Ylistys mummolalle!

Kun tässä taas vähitellen starttailen treenaamista ja suunnittelen päivien ohjelmaa, on taas pakko todeta kiitos ja ylistys mummolalle ja kuntosalin lapsiparkille, ennen kaikkea äidilleni. Tuo vilkas ja varsin sosiaalinen poikanihan on aina saatava johonkin valvovan silmän alle ja aktiviteettien äärelle treenin ajaksi eikä se aina ole ihan helppoa toteuttaa. Harjoittelua pitää tehdä lähes joka päivä ja joskus olisi kiva nähdä päivisin töissä olevaa miestä joten treeniajat ja Juuson kohtalo on pakko suunnitella hyvissä ajoin ja huolella.

Peliharjoitukset alkavat harmittavan usein klo 17 joten miehen pitäisi tulla kotiin jo neljän maissa jotta ehtisin eikä se aina onnistu. Toisaalta nyt kun mies on virallisesti maalipallotuomari, hänkin haluaa ja monesti olisi tarpeenkin, käydä viheltämässä treenejä. Maalipallo on sen verran kova laji, iso pallo lentää kovaa milloin minnekin ja pelisalissa pitäisi olla hiljaista joten mukaan ei Juusoa voi ottaa kuin hätätapauksissa. Silloin ollaan sitä vuorotellen kavereiden kanssa hoidettu välinevarastossa.Onneksi siis pystymme viemään Juuson vanhempieni luokse hoitoon tarvittaessa. Menen treeneihin kuljetuspalvelun maksamalla taksilla joten kurvaamme vain mummolan kautta ja poika jää sinne pariksi tunniksi leikkimään. Ilman vanhempiani tämän paletin pyörittäminen ei onnistuisi ja siksi olen heille todella kiitollinen.

Kuntosaliharjoittelut ja jumpat teen siis eräällä salilla (niin kauan kun en saa heiltä sponsorointia en nimeä kerro hah!) jossa aamupäivisin ja iltaisin on lastenhoitaja vahtimassa lapsia. Tämä palvelu oli ehdoton edellytys salia valitessani ja hyvähän tuo on ollut. Tosin Juusolla kesti tosi kauan ennen kuin hän suostui jäämään hoitoon ja nyt ongelmaksi taitaa alkaa muodostua se, ettei poika viihdy siellä about 30min pitempään. Dramatiikkaakin on riittänyt kun Juuso puraisi yhtä poikaa sormesta ja meni sitten penkin alle kiukkuamaan kun häntä niin julmasti oli toruttu. En tiennyt mitä olisin sanonut tai tehnyt kun paikalle huudon kuultuani tulin, mutta tällaista tämä lapsiperheen arki taitaa olla :/ Eli mikään pomminvarma hoitomuoto tuo lapsiparkki ei ole etenkin kun ei koskaan tiedä kuinka paljon siellä on lapsia tai hoitajia milloinkin ja millainen pojan vireystaso on. Mutta muutakaan vaihtoehto en ole keksinyt. Iltaisin on joko pelitreeniä, miehellä menoja tai joskus jopa tosiaan haluaisin olla kotona koko perheenkin voimin niin erikoiselta toiveelta kuin se kuulostaakin.

Lontoota varten siis tarvitaan joustoa ja panostusta itseni lisäksi ennen kaikkea mieheltäni ja pojaltani, mutta myös vanhemmiltani ja kavereiltani. Ilman heitä olisin pulassa ja tavoite ei voisi toteutua. Välillä tietoisuus tästä tekee pahaa kun olen niin huono olemaan kiitollisuuden velassa muille ja pelkään aina että olen rasite muille, mutta näin tämä nyt menee. Tämä on sentään vain väliaikaista, Lontoon jälkeen olen jo sen verran vanha, että annan mieluusti tilaa nuoremmile ja taitavammille näissä kuvioissa ja keskityn perheeseeni.

