Viimeisen lomapäivän tunnelmia

23 päivää lähtöön ja 4vko + 3päivää ekan pelin alkuun Lontoon paralympialaisissa

Tänään on viimeinen loma (tai hoitovapaa) päivä. Huomenna alkaa työt ja aivan uudenlainen arki tässä perheessä. Juuso menee päiväkotiin onneksi vasta syyskuussa kisojen jälkeen. Mies jää sitä hoitamaan nyt kotiin niin ei tule liikaa uutta samalle rysäykselle. Mun on pakko keskittyä treenaamiseen ja työkuvioiden selvittelyyn niin täysillä, ettei energiaa yksinkertaisesti olisi yhtään päiväkotikuvioille nyt enkä toisaalta osaisi olla niistä huolehtimattakaan jos Juuso hoitoon nyt menisi. Eli mahtavaa kun saa keskittyä muihin asioihin nyt.

Murrosvaihetta eletään ja se näkyy monin tavoin. Kuukausikortti liikuntakeskukseen on irtisanottu ensi kuun lopusta alkaen ja ensi syys-ja talvikaudeksi riittänee 40kerran kortti lähisalille. Juuso jo melkein itkua väänsi tuossa perjantaina kun kerroin että mennään vikaa kertaa sen kanssa tuonne salille lapsiparkkiin. Vaikka alku oli niin kankeaa, viihtyy poika siellä nyt erinomaisesti kun on oppinut kaikista niistä leluista tykkäämään ja hoitajienkin kanssa oli kiva leikkiä. Ensi kaudella pelaan maalipalloa sm-sarjassa Lions-joukkueessa lähinnä varapelaajana, eli tulen tarvittaessa turnauksiin. Maajoukkuetoiminnan lopetan kun sopimuskausi päättyy syksyllä. En ole sellainen ihminen joka hyvällä omallatunnolla pystyisi olemaan maajoukkuetoiminnassa mukana vaikka treenaisi vähän. On mielesätni moraalisesti väärin ja toisaalta joukkuekavereita kohtaan törkeästi tehty jos jäisi hengailemaan joukkueeseen puolitehoisesti. Tulevaa, Lontoon jälkeistä elämää olen suunnitellut lähinnä jotta jaksaisin paremmin henkisesti tämän raskaan elokuun. Treenaaminen ja kokopäivä työ eivät ole niitä ihanimpia yhdistää varsinkin kun on perhe jonka kanssa myös haluaisi olla. Eli jos en ehdi tänne jatkuvasti päivittää tunnelmiani, älkää huolestuko. Tilanne korjaantuu viimeistään kun päästään Lontoon kisakylään turnauksen alkua odottelemaan.

Räjähtävän voiman kausi päättyi viime viikolla (viime kirjoituksessa nimitin sitä virheellisesti väärällä nimellä) ja nyt alkaa nopeuskausi eli kilpailukauden toinen osa jota tehdään vielä Lontoossakin ennen varsinaisten pelien alkua. Mitä pitemmälle räjähtäväkausi kesti, sitä enemmän aloin päästä fiiliksiin sen kanssa ja tykätä liikkeistä. Ensimmäistä kertaa elämässäni (kait, lapsuutta ei lasketa) tunsin olevani diesel-veturin sijaan joskus edes nopea ja räjähtävä. Tunne kropassa oli mahtava kun se alkoi totella nopeammin ja jaksoikin tehdä. Etenkin juostessa intervalleja pääsi nauttimaan ihan uudenlaisista fiiliksistä kun keho toimi uudella tavoin ja olo oli kiihdytyksistä huolimatta mahtava ja energinen. Tätä on vaikea selittää, mutta olen positiivisesti yllättynyt siitä mihin kroppani pystyy. Olen elämäni kunnossa ja osaan nauttia siitä. Toivottavasti nämä treenit näkyvät pelatessakin, en ainakaan nää mitään syytä miksei niin olisi.

