Kevään aikataulut

Nyt pääsi niin onnellisesti käymään, että mut valittiin Malmö ladyintercupiin lähtevään joukkueeseen. Eli meillä on ennen Lontoon paralympialaisia vain kaksi kansainvälistä turnausta, ensimmäinen pidetään Ruotsissa toukokuussa ja toinen Espanjassa kesä-heinäkuun vaihteessa. Malmön joukkue varmistui eilen ja pääsen mukaan! Itse turnauksesta ei ole kovinkaan hehkeitä muistoja viime vuodelta; hävisimme yhtä matsia lukuunottamatta kaikki ottelut, ruoka oli surkeaa, huonekaverinani ollut pelikaveri oli oksennustaudissa ja pelihallissa oli törkeän huono ilma. Nyt ei vaadita kummoisiakaan että tänä vuonna reissu olisi edes hiukan onnistuneempi. Lähdemme Malmöön helatorstaina ihan törkeän aikaisin.

Huhtikuun 21. päivä pelataan päätösturnaus kansallisella tasolla. Sarjasääntöjen ansiosta kaikki on vielä mahdollista joten voittoa sinne lähdetään tavoittelemaan. Olimme runkosarjan toisia.

Kevään ohjelma sisältää leirin joka kuun viimeisenä viikonloppuna ja viikottaiset fysiikkatreenit taitavat jatkua ihan kesän alkuun saakka. Saliharjoittelussa jaksot vaihtuvat viiden viikon välein eli seuraava alkaa viikolla 16 kun tämä perusvoima 1 kausi saadaan ahkeroitua loppuun. Seuraavaksi tehdään sitten maksimivoimaa ja sen jälkeen taas uudestaan perusvoimaa ja maksimivoimaa. Malttamattomana sitä aina odottaa uuden ohjelman tuloa sillä noihin vanhan ohjelman liikkeisiin on ehtinyt jo aikatavalla tympiintymään. Moni liike meillä on ollut monta kuukauttakin eri toistomäärillä tosin ja niiden vaihtumista aina toivoo. Joka ohjelmasta löytyy lisäksi aina ne inhokit (kuten ylätaljaveto mulla nyt) joiden poistumista ohjelmasta odottaa suurimmalla innolla.

Päivä, jolloin maalipallossa valitaan paralympiajoukkueet ei ole vielä varmistunut, mutta jossain kesä-heinäkuun vaihteessa sekin on. Toivon mukaan Espanjaan valitaan lähtemään jo ne pelaajat jotka pelaavat Lontoossakin niin saataisiin heille sitten hyvää turnaustumtumaa. Tarkka tiedotuspäivä olisi mulle kyllä tosi tärkeä, koska joudun anomaan vapaata töistäni Lontoon kisojen ajaksi jos sinne pääsen. Aloitan opinto-ohjaajan työni jälleen elokuun alussa ja Lontooseen lähtijät poistuvat Suomen kamaralta 23.8. Lontoon reissusta tulee 2,5viikon mittainen joten työt jäisivät kyllä aika rempalleen jos pääsen mukaan, mutta se taitaa olla pieni hinta noin hienosta tapahtumasta. No tarkemmin en ole viitsinyt alkaa Lontooseen lähtöä spekuloimaan enää koska en nyt jaksa miettiä sitä, millaisia pelaajia joukkue sinne tarvitsee ja olenko itse juuri sellainen.

Penikat tulessa ja kilpailuasetelma-allergia kasvussa

Viikonloppuna oli maajoukkueleiri Pajulahdessa ja ajattelin tulla niistä mietteistä ja kuvioista taas hieman tänne tilannetta päivittämään. Leirillä oli viisi treenisessiota joissa keskityttiin pelaamisen lisäksi ihan perusheittojen ja puolustusten kehittämiseen. Lisäksi leirillä piti tehdä räjähtävän voiman testejä mutta ne jäivät harmittavasti naisten osalta kesken kun aikaa ei ollut erikseen ohjelmaan niille varattu. Itseä olisivat juuri voimatestit kiinnostaneet, olisi saanut lisää motivaatiota ja mielekkyyttä salitreenin kotona mutta niitä ei sitten tehty. Kuntopallotesteissä huomasin ainakin sen, että kevyillä painoilla olin aika keskinkertainen heittäjä mutta kun käteen laitettiin painavampi pallo, saattoivat heittojen pituudet jopa parantua. Tiedä sitten mitä tämä tarkoittaa, olisi ollut kiva tietää. Loikkatestien vuoksi penikkani kipeytyvät taas ihan mielettömästi ja sunnuntai päivä mentiinkin sitten reippaasti särkylääkkeiden ja kylmän voimin. Penikkakivut on karmea vaiva joka oli yksi syy yleisurheilun lopettamiseen.