Mainitaan nyt tähän loppuun vielä jos jotakuta jostain syystä kiinnostaisikin, että kurkku on edelleen kipeä melkein joka päivä. Mutta koska kipu on pientä eikä tunnu vaikuttavan yleiseen jaksamiseen, en jaksa sitä huomioida. Korva kuulee edelleen huonommin ja on tukkoisen oloinen joten taidan perjantaina ruikuttaa terveyskeskuksesta itselleni päivystysajan. Silloin on terveydenhoitajan mukaan kuulemma hiljaisin päivä niin saatan jopa onnistuakin, tiedä sitten. Tänään pelaamaan, mies menee miesten treeneihin tuomaroimaan ja Juuso mummolaan iltapalalle. Tästä se toivottavasti taas pyörähtää kunnolla käyntiin.

Leiri ja turnaus takana, treeniviikko edessä

No niin, viikonlopusta selvitty ja yön yli nukuttu niin on oikea aika tulla kertoilemaan tännekin kuulumisia. Eli meillä oli lauantaina Pajulahdessa maajoukkueleiri ja sunnuntaina kauden aloitusturnaus. Maajoukkuekaverini osaa cranio-sacraaliterapiaa ja ehkäpä hänen käsittelynsä ansiosta sain osan kuulostani takaisin. Hän hieroi kallonpohjan lihaksiani ja jotain muutakin ja sai sieltä jotain lukkoja aukeamaan. Taivaallista kun tinnitys lähti lähes kokonaan. Kuulo ei silti ole edelleenkään normaali eikä korva täysin äänetön, mutta eteenpäin mentiin silti huimasti. Kurkkukipukin on tuolla taustalla jossain ihan pienenä eikä olo muuten tunnu kipeältä joten olen päättänyt jatkaa treenaamista, rauhallisella temmolla mutta päivittäin kuitenkin.

Leirillä päästiin pelaamaan tosi paljon ja tehtiin paljon muutenkin treeniä jossa sykkeet pysyi ylhäällä ja liikkeet reippaina. Pelit meni ihan unelma hyvin korva huomioon ottaen. Kuulo-ongelmat näkyivät lähinnä siinä, etten onnistunut yleensä ihan perusasiassa, eli syöttämään palloa toisella laidalla olevalle pelaajalle. Tämä korjattiin helposti sillä, että syötin vain sentterille, joka siis on viereinen pelaajani. Lisäksi kuulo vaikeuttaa edelleen heiton suuntaamistani. Olen ollut maajoukkueen ehkä tarkin heittäjä (muuta hyvää heitossani ei oikeastaan olekaan) mutta nyt oli pakko olla tyytyväinen kaikkiin heittoihin jotka vain menivät kentälle. Mutta tämänkään en antanut häiritä kun treenasin sitten heiton tekniikkaa ja voimaa.

Pelaaminen maajoukkueen kanssa tosiaan luisti puolustuksellisesti omalla kohdallani tosi hyvin. (En halua tässä blogissani ottaa kantaa kamalasti koko joukkueen toimintaan enkä etenkään muiden pelaajien asioihin joten vaikka kyse onkin joukkuelajista, jätän analyysini nyt vain itseeni.) On kerta kerran jälkeen helpompaa pelata kun tuntee hyvin ne, joiden kanssa pelaa. Eli kun sentteri (keskipelaaja) on tuttu, tietää aika tarkkaan mihin asti hän ylettää torjua, mitkä ovat hänelle vaikeita juttuja ja miten henkinenkin puoli menee. Toinen laita on myös tärkeä tuntea ja tietää jotta tietää milloin rientää sinne puolelle apuun yms. Parashan olisi, jos pallon takana olisi aina kaikki kolme pelaajaa, mutta koska pelaan polviltani (ja olen vanha ja hidas), en yksinkertaisesti ehdin toiselle puolelle puolustusaluetta ihan kovin nopeasti.