Viime viikolla mittailtiin heittojen voimakkuutta treeneissä ja ihmetys oli suuri kun selvisi että heittoni ovat nopeutuneet 6km/h edelliseen mittauskertaan (huhtikuuhun) verrattuna. Heitot mitattiin vielä pelissä niin etten tiennyt niitä mitattavan ja jäi sellainen fiilis, että välistä heitän tuotakin kovempaa nykyään. Ilouutisen lisäksi sain aivan mahtavia vinkkejä siitä, miten onnistuisin heittämään vielä kovempaa. On helpottavaa kun on vihdoin jokin konkreettinen asia, jota lähteä miettimään ja kehittämään. Tavoitteena on nyt panostaa heittoa edeltäviin askeleisiin. Niihin pitäisi saada tuota juuri treenattua räjähtävää voimaa ja nopeutta. Haasteena on saada heittokäsi pidettyä edelleen mukana liikkeessä jotta nopeampi vauhdinotto olisi hyödyksi. Blondina tuollainen viilaaminen ja heittotekniikan miettiminen on haastavaa, mutta yritän nyt ainakin kovasti kehittyä.

Leiriltä uskoa tulevaan

Kuukausi lähtöpäivään, 5vko ja 4päivää ensimmäiseen otteluun Lontoossa

Aika menee karmean nopeasti. Ensi viikolla olisi mentävä töihin ja lähtöönkin on hurjan vähän aikaa. Mittaan aikaa usein vertaamalla menneeseen ja tänään on yhtä pitkä aika lähtöön kuin on juhannuspäivään. Huimaa. Paljon on vielä tehtävää mutta toisaalta kauheasti ei enää saa tehdä vaikka kuinka mieli tekee. Lepopäivä on oltava vähintään kaksi viikossa ja salitreenin saa tehdä kahdesti viikossa vain. On hyvä, että mulle on annettu tällaisia tarkkoja määreitä koska muutoin olisi vaikea hillitä itseä. Haluaisin juosta paljon lenkkiä, mutta nyt ei saisi kuin tehdä intervallitreenin maalipalloharjoitusten loppuun. Pelkään että alan pulskistua ja jotenkin on edelleen huono omatunto laiskottelusta jos teen kuten käsketään.

Viikonloppuna oltiin Lahdessa maajoukkueleirillä. Onneksi sain monta hyvää treeniä alle ja nyt viime viikolla kadoksissa ollut motivaatio ja itseluottamus ovat taas palanneet. Heittoa kehuttiin kovemmaksi kuin ennen ja itselläkin on siitä parempi fiilis. Tarkkuus on pysynyt ellei peräti parantunutkin ja se on hienoa se. Jengaheittoon alkaa tulla oikeanlaista kontrolloitua meininkiä eli se on enemmän mun hallinnassa kuin ennen. Puolustuksessa pääsi nauttimaan todelliseen joukkuepelaamisen tunteesta kun alkaa tuntea pelikaverinsa niin hyvin, että tiedetään ilman sanojakin mitä pitää tehdä. On mahtavaa kun pääsee siihen tunteeseen, että ollaan yksi joukkue ja kaikki jotenkin vain toimii yhteen. Koska asumme eri puolille Suomea, tällaista treeniä todella tarvitaan ja tunne tälläisestä joukkuepelaamisesta on aika harvinaista herkkua. Jouduin pelaamaan paljon oikeassa laidassa joka ei ole oma paikkani ja se vähän rapautti itseluottamusta puolustuksen suhteen. Sillä puolella olen huonompi pelaaja niin heittäessä kuin puolustaessanikin enkä osaa täysin sinne oikein orientoutuakaan.

Leirillä pelattiin paljon ja erilaisia harjoitteita oli varsin vähän. Mukavaa oli jälleen huomata, että kroppa kestää nykyään leirit oikein hyvin eikä tänään ollut lainkaan niin jähmeän kipeä olo kuin mitä vielä puoli vuotta sitten leirien jälkeen on ollut. Tänään tekisi mieli jo oikeastaan treenaamaan, mutta pakko jarrutella tässäkin.