Leirillä sunnuntai aamun ekat treenit ovat mulle aina erittäin synkkiä hetkiä. Pitäisi miettiä miksi kroppa ja mieli on silloin niin tukossa eikä mistään oikeasti meinaa tulla mitään. Sunnuntain toisiin treeneihin saan aina itseni koottua eikä keho silloin enää niin pistä hanttiiin mutta aamun treeneissä alisuoriudun aina. Pelkän aamun piikkiin tätä en voi laittaa, sillä turnauksissa olen mielestäni suoriutunut erittäinkin aikaisista peleistä ihan mallikkaasti. Treeneissä tokan päivän aamu on vain niin kankea, joka paikkaa tuntuu kolottavan vaikka venyttelen edellisenä iltana enkä saa henkistä yliotettakaan epätoivosta. Toisaalta maalipallo on aika rankka laji kropalle ja kun leirillä kuitenkin vain pelataan tai tehdään lajinomaista treeniä, joutuu se tosi koville jo yhdessä päivässä. Olisi hyvä jos osaisi tasapainottaa rasitusta joka maalipallossa tulee niin toispuoleisesti vain sille puolelle jolle torjuu ja jolla heittää.

Leirillä pystyin varsin hyvin pitämään kiinni ruokavaliosta. Jätin hilarilisäkkeet lähes kokonaan syömättä. Ja korvasin ne ruisleivällä ja vihreällä. On kummallista miten sitä ei edes tarvitse syödä enemmän muuta ruokaa vaan riittää kun vain jättää pastan, riisin ja perunan noutopöytään. Sitä on oppinut kasaamaan lautaselle kaiken tarpeellisen jolla nälkä pysyy loitolla muttei tule ähkyäkään. Toki söin jälkkäriä ja napsin muiden tarjoamia herkkuja, mutta muutoin olin kyllä tarkka syömisistäni. Vesipulloonkin sekoitin merisuolaa treeneissä juotavaksi joten varsin onnistunut leiri tältäkin osin...

Itseä alkaa entistä enemmän ärsyttää asetelma, jossa pitäisi nyt jatkuvasti näyttää parasta osaamistaan leireillä ja turnauksissa jotta lunastaisi kisapaikan joukkueesta. Olen välttänyt itseni vertaamisen muihin kuten täällä aikaisemmin lupasinkin, mutta pelkästään se ajatus, että joku kokoajan arvioi ja omat tekemiset on sillä tavalla suurennuslasin alla ottaa päähän. Mieluummin haluaisin alkaa keskittyä siihen, miten voin toimia joukkueessa parhaiten ja täyttää sen paikan joka mulla on. Nyt kuitenkin pakka on niin sekaisin, ettei tiedä edes keiden kanssa sitä todennäköisemmin on samaan aikaan kentällä. Itse haluaisin tietää, keiden kanssa todennäköisemmin tulen pelaamaan kimpassa jotta voisin paremmin alkaa hioa pelaamistamme yhteensopivaksi ja puolustusta varmemmaksi. Toki pitää pystyä pelaamaan kaikkien kanssa, koskaan ei tiedä kuka loukkaantuu tai muuta yllättävää tapahtuu, mutta minusta me ollaan nyt niitä tilanteita treenattu riittävästi. Itselle olisi helpointa kun olisi selkeämmin kartoitettu mitä tulee treenata ja kenen kanssa. Jo pelkästään se, pelaako muut samaan aikaan kentällä olevat seisaaltaan vai polviltaan on tekijä, joka vaikuttaa omaan puolustukseen tosi paljon. Olen kai niin blondi etten pysty yhtäaikaa treenaamaan hyväksi puolustajaksi kaikkiin erilaisiin kokoonpanoihin.