Nyt kun keskellä on Sanna tai Kaisu, voin jotenkin laitta osan torjunnasta automaatiolle ja keskittää ajatuksiaan muihin pelillisiin juttuihin. Se on mulle uusi ja aika mahtava havainto. Tätähän meidän uusi valmentajamme Laitinen jankkasi heti alusta alkaen, että on opittava tuntemaan joukkuekaverinsa ja mietittävä aina, kenen vieressä pelaa ja nyt olen sen oivaltanut ja oppinut. Nyt haluan oppia tuntemaan kaverit vielä paremmin henkiseltä kantilta jotta tiedän missä he päänsisäisesti menevät pelin aikana, miten heitä parhaiten tuen aina kulloisessakin tilanteessa. On hetkiä jolloin toiselle kannattaa sanoa napakasti, kannustavasti tai hetkiä jolloin pitää olla vain ihan hiljaa.

Turnaus ei sen sijaan mennyt yhtään niin hyvin kuin treenit. En tiedä miksi edelleen alisuoriudun aina kisoissa. Jotenkin vain joku fiilis on väärin. En tiedä olenko liian hermona vai mikä kisoissa klikkaa, mutta harvoin onnistun silloin omasta mielestäni parhaalla mahdollisella tavalla. Sain aika vähän peliaikaa johtuen ehkä siitä, että pystyin pelaamaan kuuloni vuoksi vain toista laitaaa ja juuri siinä laidassa pelasi joukkueemme maalitykki. Pelaaminen oli takkuista ja jotenkin negatiivista. Ärsyynnyin siitä etteivät heitot menneet minne suunnittelin ja aloin heittää entistä enemmän pieleen. Torjunnat sujuivat onneksi rutiinilla ihan mainiosti, mitä nyt yksi virhe tuli löysän yläkäden vuoksi mutta senkin korjasin tosi hyvin. Henkisesti vain pitäisi nyt viimeistään keksiä miten valmistaudun paremmin kisapeleihin ja pystyn antamaan sen parhaan panokseni joukkueelleni.

Viikonloppu opetti myös sen, kuinka epäterveellistä tämä urheilu välillä on. Toinen maajoukkueemme senttereistä kaatui turnauksessa on kätensä päälle ja häneltä meni kyynärpää sijoiltaan. Kun joutuu pelaamaan tiukkojakin tilanteita väsyneenä ja nälkäisenä pitkän päivän jälkeen, virheitä sattuu helposti eikä sitä pysty olemaan niin skarppina kuin pitäisi. Toivottavasti sentterimme saa kätensä kuntoon ennen EM-kisoja edes sen verran että voi pelata käsi teipattuna koska muutoin olemme pulassa. Tämä oli jälleen kerran hyvä muistutus itsellenikin siitä, että kaikki kannattaa tehdä aina huolella ja hyvässä vireystilassa. Leireillä ja turnauksessa siihen ei aina pysty kun päivät ovat pitkiä. pelejä paljon ja ruokaa vähän mutta treenatessa ei ainakaan riskejä tässä suhteessa parane ottaa.

Epätoivon laaksossa

Elän painajaista, tämän positiivisemmin en osaa tätä kirjoitusta aloittaa. Vaikka tästä blogista piti tulla urheiluun keskittyvä, nyt näyttää että sairaskertomukset ovat ainoata sisältöä. Olen kai jotenkin manattu, syitä en enää osa keksiä tähän kaikkeen.

Korva on lukossa edelleen. Jotain sillä kuulee, mutta sirinä, tinnitys ja kaiku tekevät elämästä helvettiä koko ajan. Antibiootttkuurikin loppui jo keskiviikkona mutta tilanne ei vain helpota. Lisäksi tänään heräsin TAAS siihen, että kurkku on kipeä joten mikään ei tunnu muuttuvan. Nyt tätä sairastelua jatkunut siis kaksi viikkoa ja jos lyhyttä tervejaksoa ei lasketa, olen ollut flunssassa kuukauden. Terveyskeskuksesta vain todettiin, että jos korva vaivaa kahden viikon kuluttua vielä, kannattaa ottaa yhteyttä mutta että aikoja on vähän tarjolla.