Säät eivät ole oikein olleet mulle suotuisia. Suoraan sanottuna alkaa huumorintaju loppua tämän asian suhteen. Viime viikolla, kun olin pari päivää ihan lomailemassa sukulaisissa, satoi käytännössä koko ajan. Viikonloppuna olisi ollut hyvät ilmat, mutta silloin oltiinkin sitten leirillä. Ja nyt tämä viimeinen kokonainen lomaviikko näyttää ainakin alkavan varsin kosteissa tunnelmissa. Olen siis väärään aikaan väärässä paikassa tänä kesänä...

Tällä hetkellä Lontoo pyörii mielessä lähinnä vain käytännön järjestelyjen osalta. Vain pelitreeneihin mennessä ja sieltä takaisin tullessa tulee mietittyä paralympialaisissa pelaamista ja tehtyä jonkin sortin henkistä valmistautumista siihen puoleen. Lähinnä olen miettinyt mitä kaikkea tekemistä otan reissulle mukaan, jännittänyt tulevan varustekassin sisältöä (millaisia vaatteita ja mahtuvatko ne päälle), Juuson hoitojärjestelyjä ja työkuvioiden hoitoa pitkän loman ajalta. Juuson suhteen päätettiin sittenkin, että poika lähtee miehen mukaan Lontooseen muutamaksi päiväksi. Toiveissa olisi tietenkin, että ehtisin itsekin nähdä hänet mutta ainakin hän saa olla silloin isänsä kanssa eikä erosta tule liian pitkää pienelle miehelle.

Tämän viikon nautin vielä nopeusvoimakaudesta. Ensi viikolla alkaa viimeinen kausi salilla ja sen aiheena onkin sitten selkeä heikkouteni eli nopeus. Pelitreenejä on kahdesti viikossa, harmittaa vain, että kaikki treenimme ovat puulattialla. Maalipallossa on suuri merkitys lattiamateriaalilla, torjunnat ja heitot ovat erilaisia riippuen lattiasta ja nyt tilanne on niin surkea, ettei me päästä treenaamaan Lontoon kaltaisella taraflexillä ollenkaan ennen Lontoota. Yksi vuorokauden reissu tehdään sentään Ruotsiin treenaamaan joten nyt on vain pakko toivoa, ettei siellä tarttis pelata puulla. Tämä lattia asia harmittaa todella sillä nyt pitäisi viilailla noita rankkariheittoja kisakuntoon eikä se oikein onnistu vääränlaisella lattialla. Eikä heittoihin muutenkaan saa samaa tuntumaa kun lattia vaihtelee. Kaikki maajoukkueleiritkin on puulattialla joten hiljaista on treenaaminen.

Heitto ja motivaatio kateissa

Tämä treenaaminen ja kilpailuihin valmistautuminen taitaa olla tällaista jatkuvaa vuoristorataa. Ainakin mulla näyttää fiilikset menevän jatkuvasti ylä- tai alamäkeen. Joukkueen valintojen jälkeen leijailin pari viikkoa pilvissä kun olin niin innoissani Lontooseen lähdöstä. Nyt olen taas jykevästi maanpinnalla, polvia myöten asfaltissa. En tiedä onko tämä tyypillistä urheiljoillekin tai naisille, mutta mulle ainakin hyvin tyypillistä. Oma usko tekemiseen ja taitoihin ei vain pysy mitenkään korkealla, ainakaan tällä palautteen ja ohjauksen määrällä.