Mutta äskeinen on siis taas vain mun henk.koht fiiliksiä. Siitä, mikä on koko porukan tai kokonaisuuden kannalta parasta, en tietenkään mitään sinänsä ymmärrä eikä mun tarttekaan. Puhuin vaan siitä, miten uskon että itse pystyisin parhaiten kehittämään omaa puolustustani ja tekemään treenaamisestani mielekkäämpää ja tehokkaampaa. Aikaa Lontooseen on niin vähän, että nyt Haluaisi keskittyä taitojen summittaisien näyttämisen sijaan joukkuepelaamiseen. Silloin voisi myös miettiä kaikenlaisia vastustajien hämäysjuttuja sun muita kun tietäisi, kuka siellä vieressä majailee... Mutta juu tämä blogi on näkökulmaltaan täysin itsekäs joten niin on tämäkin mielipide :)

***
Kuulokkeissa soi Rust nimisen bändin eka levy. Laulaja Mikko Herranen on mun vanha kaveri näkkäripiireistä ja nyt hänen breikattuaan yleisempään tietoisuuteen Voice of Finlandin myötä on ollut pakko kaivaa taas vanhat levyt esille ja fiilistellä tätä loistavaa laulajaa...

Ei huippua mutta vakavan mukavaa kuitenkin

Arki on soljunut täällä ihan omalla painollaan enkä ehkä siksikään ole käynyt täällä kirjoittelemassa kun on kaikki ihan "tylsästi" mallillaan. Treenitunteja on tässä kuussa kertynyt melkein jo puolet enemmän kuin flunssan vuoksi surkeasti menneessä helmikuussa. Maajoukkueen pelaajana mun pitää kirjata urheiluni harjoittelupäiväkirjaan ja nyt olen leikkimielisesti laittanut sinne excelin laskemaan myös tehdyt minuutit aina yhteen.

Määrällä ei saavuteta tietenkään laatua mutta noista kuukausittaisista loppusummista näkee hyvin mm. sen, kuinka paljon sairastelut ovat vieneet treeniltä terää. Tässä kuussa en ole ollut flunssassa! Tästä täytynee kiittää uutta ruokavaliota ja muutoinkin hidasta elämäntapojen muuttamista. Gojimarjoja, macaa ja immuuni buustereita eli orgaanisia monivitamiineja ja d-vitamiineja lienee syytä eniten hehkuttaa. Viikonloppuna oli jännä fiilis. Lauantaina dancemaratonin jälkeen tuli mielettömän viluinen ja kipeä olo. Kurkku ei ollut kipeä mutta jotenkin oli vaisu olo. Otin heti itseäni henkisesti niskasta, luin Harjun ohjeet flunssan ehkäisystä vielä kerran ja keskityin flunssan karkoittamiseen. Vielä sunnuntaina olo oli viluinen ja vajaakuntoinen, mutta maanantaina kaikki oli taas kunnossa eikä flunssa tullut kylään. Nyt uskallan tämän jo kirjoittaa, alkuviikosta en uskaltanut tulla tänne hehkuttamaan kuinka selätin flunssan. ;) Mikään supervastustuskyky mulla ei varmastikaan vielä ole kun vasta hetken olen tätä uutta elämäntapaa noudattanut, mutta yksi voitto nyt ainakin tuli tällä konstilla.

Salitreenissä kaikki menee suht mallikkaasti uudella perusvoimakaudella. Sarjoissa pitäisi pyrkiä pyramidimaisuuteen eli tehdä aluksi ja lopuksi toistoja enemmän ja lisätä painoja keskimmäisiin sarjoihin mutta tämän toteuttaminen vaatii vielä vähän sopivien painojen etsintää ja tunnustelua. Vähitellen salilla tehtyihin laitteiden siirtoihinkin alkaa tottua ja pärjään siellä kohta jo aika normaalin näköisellä liikkumisella. Lemppari vatsalaitteenikin, Ab-solo jossa heitetään 4kg kuntopalloa on korjattu ja voi sitä riemua kun pääsin viskomaan palloa tänään käsitreenin kruunuksi.

Juusosta täytyy sen verran mainita, että hän tuntuu viihtyvän kuntosalin lapsiparkissa jos mahdollista niin entistäkin paremmin. Poika arvailee aina matkalla salille kuka hoitaja siellä milloinkin on ja kun lähdetään, on hoitajaa käytävä aina erikseen halaamassa. Toisaalta Juusolle on kehittymässä jonkinsortin addiktio karjalanpiirakoihin ja osasyyllisenä voinemme pitää treenaamistani. Aina salilta lähdettyämme Juuso alkaa makustella sitä kuinka hänellä on karjalanpiirakkanälkä ja Sellon kaupoista emme pääse ohi ilman kaameaa huutoa jos piirakkaa ei ala kuulua. On äidin kärsivällisyydestä ja viitselijäisyydestä kiinni, milloin poiketaan kaupan kautta ja milloin väännetään periaatteen nimissä ilman.