Tuntuu niin yksinäiseltä ja toivottomalta tämän asian kanssa. Nykyinen terveydenhoitosysteemi ei oikein tue  kokonaisvaltaisempaa ja laadukasta hoitoa, pitäisi olla pahemmin kipeä niin apua ehkä saisi. Mutta eihän kukaan lääkäri ymmärrä miksi kuulo on mulle tärkeä eikä ketään oikeasti kiinnosta jos on pitkään flunssassa. Tänään kun radiosta tuli yksi biisi jota salilla usein soitetaan, sain nieleskellä kyyneleitä kun niin harmitti tämä kaikki. Onneksi oli Juuso sylissä niin sai siitä vähän halilohtua. Jos motivaatio urheiluun olisi samaa tasoa kuin vaikkapa puoli vuotta sitten, olisin jo heittänyt hanskat tiskiin ja irtisanonut maajoukkuesopimuksen. Eihän se minua olisi parantanut, mutta ainakin stressi olisi vähentynyt. Nyt stressaan peruuntuneita pelitreenejä, turnausta ja sitä kaikkea mitä jää tekemättä ja miten saan juonesta taas kiinni jos joskus paranen.

Keskiviikkona olin pelaamassa, piti kokeilla miten tällä kuulolla voi maalipalloa pelata ja nytten sitten tiedän senkin, ei kovin hyvin. Polviltaan pystyy vielä jotenkin pelaamaan kun pelaa oikeata reunaa (kuurokorva on siis oikea) mutta seisaaltaan olin ihan hukassa kentällä. Muutenkin kaikki vaati paljon enemmän keskittymistä ja eksyin jatkuvasti, heitin minne sattuu jne. Tosiasia on kuitenkin se, että huomenna on Pajulahdessa maajoukkueleiri ja sunnuntaina turnaus. Niitä en nyt peru, menen sinne vaikka kurkku tulisi kuinka kipeäksi. En vain enää jaksa perua mitään. Tulkoon sitten vaikka sydänlihastulehdus tai mikä tauti hyvänsä niin en vain jaksa. Turnauksessa tosin en taida tällä kunnolla saada kovastikaan peliaikaa, mutta mukaan menen ainakin. Turnaus on siis Suomen omaa kansallista sarjaa. Pelaan 1.divarin joukkueessa Dragons Oldies jossa pelaa toinenkin maajoukkuelainen.

Viikonloppuna järjestetään myös maalipallon tuomarikurssi johon mieheni osallistuu. Sitten meistä tulee varsinainen maalipalloperhe kun molemmat touhutaan lajin parissa enemmän. Juusokin tuntuu ajattelevan että kaikki pallopelit on maalipalloa. Kun hän näki urheilukentällä miesten pelaavan jalkapalloa, hän totesi että miehet pelaa maalipalloa. Muutoinkin Juuso on hyvin perillä tästä lajista. Yhtenä päivänä hän halusi katsoa mun kanssa netistä maalipallopelejä ja jaksoi tuijottaa yhden kokonaisen matsin. Kun keskiviikkon sanoin lähteväni pelaamaan, Juuso sanoi: "äiti ottaa treenikassin ja maalipallon mukaan".

Pahoittelut tästä valituksesta. Nyt oli vain pakko päästä purkamaan tätä oloa jollekin kun olen asian kanssa aika yksin. Tämä vaikuttaa niin paljon muuhun elämäänkin. Tunnen olevani ehkä maailman surkein (tai ainakin toiseksi surkein) äiti kun kärsivällisyyteni on ihan olematonta, empatiakyky surkea ja vain rämmin tässä huonossa olossani. Kaikki energia on poissa.