Tällä hetkellä oma heittotekniikka on se, joka ärsyttää ja ajaa epätoivoon. Voimaa yläkropassa olisi, ainakin jos vertaa muihin pelaajiimme tai keskivertoon ikäiseeni naiseen, mutten vain saa sitä voimaa käytettyä heitossa. Uskon, että olen jo aika hyvin päässyt eroon käteni ongelmasta eli kämmen ei käänny enää vinoon heiton aikana kuten keväällä kävi. Tästäkään en toki voi olla varma kun ei mitään palautetta asiasta ole keneltäkään näkevältä saanut. Mutta oma fiilis on se, että käsi on suorana nyt. Joku siis heitossa mättää ja eniten ahdistaa se, etten tiedä mitä korjata tai työstää. Roiskin vain heittoja ja joskus se menee vähän paremmin, suurimmaksi osaksi samoin kuin aina. Luulin, että kämmenen suoristus ja loppuvaiheen tempauksen opettelu olisivat ratkaisseet heitto-ongelman ja lisänneet vauhtia heittoihini, mutta nyt kun nuo virheet on korjattu, heitot ovat edelleen masentavan hitaita. Tuntuu, etten yksinkertaisesti kehity.

En tiedä miten tästä eteenpäin pääsisi. Ei riitä, että olen hyvä puolustaja ja henkisesti nyt vahva kentällä. Pitäisi osata myös heittää ja pelkään pahoin, etten sitä opi. Pitäisi olla joku jolla olisi aikaa ja halua katsoa heittoani ja neuvoa eteenpäin, sellaista ei vain ole tarjolla. Ja toisinaan iskee taas epätoivo omasta iästäkin, olen kait oikeasti liian vanhakin mitään oikeasti oppimaan, fysiikka ei vain pelaa enää samalla tavoin.

Harmittaa lähteä Lontooseen vain vaihtopenkille istumaan, mutta siihen täytyy varautua ja sen kanssa elää. Ja kun ennakkoasenne on se, etten ole hyvä enkä saa peliaikaa, on motivoituminen kovaan treenaamiseen vaikeampaa. On löydettävä syy lähteä salille, pelaamaan ahdistavan kuumaan urheiluhalliin, käyttämään tähän kaikkeen kesäloman hupenevia tunteja ja rahaa.

Onhan tämä kaikki sen treenaamisen arvoista. Kyllähän mun pitää olla ylpeä kun valittiin joukkueeseen ja treenata, koska aina vaihtomiehiäkin tarvitaan. Aina voi sattua jotain ja silloin voi olla, että juuri mut valitaan kentälle (nyt en tosin tiedä miksi niin kävisi). Olen ihan innoissani oikeasti edelleen lähdössä, nyt vain oma usko horjuu ja tämän arjen pyörittäminen heikommalla itseluottamuksella on hankalempaa.

Lähden huomenna muutamaksi päiväksi Juvalle sukuloimaan ja rentoutumaan. Kaksi pelitreeniä jää väliin, mutta tällä hetkellä se ei harmita enää yhtään niin paljon kuin vielä jokin aikaa sitten uskoin. Nyt tuntuu, etten sielä kuitenkaan mitään oppisi eikä siitä mitään hyötyä mihinkään olisi. Lapsellista pessimismiä, mutta minkäs teet. Viikonlopuksi on aika sitten koota itsensä ja suunnata Lahteen maajoukkueleirille. Luvassa lyhyitä treenisessioita, vähän ruokaa ja varmaankin joukkuepelaamisen treenausta.

Jänskättää, pelottaa, itkettää, naurattaa, laulattaa

Nyt, kun paralympiajoukkueen valintojen tiedottamisesta on kulunut viikko, alkaa ajatus Lontooseen pääsystä olla jo selkiö päässänikin. Lontoo tulee mieleen milloin missäkin ja aina silloin vatsanpohjaa kutittelee mukavasti. Turnaus jänskättää, mutta samalla en malttaisi odottaa, että sinne pääsen. En nyt siis panikoi koko ajan tulevaa miettien, mutta mukavasti ajattelu mieltä kutkuttaa.