Salilla mietin tänään taas (nyt kun sarjojen välissä on pidettävä niin ärsyttävän pitkiä taukoja ehtii ajattelemaankin) omaa urheiljaidentiteettiäni. Kun ihmiset kysyvät, mitä teen "työkseni", on jotenkin vajaata sanoa vain, että olen hoitovapaalla hoitamassa Juusoa. Se kertoo musta vain puolet tästä arjesta jota meillä eletään. Treenaan niin paljon että jotenkin sitä haluaa mainita myös sen puolen.

Sitten ongelmaksi muodostuu mitä sanaa tästä toiminnasta käyttää. Pelkkä treenaaminen tai liikunnan harrastaminen on aika loiva ilmaus. Välillä aina urheillessani mietin, että nyt luovuttaisin jos vain harrastaisin tai tänään en menisi ollenkaan jos en maajoukkueessa pelaisi. Paras esimerkki tästä on viime kesältä. Olimme joukkuekaverin kanssa sopineet että menemme heittämään kuntopalloa. Kun kaveri tuli, satoi ulkona kaatamalla ja oli aika kylmäkin. Ulos heittelemään emme todellakaan olisi lähteneet ilman sitä jotakin vakavuuden astetta mikä tähän toimintaan liittyy. Sormet kohmeessa ja litimärkänä sitä tuli miettineeksi silloinkin, että mitä tämä oikein on nimeltään.

Paras sana jonka olen keksinyt on tuo puolivakavissaan urheileminen. Tosin tuokin on ympäripyöreä ja kummallinen sana kun sitä tarkemmin miettii. Huippu- tai ammattiurheilija en ole vaikka maajoukkueessa pelaavia varmaan yleensä sillätavoin ajatellaan. Minusta silloin pitäisi olla oma valmentaja jatkuvasti mukana, ruokavalion tarkemmin mietittyä ja suoraan sanottuna tietämyskin asioista ihan eri tasoa. Enkä minä nyt miltään huippu-urheilijalta näytäkää lyhtypylväs jalkoineni ja heiluvine alleineni.

Jos sanoo, että olen kotiäiti ja pelaan maajoukkueessa maalipalloa, joutuu suurella todennäköisyydellä samalla kertomaan lyhennetyn version maalipallon säännöistä (ei kukaan tätä lajia oikeasti tunne) ja omasta näkövammadiagnoosistaan. En häpeä näkövammaani enkä sitä väenväkisin halua peitellä, mutta käsisydämelle, olisiko teistä kiva kertoa omista sairauksistanne yksityiskohtaisesti kenelle vain? Ja toisinaan on päiviä, ettei oikeasti jaksaisi aloittaa sitä samaa diagnoosikeskustelua aina. Musta on hyvä että ihmiset saa tietoa näkövammaisuudesta ja mielelläni sinänsä asioista puhun, mutta aina ei vain jaksa sitäkään. Ja ikävä kyllä ihmiset kysyy aina ne ihan samat asiat...

Tuosta tulikin mieleeni että taas maanantaina sain hyvän muistutuksen, miltä tämä meidän laji saattaa ulkopuolisesta näyttää. Eräs nainen oli seuraamassa maajoukkueemme fysiikkatreenejä ja totesi pelinomaisia harjoitteita katsottuaan, että "olette te kyllä taitavia. Tuohan on ihan sairas laji". Ja niin tosiaan, onhan se aika erikoista heittäytyä 40-60km/h kulkevan kovan pallon eteen makaamaan kun ei näe mitään. Kyllähän tuo laji vähän jonkinsortin masokismia taitaa vaatia.

Kuten syksyllä kirjoitin, saimme siis pääkaupunkiseudulle yhteensä neljät maalipallotreenit viikkoon. Maanantaina on maajoukkueen fysiikkatreenit ja toiseksi treeniksi tarvitsisi aina peliä sisältävän treenin. Eihän tätä lajia kuntosalilla tai palloa heittelemällä opi, pelatessa se kehitys kuitenkin tapahtuu tai konkretisoituu. Nyt treenejä on niin monia, ettei niihin oikein tahdo löytyä riittävästi pelaajia. On kyseltävä ja kartoitettava osallistujamäärä jotta treeniin saadaan ainakin kuusi osallsitujaa ja päästään pallottelemaan. Näyttää siltä, että on käytävä miesten kanssa pelaamassa jotta sitä peliaikaa itselleen saa. Se on tietty vähän erityyppistä ja vaatii pojiltakin joustoja, mutta naisten treeneihin ei vain tunnu enää löytyvän riittäväsit porukkaa. Harmillinen homma sanoisin.

