähän parempi meininki. Eilen en mielestäni onnistunut missään mitenkään erityisen hyvin. Torjunnoisa tapahtui pari kertaa selkeä sijoittumisvirhe kun arvioin pallon liikeradan pieleen. Lisäksi olin toivottoman hidas. Heitoista puuttui joko suunta tai voima, hyviä heittoja oli harvassa.
Rankkareiden torjunta on asia erikseen. Sitä en ole osannut koskaan ja henkisesti tuntuu, että olen mennyt vain takapakkia tässä asiassa. Rankkarissa siis joutuu jonkun joukkueen tai oman virheen vuoksi torjumaan yksin yhden vastustajanheiton. Pelaan normaalisti polviltaan, mutta rankkarissa pitäisi torjua seisaaltaan jotta pystyy torjumaan isomman alueen enkä siksi osaa ollenkaan. Torjun aina niin, että vasen kylki osuu lattiaan ja siksi rankkareidenkin torjunta onnistuu paremmin vasemmalle. Jos pallo tulee oikealle menen ihan solmuun kroppani kanssa ja jos se tulee suoraan kohti, jään miettimään kummalle kyljelle torjun ja pallo menee maaliin. Rankkarin torjunnassa on musta tosi paljon kyse ihan siitä miten henkisesti saa itsensä kasaan ja uskoo itseensä. Minä en onnistu tässä kovinkaan hyvin kun en omiin kykyihini usko joten siksikään en onnistu. Tätä pitäisi saada treenata kahdestaan jonkun kaverin kanssa niin ettei kukaan ole tarkkailemassa vieressä enkä voi ottaa mistään paineita. Onnistumiset ehkä auttaisivat oppimaan ja onnistumaan tositilanteessa.
Eilinen sai mut miettimään myös omaa pelipaikkaa. Olen siis tähän asti pelannut lähinnä oikeata laitaa eli ns. ykköstä. Nyt kuitenkin tuntuu olo varmemmalta ja peli sujuvammalta seiskassa eli vasemmassa laidassa. Tällöin torjun niin, että kädet menevät kentän reunaa kohti. Kädet ovat heikoin kohtani, niistä saattaa moni kova heitto lörpsähtää läpi mutta kun kädet ovat pelialueen rajalla, riittää usein että saa pallon sormilla työnnettyä ulos kentältä. Toisaalta oikeassa laidassa olen jostain syystä nopeammin liikkeellä jos pitää esimerkiksi mennä pelastamaan keskellä uhkaavasti kohti maalia vierivää palloa joka on kimmonnut jostain toisesta pelaajasta. Eli voinen sanoa että voin pelata molempia laitoja, mutten tiedä onko tämä enemmän etu vai haitta jatkossa.
Juuso oli eilisen, kokopäivän kestäneen leirimme ajan mieheni hoidossa ja taitaapi olla niin, että tämä mammanpoika vähän testailee iskää aina sopivan hetken koittaessa. Poika on musta tosi hyväntuulinen ja iloinen, keksii tekemistä paljon ihan yksikseenkin ja kiukuttelee mulle tosi harvoin. Eilen, kun viimein pääsin illalla kotiin (matka kesti vähän arvioitua pitempään kun taksista puhkesi rengas keskellä Lahden motaria) riehaantui Juuso aivan suloisesti ja itselle tuli niin iso pelko siitä, miten pärjään ilman tuota suloista lasta viikon EM-kisojen ajan. Juuso kyllä pärjää kun hyväksyy ettei äiti ole juuri nyt saatavilla ja onhan sillä muutenkin vähän eri kuviot kun pääsee mummolaan miehen äidin luokse hoitoon osaksi viikkoa. Mutta itse en tosiaan tiedä miten selviän ilman Juusoa. Nukumme perhepedissä, eli Juuso tuhisee joka yö ihan vieressäni, halailee ja silittelee puoliunessa öisin ja mulle tärkeää on jo ihan se pojan tuttu ja ihana tuoksu siinä lähellä. Nyt pitäisi sitten selvitä ilman tuota kaikkea ja paljon muuta. Kaikki menee hyvin jos on koko ajan jotain tekemistä, mutta tunnetusti kisareissut ovat pullollaan odottelua ja ajantappamista. Ne hetket ovat varmasti iltojen lisäksi mulle niitä vaikeimpia. Turkissa Juuso oli mukana kun saimme siihen rahoituksen joten pitkistä kisareissuista ilman poikaa ei ole vielä mulla kokemusta. Yhden pitkän viikonlopun oltiin Malmössä keväällä turnauksessa ja ainakin silloin ikävä oli välillä ihan mieletön.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Niin särkyvää, on onni tää...
