Epätoivon laaksossa

Elän painajaista, tämän positiivisemmin en osaa tätä kirjoitusta aloittaa. Vaikka tästä blogista piti tulla urheiluun keskittyvä, nyt näyttää että sairaskertomukset ovat ainoata sisältöä. Olen kai jotenkin manattu, syitä en enää osa keksiä tähän kaikkeen.

Korva on lukossa edelleen. Jotain sillä kuulee, mutta sirinä, tinnitys ja kaiku tekevät elämästä helvettiä koko ajan. Antibiootttkuurikin loppui jo keskiviikkona mutta tilanne ei vain helpota. Lisäksi tänään heräsin TAAS siihen, että kurkku on kipeä joten mikään ei tunnu muuttuvan. Nyt tätä sairastelua jatkunut siis kaksi viikkoa ja jos lyhyttä tervejaksoa ei lasketa, olen ollut flunssassa kuukauden. Terveyskeskuksesta vain todettiin, että jos korva vaivaa kahden viikon kuluttua vielä, kannattaa ottaa yhteyttä mutta että aikoja on vähän tarjolla.

Tuntuu niin yksinäiseltä ja toivottomalta tämän asian kanssa. Nykyinen terveydenhoitosysteemi ei oikein tue  kokonaisvaltaisempaa ja laadukasta hoitoa, pitäisi olla pahemmin kipeä niin apua ehkä saisi. Mutta eihän kukaan lääkäri ymmärrä miksi kuulo on mulle tärkeä eikä ketään oikeasti kiinnosta jos on pitkään flunssassa. Tänään kun radiosta tuli yksi biisi jota salilla usein soitetaan, sain nieleskellä kyyneleitä kun niin harmitti tämä kaikki. Onneksi oli Juuso sylissä niin sai siitä vähän halilohtua. Jos motivaatio urheiluun olisi samaa tasoa kuin vaikkapa puoli vuotta sitten, olisin jo heittänyt hanskat tiskiin ja irtisanonut maajoukkuesopimuksen. Eihän se minua olisi parantanut, mutta ainakin stressi olisi vähentynyt. Nyt stressaan peruuntuneita pelitreenejä, turnausta ja sitä kaikkea mitä jää tekemättä ja miten saan juonesta taas kiinni jos joskus paranen.

Keskiviikkona olin pelaamassa, piti kokeilla miten tällä kuulolla voi maalipalloa pelata ja nytten sitten tiedän senkin, ei kovin hyvin. Polviltaan pystyy vielä jotenkin pelaamaan kun pelaa oikeata reunaa (kuurokorva on siis oikea) mutta seisaaltaan olin ihan hukassa kentällä. Muutenkin kaikki vaati paljon enemmän keskittymistä ja eksyin jatkuvasti, heitin minne sattuu jne. Tosiasia on kuitenkin se, että huomenna on Pajulahdessa maajoukkueleiri ja sunnuntaina turnaus. Niitä en nyt peru, menen sinne vaikka kurkku tulisi kuinka kipeäksi. En vain enää jaksa perua mitään. Tulkoon sitten vaikka sydänlihastulehdus tai mikä tauti hyvänsä niin en vain jaksa. Turnauksessa tosin en taida tällä kunnolla saada kovastikaan peliaikaa, mutta mukaan menen ainakin. Turnaus on siis Suomen omaa kansallista sarjaa. Pelaan 1.divarin joukkueessa Dragons Oldies jossa pelaa toinenkin maajoukkuelainen.

Viikonloppuna järjestetään myös maalipallon tuomarikurssi johon mieheni osallistuu. Sitten meistä tulee varsinainen maalipalloperhe kun molemmat touhutaan lajin parissa enemmän. Juusokin tuntuu ajattelevan että kaikki pallopelit on maalipalloa. Kun hän näki urheilukentällä miesten pelaavan jalkapalloa, hän totesi että miehet pelaa maalipalloa. Muutoinkin Juuso on hyvin perillä tästä lajista. Yhtenä päivänä hän halusi katsoa mun kanssa netistä maalipallopelejä ja jaksoi tuijottaa yhden kokonaisen matsin. Kun keskiviikkon sanoin lähteväni pelaamaan, Juuso sanoi: "äiti ottaa treenikassin ja maalipallon mukaan".

Pahoittelut tästä valituksesta. Nyt oli vain pakko päästä purkamaan tätä oloa jollekin kun olen asian kanssa aika yksin. Tämä vaikuttaa niin paljon muuhun elämäänkin. Tunnen olevani ehkä maailman surkein (tai ainakin toiseksi surkein) äiti kun kärsivällisyyteni on ihan olematonta, empatiakyky surkea ja vain rämmin tässä huonossa olossani. Kaikki energia on poissa.