***
Tämä blogitus tehtiin Stellan tahdissa. Spotifystä en sitä pysty enää kuuntelemaan kun kerrat on täynnä joten youtuben kautta valkkailin kuulokkeisiin suosikkejani. Häävalssi on ehkä kaikkein kaunein biisi jonka tällä hetkellä tiedän.

Sohjoa ja herkkuövereitä

Viikonloppuna oltiin vähän lomailemassa Rantasipi Aulangolla. Päätin, etten ota treenikamoja ollenkaan mukaan kun oltiin siellä vain yksi vuorokausi mutta kaduin tätä päätöstä koko päivän. Treeni on niin helppo tehdä kun sali löytyy samasta rakennuksesta eli kun ei matkoihin tartte varata aikaa. Päätin myös etten "nipota" syömisistäni reissun aikana ja niinhän siinä kävi, että makean osalta meni taas ihan överiksi. Ruoan kanssa napsin noutopöydästä paljon vihreää ja vähän hilareita, mutta jälkiruoalla ei kohtuus pysynyt ollenkaan mukana vaan ahmin aivan haltioissani herkkuja napaani niin paljon kuin vain sain ängettyä. Onneksi eilen tuli jo pahaolokin syömisistä joten ehkä ensi kerralla kun teen poikkeuksen ruokavaliooni osaan jo käyttäytyä paremmin... On vain niin kurjaa huomata kuinka vanha vitsaus eli sokerinhimo pääsee iskemään heti kun on päässyt herkkuja syömään. Pari seuraavaa päivää menee taas tässä kärvistellessä ennen kuin kroppa luovuttaa ja unohtaa.

Jos jätetään viikonlopun ruokailut huomiotta niin olen mielestäni syönyt tosi maltillisia määriä (etenkin iltaisin) ja onnistunut pitämään ateriat terveellisinä ja hilarit vähissä. Macaa laitan nykyään vajaan teelusikallisen palautusjuoman sekaan ja siellä sen pystyy jotenkin sietämään. Inhoan sinä hajua mutta sisulla vedän vaikka väkipakolla tuon paketin minkä olen itselleni ostanut. Vettä pitäisi yhä juoda enemmän mutta sen sentään tiedostan jo.

Ilmat on kyllä karseat ja Juuson kanssa liikkumiseen en ole keksinyt tuskatonta vaihtoehtoa. Koko talvi kuljettiin pulkalla joka paikkaan ja se oli niin vaivatonta ja mukavaa että olin jo unohtanut kuinka paljon tuo poika oikeastaan painaakaan. Nyt pulkalla ei enää pääse jokapaikkaan joten se on pitänyt hylätä. Tiet on vain niin täynnä pehmeää ja painavaa loskaa, ettei rattaiden työntämisestäkään meinaa mitään tulla. Liinassa taas en oikein välittäisi näin liukkailla keleillä Juusoa kantaa kun pelkään että kaadun ja Juuso jää alle. En myöskään nauti liinan sitomisesta kaikkien talvivaatteiden päälle.Kuntosalilta on myös tosi raskas lähteä voimatreenin jälkeen kantamaan tuota taaperoa. Jos on tehnyt ylävartalotrenin sen vielä kestää, mutta alavartalotreenin jälkeen pojan kantaminen on masentavan raskasta. Ärsyttävintä on vielä se, että meidän rattaat on hajalla ja etupyöristä irtoaa vuorotellen jompikumpi noin 10metrin välein loskassa. Poika on jo niin iso etten millään raaskisi uusiakaan rattaita ostaa joten tällä mennään.