Valmistavakausi starttaa flunssaisissa tunnelmissa

Tänään alkoi sitten turnaukseen valmistava kausi treenioihjelmassa. Viimeiset viisi viikkoa on ohjelmassa ollut maksimivoiman ja räjähtävän voiman kausi ja nyt pitäisi sitten satsata nopeuteen ja valmistautumiseen lokakuun EM-kisoihin. Harmittaa vain ihan älyttömästi kun tästä jaksosta meni kaksi viikkoa flunssan sairasteluun ja edelleenkin olen kipeänä ja treenikiellossa. Olisi ollut kiva fiilistellä vielä yhden maksimivoimatreenin parissa, mutten tiedä milloin salille ylipäätään uskaltaudun.

Jos jollakin lukijoista on hyviä vinkkejä flunssan torjuntaan niin niitä otan nyt vastaan enemmän kuin iloisin mielin. Tosin rohdon pitäisi olla sellainen, jonka ADT:kin (eli antidopingkomitea) sallii, eli luontaistuotteista ei oikein voi koskea mihinkään. Sairastin tosiaan yhden flunssa elokuussa, viikon olin terveenä ja sairastuin uudestaan. Nyt pöpö on jyllännyt jo puolitoista viikkoa ja bonuksena napsahti vielä korvatulehduskin. Tämä sairastelu tuntuu suurimmalta esteeltä tällä urheilijan urallani tällä hetkellä koska keväälläkin sairastin ainakin viisi flunssaa. Joku tässä nyt mättää mutten keksi mikä ja mitä sille tekisin, raivostuttaa, masentaa, jopa naurattaa ja itkettää tämä tilanne välistä.

Menneestä jaksosta olen kyllä tykännyt eniten kun tulee ihan urheilijaolo niitä isoja painoja tankoon ladatessa. :) Uskon, että voimaa on tullut lisää, räjähtävyydestä en sitten tiedä kun olen tällainen enemmänkin diesel-veturi tyyppinen ratkaisu. On mahtavaa, kuinka ylävartaloon tulleen voiman myötä kaikenlaiset niska- ja hartiaseudun vaivat ovat jääneet kokonaan pois. Heittoihin on selvästi tullut voimaa lisää, nyt olisi vain saatava tekniikka paremmin kuntoon niin että pääsen hyödyntämään kaikki tehot. Spurteissa olen edelleen heikoilla enkä tiedä kuinka paljon hidas, enemmänkin kestävyysjuoksijan kaltainen ihminen voi muuttaa fysiikkaansa harjoittelulla. Tässä lajissa tarvittaisiin räjähtävää nopeutta, mutta sitä ei vain tunnu minusta irtoavan ei millään vaikka kuinka olen koettanut juoksulenkeillä ja spinningissä sitä itsestäni kaivaa.

Tuleva kisoihin valmistava kausi pitää siis sisällään salitreenejä kevyemmin painoin suuremmalla toistomäärällä, juoksulenkit pitäisi jättää kokonaan pois ja keskittyä enemmänkin jalkaketteryyteen. Täytynee vielä miettiä, mitä jumppia sisällytän ohjelmaani. Tykkään käydä ainakin kerran viikossa jossain ryhmäliikunnassakin mukana niin saa vähän monipuolisuutta, oppii kenties uusia liikkeitä ja saa tehdä ryhmässä töitä. Tällä hetkellä suosikkini taitaa olla kahvakuula ja zumba, vaikka pelkäänkin (ehkä hieman neuroottisesti), etät joku heittää mua kuulalla päähän kun hikoilen eturivissä ja zumbassa olen usein aika ullakolla kun näen ohjaajan liikkeistä vain pienen osan. Olenkin todennut, että harrastan mutuzumbaa, jonka liikkeet saattavat välistä erota huomattavastikin valtavirran zumbasta. Zumbassahan ohjaaja ei yleensä kerro mitä pitää tehdä ja häntä pitää vain matkia. Kun en näe peilistä mitä ohjaaja tekee edessä, kopioin yleensä ihan ookoosti askelkuviot, mutta käsien liikkeet, lantion ja ylävartalon vetkutukset yms. jäävät sitten mielikuvitukseni varaan. Mutta hauskaa on ja varmaan on kanssa jumppaajillakin kun mua katsovat.