Toisaalta elokuun ajatteleminen nostaa stressitasoja ja suruakin mieleen. Faktahan on, että mulla on hoitovapaata jäljellä enää kolme viikkoa. Juusosta eroaminen päiviksi tuntuu isolta pelottavalta askeleelta. Vaikka janoankin sitä, että pääsen tekemään töitä, asioita joista pidän ja johon olen saanut koulutukseni, pelkään millaiseksi arki muotoutuu. En halua olla kiireinen äiti joka juoksee töistä treeneihin ja tulee väsyneenä kotiin juuri ennen pojan nukkumaaanmenoa. Mutta siihenhän tämä taitaa olla menossa Lontoon reissuun saakka, eikä senkään jälkeen mikään palaa enää entiselleen. Ja Lontoon kisojen ajaksi Juuso pitää jättää kokonaan Suomeen, eroa edessä melkein kolme viikkoa. Niin kauan ei musta tuon ikäisen ole hyvä olla erossa omasta äidistään, se tuntuu todella väärältä. Tätä puolta turnauksesta en suoraan sanottuna halua vielä ajatella. Jotenkin sitä täytyy prosessoida ja siihen valmistautua, mutta vielä en halua.

Listalla, johon olen kerännyt kaikki jutut mitkä haluan tehdä ennen töihin paluuta, on vielä paljon kohtia. Erinäisten siivoamisten ohella pitää vielä arkistoida papereita, järjestellä kaikenlaista ja käydä mm. Juuson kanssa picnicillä. Nyt olisi parasta vain lopettaa päivien laskeminen ja keskittyä kulloiseenkin hetkeen. Yritän suunnitella viikoista mahdollisimman vähän ja tehdä asioita fiiliksen ja säidenkin mukaan. Tällainen, lähes mielijohteiden mukaan eläminen, ei olisi vielä vuosi sitten multa onnistunut, mutta hoitovapaan loppupuolella olen oppinut tekemään yhä väljempiä suunnitelmia elämääni. Nyt teen harjoituspäiväkirjaan vain suunnitelman siitä, minä päivinä treenaan mitäkin ja jätän siihenkin vähän väljyyttä. Muu ohjelma hahmottuu vähitellen.

Hoitovapaan lähetessä loppuaan ristiriidat urheilun ja äiti-roolini välillä ovat taas lisääntymässä. Nyt tuntuu, että kaikki aika jonka vietän urheillessa, on poissa siitä rajallsiesta ajasta, jonka Juuson kanssa saan olla. Menetän jonkun kallisarvoisen hetken ihanan poikani elämästä niin proosalliselta kuin tuo näin kirjoitettuna kuulostaakin. Pakostakin mietin koko ajan, miten ehtisin revetä toisaalta tekemään enemmän treeniä nyt kun kisat lähestyvät ja toisaalta tekemään Juuson kanssa kaikkea sitä, mikä ei kuukauden päästä ole enää mahdollista. Lisäksi olisi kiva viettää kesää hieman matkustellenkin. Vanhempien mökillä on ihanan rentouttavaa, mutta rajoitan reissumme sinnekin vain pariin päivään jotteivat liian monet treenit jää väliin. Nyt suunnitelmissa on matka Juvalle kummitätini luokse ja punnitsen ankarasti, kuinka monta päivää pystyn hyvällä omallatunnolla skippaamaan urheilusta.

Joskus sitä toivoisi, ettei olisi perhettä lainkaan niin olisi helpompi keskittyä hyvillä mielin urheiluun. Toisinaan taas tuntuu tyhmältä panostaa näinkin paljon aikaa ja rahaa urheiluun kun on saanut elämäänsä niinkin uskomattoman ihmeen kuin oman suloisen pojan joka kasvaa hurjaa vauhtia koko ajan.