Oli pakko pitää pienimuotoinen tauko tästä bloggailusta kun en millään meinannut parantua siitä pirun flunssasta. Mieli oli niin matala ettei tekstistä olisi tullut kovinkaan painokelpoista tai ainakaan mitenkään mukavaa luettavaa joten päätin olla kirjoittamatta. Mutta nyt, kun tämän yhden flunssan takia olen käynyt kolmesti lääkärissä, kerran sairaanhoitajalla ja kerran labrassa, syönyt kohta kaksi lääkekuuria ja sairastanut 6 ja puoli viikkoa alkaa olo olla suhteellisen terve. Vielä en uskalla juhlia parantumista, sanon vain että on parempi olo.
Treenaamisen aloitin muutama päivä sitten ohjelman mukaisesti ja nyt ainakin alkuun tuntuu että kaikki paikat menee ihan jökkiin jokaisesta harjoituksesta. Peruskunto on sentään pysynyt hyvänä, kiitos koiran lenkityksen sairastelunkin aikana mutta lihaskunto taitaapi tosiaan olla jo vähän rapistunut kait... tai sitten ei vain ole enää tottunut tällaiseen höykytykseen. Mukava on ollut liikkua jälleen, kaikesta nauttii tietenkin entistä suuremmalla innolla nyt kun tietää ettei treenaamistakaan voi pitää itsestään selvänä. Harmittaa vain kun tähän kilpailuihin valmistavaan kauteen ei kuulu juoksuharjoituksia ollenkaan nyt kun vielä olisi siedettävät lenkkikelitkin. Talvisin olen huono lenkkeilemään kun en näe missä on liukasta enkä ole raaskinut edes ostaa kunnon varusteita. Punttitreenikin tuntuu tällä kaudella nyt aika tyttömäiseltä sievistelyltä kun painoja on vähennettävä ja tehtävä vain liikkeet mahdollisimman nopeasti. Mutta eiköhän tähänkin totu kun tarpeeksi hinkkaa...
Sairastelun jälkeen olen huomannut ihan uudenlaisia ajatuksia. Olen alkanut jotenkin varomaan ja pelkäämään ennalta että telon itseni. Keskityn eritavalla jo ihan vaikka kyykkyyn menoon Juuson kanssa leikkiessä. Iltaisiin koiran kanssa kävellessäni havahduin siihen, että kävelyni pimeässä hiekkatiellä on suurimmaksi osaksi aikamoista lottoamista. En käytä valkoista keppiä, en vain jotenkin ole sinut sen kanssa enkä valmis näyttämään koko maailmalle olevani näkövammainen. Kävelyreittini ovat suurimmaksi osaksi tuttuja teitä, mutta mulla on taipumus kyllästyä tuttuihin reitteihin joten varioin lenkkejä lähes päivittäin eli menen niitä eri suuntiin ja yritän keksiä paikkoja joissa en ole vielä käynyt. En siis mitenkään turvallisilla poluilla aina kulje. Luotan siihen, ettei tiellä ole mitään suurempia kuoppia tai että jos niitä on, joustava askeleeni ne jotenkin selvittää. Vähillä onnettomuuksilla olenkin selvinnyt, edes juostessa ei loukkaantumisia ole sattunut mutta nyt olen alkanut vähän pelätä ja miettiä, pitäisikö jotenkin muuttaa lenkkeilytapojani ainakin pimeällä.
Hyvähän se periaatteessa on, että olen varovainen ja mietin vähän miten liikkeet teen. Riskien miettiminen juontaa juurensa varmaan ainakin sentterimme loukkaantumisesta viime turnauksessa. Kun näin läheltä kuinka aivan normaalin pelitilanteen suorittaminen väsyneenä ja puolihuolimattomasti aiheutti kyynärpään sijoiltaan menon ja pitkän sairasloman, pisti se tietenkin mietityttämään itseäkin. Hienoja harjoitusohjelmia voi aina suunnitella, mutta koskaan ei voi olla varma että ne toteutuvat ja vaikka olisi nimettynäkin johonkin arvokisajoukkueeseen, pelaaminen kisoissa ei ole varmaa ennenkuin todella nakottaa siellä kentällä.