Tällä viikolla alkoi sitten perusvoima 1 jakso kuntosalilla. Toistoja on aikalailla sama määrä mitä olen edellisessä jaksossakin tehnyt mutta sarjat vähän vaihtuu ja liikkeitäkin tuli pari uutta. Lisää painoa pitäisi tankoon saada laitettua nyt. Tässä jaksossa pyritään kehittämään lihasten yleistä voimatasoa ja harjoitettavuutta. Itselle haastavinta taitaa tässä ohjelmassa olla pitempien taukojen pitäminen. 2-3minuuttia pitäisi välissä aina antaa lihasten levätä mutta itse aina tuppaan kiirehtimään liikaa. Yleensä valmistelen tauolla seuraavan liikkeen suorituspaikkaa, laittelen painoja ja häslään jotain ja tulee olemaan haastavaa malttaa levätä kolmekin minuuttia.

Mun kuntosalilla lattiaremontti on tehty mutta eivätpä ne tietenkään niitä laitteita samoille paikoilla laittaneet. Harhailu ottaa pahasti päähän varsinkin kun laitteet on nyt jotenkin tiiviimmin yhdessä ja lattian väritys on sen verran epätasainen, että sekin vaikeuttaa laitteiden ulokkeiden hahmottamista. Olen välistä kuin ansaan jäänyt riistaeläin kun haparoin tietäni pois laitteiden seasta.

Nollat taulussa

Turnaus ohi ja olo on vähintäänkin helpottunut. Järjestelyjä riitti ja päivä oli pitkä. Klo 7 aloitettiin kentän teko. Järjestäjien pitää siis teipata kenttään tarvittavat rajat, koota maalit ja rakentaa muutoinkin kilpailun puitteet. Kentässä riittää tekemistä pariksi tunniksi kun se pitää mitata oikean kokoiseksi,  teippien alle laitetaan ensin narut jotta rajat pystyy tuntemaan ja 9 metriset maalit on koottava, tolpat topattava ja verkot solmittava. Vähän sählinkiäkin päivään mahtui kun ihmisiä vain tässä ollaan, mutta mallikkaasti kisat silti sujuivat. Tuon tyyppisien tapahtumien järjestämisestä mulla on työn puolesta aika paljon kokemusta mutta tässä lusikoita oli sopassa niin monia, että homma oli huomattavan erilainen. On paljon helpompaa järjestää isompiakin tapahtumia jos järjestäjät voivat tavata kasvotusten asioita suunnitellessaan ja roolijako on selkeämpi ja koordinoitu. No kaikesta oppii jotain uutta, niin tästäkin projektista.

Vaikka oma keskittyminen olikin järjestelyissä, pitihän meidän siellä myös itse pelata. Joukkueemme Dragons Oldies sijoittui jälleen toiseksi. Kaksi matsia voitettiin selkein lukemin jotka eivät sinällään jättäneet spekuloinnille sijaa. Turnauksen puhtaalla pelillään voittaneelle Ice Windille emme sen sijaan pystyneet oikein edes antamaan kunnon vastusta joten paljon on vielä tehtävä ennen lopputurnausta huhtikuussa. Runkosarjasta lohkesi kuitenkin toinen sija joten kaikki on vielä mahdollista.

Turnauksessa tapahtui jännä ilmiö jota en ole aikaisemmin kokenut. Pelikentällä pelasin vain fyysisellä tasolla. Ajattelutoiminta oli jotenkin aivan lamaantunut ja muisti kultakalan tasoa. Heittoihin laadin pitemmän aikavälin suunnitelman jota toteutin muutaman minuutin ajan ja ne toimivat minusta hyvin. Saatoin esimerkiksi päättää että nyt painotan ristiheittoihin ja vastustajan totuttua niihin heitänkin suoran vinolla vauhdilla pyrkimyksenä yllättää vastustaja. Maalit olivat tiukassa mutta tyytyväinen täytyy olla siihen että heitot ottivat sen suunnan mitä ajattelinkin ja pysyin rytmissä. Maalejakin olisi varmasti tullut enemmän jos peliminuutteja olisi ollut enemmän. Vaihtopenkiltähän niitä maalje aei pysty heittämään.

Aivotoiminta oli kuitenkin aivan olematonta pelin aikana. En vain pystynyt muistamaan edes sitä, kuka meidän joukkueesta oli viimeksi heittänyt. Maalipallossa on sääntö, jonka mukaan sama pelaaja saa heittää vain kaksi peräkkäistä heittoa. Jos heittää kolmannen, saa rangaistuksen ja joutuu torjumaan yhden heiton yksin. Koska en pystynyt edes omia heittojani muistamaan (hyvä jos muistin ketä vastustajia meillä oli toisessa päässä) jouduin kyselemään kavereilta, saanko vielä heittää. Hölmöltä tuntui mutta kait tässä blondissa päässä oli vain yksinkertaisesti liikaa ajatuksia ja aivot välttivät ylikuumentumisen nollaamalla muistikapasiteetin 15 sekunnin välein.