Vahvempi kuin koskaan

No niin, nyt on pahin pyykkivuori pesty, koti laitettu taas  mieleiseen jamaan ja Juusonkin äiti-ikävää hoidettu sen verran, että ehdin tämän bloginkin ääreen hetkeksi istahtamaan. Viikonloppuna pelailtiin siis Madridissa maalipalloturnauksessa. Naisjoukkueita oli kaikkiaan vain viisi mukana, mutta hyviä pelejä ja kokemuksia silti varmasti saatiin koko joukkue. Lämpöä ei ollut liikaa, vähemmän mitä varmaan siihen aikaan yleensä ja kaikki sujui aikastalailla mukavasti. Finaalissa Venäjä vei voiton niukasti 2-1 lukemin joten meille heltisi kisoista hopeaa.

Pelkäsin ennakkoon, että ongelmakohtinani turnauksessa olisi tuo lämpö, kisajännitys ja pitkät päivät. Kisahalli oli parin minuutin kävelymatkan päässä asuntolalta joten oli luksusta ettei tarvinnut notkua pelihallilla koko päivää. Pelihallissa oli törkeän kuuma ja huono ilma, mutta jotenkin se häiritsi melkeimpä enemmän vaihtopenkillä istuessa kuin kentällä jossa sitä ei vain ehtinyt miettimään. Raskainta reissussa oli ehdottomasti viimeisen vuorokauden odottelut. Finaalin päätyttyä meni kaikkiaan 34 tuntia siihen, että pääsin kotiovelle. Kun tästä ajasta suurin osa piti vain notkua vailla kunnon tekemistä tai edes mahdollisuutta olla ulkona, oli se hyvin raskasta.

Turnausjännittämisen suhteen tapahtui uskomattoman suuri edistysaskel jolaista en oikein ollut uskaltanut toivoakaan. Peleissä mulla oli hyvä fiilis koko ajan, en tärissyt, stressannut tai panikoinut missään vaiheessa. Pelaamisesta pystyi nauttimaan ja oikein janosin päästä kentälle. Kaikissa aiemmissa turnauksissa avausottelun aloituskokoonpanossa pelaaminen on ollut mulle tosi iso henkinen haaste enkä ole mielestäni kertaakaan onnistunut näissä peleissä hermostumiseni vuoksi. Nyt minut nimettiin aloituskokoonpanoon ja pelasin mielestäni erittäin hyvää ja tarkkaa peliä. Nyt suoraan sanottuna harmittaa, ettei meillä ole turnauksia ennen Lontoon paralympialaisia sillä sain aivan uudenlaista intoa ja paloa pelaamiseen Madridin reissun aikana. En tiennytkään että turnauksessa kentällä voi olla noin mukavaa.

En ole aivan varma, mikä oli suurin syy siihen, että pääsin kokonaan eroon hermostuneisuudesta. Ainakin nukuin turnauksen aikana hyvinkin ruhtinaallisia, yli  kahdeksan tunnin yöunia. Lisäksi meillä oli jokaisella oma huone joten sain olla ihan rauhassa niin halutessani. Lisäksi tein paljon töitä henkisen valmistautumisen ja rentoutumisen eteen. Olenkin täällä kertonut Jukka Harjun rentoutuskurssista ja joogatunnista joista sain tarpeellista infoa rentoutumisesta ja meditaatiosta. Lueskelin myös hieman faktatietoa psyykkisestä valmistautumisesta kilpailuihin ja testailin erilaisia tapoja turnauksen aikana. Rennon hyvän fiiliksen aikaansaaminen pelatessa vaati etukäteistyötä ja vaivannäköä, mutta se kannatti ehdottomasti. Toki olisin voinut suoriutua vieläkin paremmin turnauksessa, heittää parempia heittoja ja liikkua puolustuksessa enemmän, mutta henkisesti olin huippukunnossa.