Pelitreeniä pitäisi tietenkin saada mahdollisimman paljon. Ongelmana on tällä hetkellä kuitenkin se, ettei salivuoroja ole tarpeeksi. Edellisinä vuosina meillä on ollut neljät treenit pk-seudulla, nyt varmistuneita treenejä on vain kahdet ja nekin samalla päivällä osittain samaan aikaan. Olen repinyt tilanteen vuoksi täällä jo hiuksiani, mutta minkäs teet. Aina ei vain onnistu ja kun salien hakemisesta ei kukaan oikein keväällä ottanut vastuuta (pelaajien itse hoidettava asia kaupungin kanssa) jäi varaukset tekemättä. Monissa maissa vammaisilla on tarjolla omia halleja joissa on mahdollisuus treenata vaikka joka päivä kunnon tiloissa joten lähtöasetelmamme ovat tältä osin aika karut. Lisäksi on fakta, että maajoukkuelaiset asuvat eri puolilla Suomea joten emme pääse pelaamaan yhdessä kuin leireillä.

Treeniohjelmasta piti vielä mainita, ettei sekään ole mikään itestään selvyys täällä vammaisurheilupuolella. Meillä on vain pelivalmentaja eikä ketään joka pitäisi huolta kotiharjoittelusta. Nykyisen ohjelman saimme entiseltä maajoukkuepelaajalta joka sen meille onneksi teki omalla ajallaan. Kukaan ei neuvo, valvo tai ohjaa sitä, millaisia liikkeitä kannattaisi tehdä, meneekö liikkee tpuhtaasti ja onko harjoitteluohjelma muutoinkin riittävän monipuolinen. Pelaamiseen, pelitaktiikoihin, kokoonpanoihin jne. keskittyvä päävalmentaja ei joka paikkaan repeä joten perustason treenaaminen on jäänyt jokaisen omalle vastuulle ja se vähän hirvittää minua välillä. Teen paljon töitä ja toivoisin, että työni ei mene hukkaan huonon tietämykseni takia. Mitään valitusvirttä en nyt tästä halunnut tehdä. Moni asia on kunnossa ja tukea löytyy. On esimerkiksi hienoa, ettei meidän tarvitse tällä hetkellä maksaa leireistä tai kisareissuista mitään.

Mikä ihmeen maalipallo?

Taitaapi olla, että monelle vammaisurheiluun vihkimättömälle nousee tästä blogista ensimmäiseksi kysymys, mikä ihmeen laji tuo maalipallo on. Aiheellinen kysymys joten yritän pintapuolisesti lajia valottaa sääntöviidakkoon eksymättä.

Maalipallo kehitettiin sotien jälkeen näkövammaisille sopivaksi pallopeliksi. Kansainvälisellä tasolla sitä voi pelata vain näkövammaiset eli tuttavallisemmin sanoen näkkärit, mutta kansallisella tasolla ja harrastelemassa voi näkevätkin pelailla. Peliä pelataan lentopallokentän kokoisella alueella, maali on koko lyhyen sivun pituinen eli 9metriä. Kentällä on kerralla kaksi joukkuetta ja joukkueessa kolme pelaajaa. Pelaajien tehtävä on puolustaa omaa maaliaan eli käytännössä heittäytyä pallon eteen torjunta-asentoon ja pysäyttää näin pallo. Sitten on yritettävä tehdä maali toiselle puolelle heittämällä palloa alakautta. Pallo painaa reilun kilon ja on semmoinen about koriksen kokoinen ja vähän näköinenkin. Jotta homma ei olisi ihan näin helppoa, on pelaajilla lasit silmillä niin, ettei kukaan näe mitään. Pallossa on kulkusia joiden somasta helinästä sitten pelaajat kuulevat, mihin pallo on milloinkin matkalla.