Tyhjästä päästä huolimatta pelasin varsin varmaan peruspeliä. Mitenkään loistamaan en päässyt, mutta omalla tasollani pelasin ja se lienee kuitenkin tärkeintä kun ottaa huomioon pitkän sairastelujakson tässä välissä. Maajoukkuevalmentajan mukaan heitot on koventuneet verrattuna kuukauden takaiseen turnaukseen, mutta itse sitä en huomaa. Mutta täytyy uskoa ja olla kiitollinen kehityksestä varsinkin kun suunnat ovat pysyneet voimasta huolimatta kohdillaan.

Mukavaa oli että pääsin heittämään pelin ensimmäisen heiton kerran (tosin se ei niin kovin onnistunut ollut). Niitä on harvassa kun en mikään ykkösheittäjä ole mutta niitäkin on tärkeää treenata. Rangaistusheittoja en heittänyt, kieltäydyin niistä oikeastaan ihan itse juuri tämän tyhjänpään ongelman vuoksi. En olisi kyennyt keskittymään riittävästi siihen. Yhden rangaistusheiton jouduin torjumaan, se meni maaliin mutta olin aika lähellä saada sen jopa kiinnikin.

Viikonlopun viimeisin tärkeä oppi liittyikin sitten ruokaan. Elimistön on selvästi nyt tottunut vähä-hiilihydraattiseen ruokavalioon. Lauantaina olin pelikavereiden kanssa istumassa iltaa ja sunnuntaina lasten synttäreillä syömässä kaikenlaista vähemmän terveellistä mättöä. Jouduin huomaamaan kuinka tuskaisat seuraukset hilareiden ahtamisesta on. Jo syödessä huomasi yllättäen kuinka herkut eivät maistuneet samaan tahtiin kuin ennen ja pian ruoan jälkeen tuli niin öklö ja turvonnut olo että oli taas helppo tehdä päätös tämän viikon ruokavaliosta. Mahtavaa että oma kroppa kertoo itse ettei entinen ruokavalio tunnu hyvältä eikä sokeria kaipaa enää kuten ennen. Tämä on musta varsin yllättävää jo ihan siksi, etten ole mitenkään totaalisesti hilareista kieltäytynyt viikollakaan.

Treenaaminen jatkuu normivauhdilla kun olo on terve ja fiilikset mainiot. Uuden saliohjelman pitäisi pian saapua joten sekin piristää varmasti elämää. Seuraava maalipalloaction taitaakin olla sitten vasta kuun lopussa kun kokoonnutaan maajoukkueen voimin leireilemään.

*****
Tämä maalipallopainotteinen bloggauksen kirjoitin Jukka Pojan ihanan letkeitä tahteja kuunnellen. Uusi sinkku Älä tyri nyt on musta mainion hurmaava vaikken miksikään reggaeihmiseksi itseäni luekaan. Sanat ovat niin osuvat ja kauniit. Toivotaan että moni maalla-asuva nuori ottaa niistä voimaa ja vahvistusta omaan elämäänsä.

Törmäilyä salilla

Huh huijaa... nyt en voi ainakaan väittää että on ollut tylsää kotoilua tämä elämä. Ei olla kotona paljoa ehditty tällä viikolla laiskotella. Mies on ollut kuumeisena kotosalla ja sen ansiosta olen päässyt Juuson päiväunien aikaan salille. Näin meille on jäänyt enemmän aikaa käydä aamu- ja iltapäivisin kaikenlaisissa muissa riennoissa ja niin ollaan sitten tehtykin. Tänään oltiin mm. luistelemassa, eilen taaperotansseissa, askartelukerhossa ja vaikkasta missä... Mukavaa on ollut mutta täytyy myöntää että kroppa on yllättävän tiukoilla. Epäilen kankeuden ja lötkön (laiskan) olon johtuvan lähinnä voimakaudesta salilla ja siitä ettei fysiikka ole vielä ihan toipunut täysin pitkästä flunssasta. Enkä tiedä onko ravitsemuspuoli vieläkään ihan balanssissa.