Ehkä tervekin ymmärrys oman kropan haavoittuvuudesta johtuu myös vanhenemisesta tai sen ymmärtämisestä. Välistä tuntuu että olen yksinkertaiesti liian vanha näin kovalle tasolle ja kehittymismahdolisuuteni ovat aika surkeat. Kun aloittaa uuden lajin vasta 24 vuotiaana ei voi olettaa että kehittyisi siinä yhtä hyväksi kuin teini-iässä lajin aloittaneet eikä kroppakaan kestä tätä varsin fyysistä lajia ihan yhtä hyvin. Faktat on hyväksyttävä ja koetettava vain taistella entistäkin kovemmin. Niin se kai on.
Treenaamisen aloitin muutama päivä sitten ohjelman mukaisesti ja nyt ainakin alkuun tuntuu että kaikki paikat menee ihan jökkiin jokaisesta harjoituksesta. Peruskunto on sentään pysynyt hyvänä, kiitos koiran lenkityksen sairastelunkin aikana mutta lihaskunto taitaapi tosiaan olla jo vähän rapistunut kait... tai sitten ei vain ole enää tottunut tällaiseen höykytykseen. Mukava on ollut liikkua jälleen, kaikesta nauttii tietenkin entistä suuremmalla innolla nyt kun tietää ettei treenaamistakaan voi pitää itsestään selvänä. Harmittaa vain kun tähän kilpailuihin valmistavaan kauteen ei kuulu juoksuharjoituksia ollenkaan nyt kun vielä olisi siedettävät lenkkikelitkin. Talvisin olen huono lenkkeilemään kun en näe missä on liukasta enkä ole raaskinut edes ostaa kunnon varusteita. Punttitreenikin tuntuu tällä kaudella nyt aika tyttömäiseltä sievistelyltä kun painoja on vähennettävä ja tehtävä vain liikkeet mahdollisimman nopeasti. Mutta eiköhän tähänkin totu kun tarpeeksi hinkkaa...
Sairastelun jälkeen olen huomannut ihan uudenlaisia ajatuksia. Olen alkanut jotenkin varomaan ja pelkäämään ennalta että telon itseni. Keskityn eritavalla jo ihan vaikka kyykkyyn menoon Juuson kanssa leikkiessä. Iltaisiin koiran kanssa kävellessäni havahduin siihen, että kävelyni pimeässä hiekkatiellä on suurimmaksi osaksi aikamoista lottoamista. En käytä valkoista keppiä, en vain jotenkin ole sinut sen kanssa enkä valmis näyttämään koko maailmalle olevani näkövammainen. Kävelyreittini ovat suurimmaksi osaksi tuttuja teitä, mutta mulla on taipumus kyllästyä tuttuihin reitteihin joten varioin lenkkejä lähes päivittäin eli menen niitä eri suuntiin ja yritän keksiä paikkoja joissa en ole vielä käynyt. En siis mitenkään turvallisilla poluilla aina kulje. Luotan siihen, ettei tiellä ole mitään suurempia kuoppia tai että jos niitä on, joustava askeleeni ne jotenkin selvittää. Vähillä onnettomuuksilla olenkin selvinnyt, edes juostessa ei loukkaantumisia ole sattunut mutta nyt olen alkanut vähän pelätä ja miettiä, pitäisikö jotenkin muuttaa lenkkeilytapojani ainakin pimeällä.
Hyvähän se periaatteessa on, että olen varovainen ja mietin vähän miten liikkeet teen. Riskien miettiminen juontaa juurensa varmaan ainakin sentterimme loukkaantumisesta viime turnauksessa. Kun näin läheltä kuinka aivan normaalin pelitilanteen suorittaminen väsyneenä ja puolihuolimattomasti aiheutti kyynärpään sijoiltaan menon ja pitkän sairasloman, pisti se tietenkin mietityttämään itseäkin. Hienoja harjoitusohjelmia voi aina suunnitella, mutta koskaan ei voi olla varma että ne toteutuvat ja vaikka olisi nimettynäkin johonkin arvokisajoukkueeseen, pelaaminen kisoissa ei ole varmaa ennenkuin todella nakottaa siellä kentällä.
Ehkä tervekin ymmärrys oman kropan haavoittuvuudesta johtuu myös vanhenemisesta tai sen ymmärtämisestä. Välistä tuntuu että olen yksinkertaiesti liian vanha näin kovalle tasolle ja kehittymismahdolisuuteni ovat aika surkeat. Kun aloittaa uuden lajin vasta 24 vuotiaana ei voi olettaa että kehittyisi siinä yhtä hyväksi kuin teini-iässä lajin aloittaneet eikä kroppakaan kestä tätä varsin fyysistä lajia ihan yhtä hyvin. Faktat on hyväksyttävä ja koetettava vain taistella entistäkin kovemmin. Niin se kai on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)