Peli vaatii siis kovaa fysiikkaa, räjähtävää nopeutta, heittovoimaa, keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta  sekä varmasti paljon kaikenlaista sellaista, mistä minulla ei ole aavistustakaan :; Maahan on mentävä vauhdilla torjunta-asentoon kun pallo tulee naisten peleissä 30-50km/h nopeudella. Torjunta-asennon on oltava säpäkkä ja jämäkkä niin ettei pallo pompahda yli tai liru vaikkapa sormista maaliin. Maihin ei parane kovin pitkäksi aikaa jäädä fiilistelemään kiinniotettua palloa, koska se on ehdittävä heittää 10 sekunnin aikana takaisin vastapuolelle. Heitossa on saatava kohdilleen niin tekniikka kuin voimakin. Heiton on oltava mahdollisimman kova, teknisesti oikea niin ettei pallo lennä liian korkealle ja suunnan oikea niin että heitot uppoavat juuri sinne missä vastustajan heikko kohta on.

Edellä kuvatun jälkeen ei liene yllättävää, että pelaajilla on varsinp aljon suojia päällä tässä lajissa. Päältä löytyy ainakin itseltä yleensä polvisuojat, säärisuojat, lonkka pehmusteilla varustetut pelihousut, rintapanssari (miekkailusta tuttu), kyynärsuojat ja hanskat. Kylmä ei siis yleensä pääse ainakaan pelatessa yllättämään. Mikähän olisi vielä olennaista mainita? No valmentajat, vaihtomiehet tai yleisö saa puhua hyvin rajoitetusti matsin aikana. Puhe häiritsee pelaamista kun pitää keskittyä pallon ääniin ja toisaalta neuvojen antaminen helpottaisi torjuvia pelaajia jo liikaakin ehkä. 

Netistä koetin tähän etsiskellä jotain säväyttävää videopätkää maajoukkueemme koitoksista, mutta tuntuu että siellä on vain ne pelit joissa olemme saaneet pataan oikein kunnolla tai jotka eivät muutoin kovin hyvää kuvaa lajista anna. No tässä nyt linkki yhteen videoon: http://www.youtube.com/watch?v=dpD2SDD0VKM Matsi on tämän vuoden Pajulahtigamesista, vastustajana Israel. Selostusta ei ikävä kyllä ole, se helpottaisi varmsti seuraamista, mutta katsokaa ja kyselkää jos tarvetta... Pelaan numerolla 1.

Maalipallosta löytää lisätietoja esimerkiksi www.maalipallo.net sivuilta. Siellä tieto on valitettavan vanhaa, mutta parempaakaan ei oikein ole tarjolla.

Epäammattimainen tosikkourheilija

Heti alkuun täytyy tähdentää, etten todellakaan ole mikään ammattiurheilija. Jo pelkkä liikunnallinen historiani on varsin hatara ja lyhyt. Kouluaikoina en kovin syttynyt urheilusta. Tuntui, että kaikki kivat lajit kuten futis ja pesäpallo, olisivat vaatineet enemmän näköä ja olin aina altavastaajana. Ratsastus on oikeastaan ainoa laji, jota olen pitkään harrastanut ja jota edelleen haluaisin harrastaa. Yliopistoaikoina lajivalikoima laajentui spinningillä (eli satulassa edelleen pysyttiin). Vasta reilut viisi vuotta sitten innostuin hiukan maalipallosta kun silloinen maajoukkuelainen minulle lajia suositteli ja aloin pelata 1. divarin joukkueessa. Monta vuotta pelasin vain kotimaan sarjassa Näpäjä ice windissä vailla sen korkeampia tavoitteita. Vasta juuri ennen Juuson ilmaantumista kuvioihin minut puhuttiin mukaan maajoukkuetoimintaan.