Käytännössä valmistauduin peleihin ja koko turnaukseen oman, hieman muokatun psyykkisen valmistautumisrituaalini avulla. Ennen turnauksen alkua tein pitemmän rentoutusharjoituksen ja saavutettuani rennon olotilan, tein mielikuvaharjoituksia ja valmistin itseäni tulevaan. Mietin valmiiksi mitä kaikkia hankaluuksia kisapaikalla saattaa tulla vastaan ja valmistin itseni niihin. Pelasin mielikuvissani maalipalloa jonkin aikaa ja varmistin, että suoritukset olivat puhtaita ja fiilis kokoajan hyvä. Lisäksi muistelin erittäin hyvin mennyttä peliä EM-kisoissa, jonka flow-tilan halusin muistaa ja ankuroida siihen hetkeen. Ensin oli ajatuksenani tehdä tällainen pitempi rentoutustreeni ennen jokaista peliä, mutta pian ymmärsin, että saavuttaakseni rennon mutta kuitenkin energisen tunteen, saatoin tehdä ennen peliä paljon lyhyemmän rentoutus- ja mielikuvaharjoitteen. Jo yhden viikonlopun aikana tämä henkinen valmentautuminen lyheni huomattavasti ja saavutin halutun sisäisen tilan hyvinkin pienellä vaivalla. Kentällä riitti, kun vedin kerran oikein syvään ilmaa ja ajatteli rentoutuksessa käyttämiäni lauseita niin sain hermostuneisuuden pois.

Nyt on siis erittäin hyvät fiilikset. Jännitin kisajoukkueen valintaa aika paljon, mutta sekin stressi pääsi niskanpäälle oikeastaan vasta turnauksen päätyttyä kun en enää jaksanut vastustaa ajatusten painetta. Nyt, kun kisajoukkue on julkaistu ja paikka Lontoon kisakoneessa varmistunut, olo on helpottunut. Enää ei tarvitse jossitella ja jännittää vaan voi rauhassa keskittyä treenaamiseen. Lisäksi on mahtavaa, että oma rooli joukkueessa alkaa vähitellen hahmottua. Tiedän, etten ole ns. ykköskokoonpanossa ja voin keskittää ajatuksia myös siihen, että tuen ykköstiimimme valmistautumista mahdollisimman hyvin.

Heinäkuun ajan treeniohjelmassa luvassa on räjähtävän voiman kausi. Nyt liikkeitä on vähemmän, on vain yksi ohjelma joka tehdään kahdesti viikossa. Lisänä aerobista treeniä nopeilla intervalleilleja kahdesti viikkoon, kaksi pelitreeniä ja pari vapaavalintaista treeniä viikossa. Tänään käytiin liikuntamyllyssä miesten kanssa tekemässä tuo saliohjelma ekaa kertaa yhdessä läpi ja täytyy myöntää, että onhan se oikein hyvää vaihtelua voimakauden jälkeen. Treeni perustuu kontrasteihin, ensin tehdään kuusi toistoa kovilla painoilla ja heti perään ilman taukoa räjähtävää liikettä samoille lihaksille esim. hyppien tai kuntopalloa heittäen. Ongelman muodostaa tässä kohtaa lähinnä se, ettei mulla ole paikkaa jossa voisin tehdä samaan aikaan tuon salitreenin ja kuntopallon heiton. Salillamme ei ole pallonheitto seinää joten joudun nyt puntaroimaan aika tarkoin, miten asian käytännössä hoidan.

LONTOOOOOO!!!!!

Tultiin viime yönä Suomeen Madridin turnauksesta. Reisusta on paljon kerrottavaa, mutta palaan siihen seuraavassa viestissäni. Nyt on vielä kamalasti hoidettavia asioita. Halusin vain tulla kertomaan tänne, että minut on valittu Suomen paralympiajoukkueeseen. Tämä äiti siis pääsee sinne Lontooseen. Lähtö 23.8 ja paluu 10.9. Olo on onnellinen ja ylienerginen. Nyt ei tarvitse enää jossitella ja jännittää, voi keskittyä olennaiseen.