Salillani tehdään remonttia ja olen sen myötä taas jälleen kerran törmännyt oman näköni asettamiin rajoihin (kirjaimellisesti). Kuntosali ylipäätään on erittäin vaikea hahmotettava huonolla näöllä. Kaikista laitteista näkyy ikään kuin läpi ja kaikki ovat yleensä saman värisiäkin. On mahdoton sanoa, mistä joku laite loppuu ja toinen alkaa. Kaikki on mun silmissä vain yhtä sellaista valkoisen mustaa sekasotkua. Ja kun seinätkin on valkoiset, ei välttämättä edes kaikkia laitteita seinistä erota. Pari ensimmäistä viikkoa uudella kuntosalilla aina kulkee vähän eksyneen oloisena ja tekee lähinnä niitä liikkeitä, mihin laitteisiin sattuu törmäämään ja  joista on keksinyt mitä niillä tehdään. Kun saliin tottuu, oppii näköaistin kautta nähtyä kaaosta hallitsemaan, eli jättää huomiotta muut laitteet ja kulkee tuttuja reittejä aina samoille laitteille. En edes osaisi sanoa mitä kaikkia laitteita meidän salilla on, hahmotan vain pienen osan koko paikasta ja pysyttelen tutuilla reiteillä.

Nyt salillamme tosiaan vaihdetaan lattiamateriaalia ja kaikki laitteet on siirrelty hyvin sattumanvaraisesti ja ahtaasti sinne tänne töiden alta pois. Lisäksi laitteiden sijainti tuntuu vaihtelevan päivittäin töiden etenemisen mukaan. Onneksi ohjelmassani kä Yllättävän vaikeaa on ollut löytää ihytetään varsin harvaa laitetta, lähinnä pärjään irtopainoilla ja tangolla. Jumppamatolle sopivaa paikkaa en ole löytänyt joten vatsat ja selät ovat jääneet tekemättä kun en penkkejäkään niihin löytänyt. Eilen esimerkiksi harhailin aikani (varmasti hyvin fiksun näköisesti laitteisiin törmäillen ja niitä käsin hapuillen) ympäriinsä oikeaa jalkaprässiä etsiesäni. Kun viimein sen onnistuin hahmottamaan, nousikin suurimmaksi ongelmaksi levypainojen (sitten kun olin ne löytänyt) rahtaaminen laitteeseen. Pikkuisen alkoi hirvittää kun kompuroin laitteiden jalkoihin 20kg paino käsissäni ja pikaisen riskianalyysin jälkeen päätin etten todellakaan vie painoja enää takaisin paikoilleen.

Rempan vuoksi pelkään koko ajan aiheuttavani joko itselleni, kanssa urheilijoilleni tai itse remontille vahinkoa treenatessani. Laitteita on jouduttu sijoittelemaan niin tiiviisti, että niiden välissä on vaikea kävellä. Ette varmaan ole tulleet ajatelleeksikaan kuinka monen muotoisia kuntosalilaitteet oikeastaan ovatkaan, mutta minä olen kyllä joutunut asiaa murehtimaan. Koskaan ei tiedä milloin joku ihme vipstaaki osuu otsaan, vatsaan tai kamppaa maahan.Lisäksi pelkäsin, että kävellä lantustankin vahingossa johonkin liimaliisteriin ja ikuistan itseni siihen lattiaan.

No onneksi tämä harhailu ja epätoivo on vain väliaikaista. Kunhan vain pirulaiset menevät ja laittavat ne laitteensa täsmälleen samoille paikoille kuin aina ennenkin. Normaalistihan en taritse liikkuumiseeni edes valkoista keppiä, liikun hyvin sujuvasti ulkona eikä musta mnoikaan huomaa että olen näkövammainen. Tuo kuntosali laitteineen on vain sellainen ympäristö, ettei siellä mikään hahmotu normaalisti.

***
Lauantaina meidän maalipallojoukkue järjestää pakollisen maalipalloturnauksen Espoossa. Tehtävää on paljon ja stressiä vähän pukkaa, mutta täytyy vain jaksaa.... Moni kaverini / sukulaiseni on tulossa vapaaehtoiseksi toimitsijaksi turnaukseen ja vähän jännitän heidänkinp puolestaan, miten jaksavat pitkän päivän ruokapalkalla heilua. Organisoinnin ja järkkäilyn lomassa olisi sitten vielä itsekin hankkiuduttava oikeaan aikaan kentälle pelaamaan.