Eli varsinaisen maajoukkueurheilijan uran aloitin vasta äitiysloman jälkeen. Ensimmäiset isot kisani olivat tänä keväänä Turkissa kun ottelimme paralympiapaikasta. Tulimme turnauksessa toiseksi ja saimme täten maapaikan Lontooseen. Kisat menivät paremmin kuin kukaan (siis emme me pelaajat tai valmentajakaan) oli etukäteen uskonut, mutta tokihan lippuja oltiin lähdetty tosissamme metsästämään. Sain itsekin pelata Turkissa monessa pelissä vaikka luulin lähteväni sinne vain vaihtopenkkejä koluamaan. Ensimmäinen arvokisamaalikin tuli heitettyä (kiitos brassipelaajan huolimattomuden) ja ennen kaikkea sain valtavasti kokemusta isojen kenttien meiningistä.

Kevään aikana vähitellen minulle valkeni mitä tuli Turkissa tehtyä ja treenikärpänen puraisi oikein kunnolla. Jos siihen asti olin mukana vähän kuntourheilupohjalta, olen nyt kyllä kasvattanut itselleni karmean tahdon ja halun pelata oikeasti tässä lajissa maailman huipulla. Tämä muutos on oikeasti ihan valtava ja olisin varmasti nauranut jos joku olisi vuosi sitten tullut kertomaan tämän päivän mietteistäni tätä lajia kohtaan. Minut on siis aivopesty.

Treeniohjelmaan kuuluu harjoitteita kuutena päivänä viikossa ja jahka selviän tästä tappajaviruksesta (flunssasta) tarkoitus olisi vähitellen yrittää änkeä harjoituksia lisää viikkoon niin, että joinakin päivinä treenejä olisi kaksi päivässä. Maalipallon Suomen sarjat alkavat 18.9 Pajulahden turnauksella ja lokakuussa matkaamme maajoukkueen kanssa tuuliseen ja kylmään Tanskaan EM mitaleista kilvoittelemaan. Onneksi siis tarmoa riittää ja välitavoitteiden avulla projektista tulee jotenkin blondin käsityskyvyllekin sopiva.

Tervetuloa seuraani!

Tämän blogin kautta pääset seuraamaan kuinka valmistaudun tuleviin Lontoon paralympialaisiin. Pelaan tällä hetkellä naisten maalipallon maajoukkueessa ja tavoitteeni on änkeytyä mukaan myös Lontoon kisoihin tässä joukkueessa. Edessä on paljon haasteita, enkä voi välttyä hieltä (?), kyyneliltä tai takapakeiltakaan, mutta tahto olis ny kova!

Olen opettaja ja opinto-ohjaaja, mutta tällä hetkellä hoidan hoitovapaalla poikaani Juusoa. Juuso täyttää lokakuussa 2 vuotta ja kaikki treenaaminen tapahtuu tietenkin hänen ehdoillaan. Kun perheeseen kuuluu miehen lisäksi vielä erittäin energinen landseer nuorukainen Nenna, ei treeniajan löytyminen ja sopivan treenimuodon löytyminen aina ole aivan yksinkertaista. Lisäksi liikkumiseeni vaikuttaa tietenkin oma näkövammani. Ihan kaikki ei minultakaan onnistu vaikka kuinka kivalta idealta vaikuttaisi…

Tämä blogi pyrkii siis kuvaamaan suomalaisen vammaisurheilijan normaalia arkea juuri niin marraskuisen harmaana kuin se monesti onkin. Haluan kertoa miten treenaamiseni edistyy, pohtia liikkumiseen liittyviä mietteitä ja saada teiltä lukijoilta paljon hyviä kommentteja, vinkkejä jne. omaan arkeeni. Tästä ei ole tulossa mikään tilastonikkareiden himoitsema sivusto jolla vain raportoisin juoksemistani kilometreistä, nostelemistani kiloistai ja pelaamistani minuuteista. Sen sijaan päästän teidät seuraamaan sitä, miten tällaisesta ihan tavisliikkujasta on vähitellen hioutumassa maajoukkuetason tavoitteellinen urheilija ja millaisia ajatuksia tällainen treenaaminen minussa herättää.

Toivottavasti siis viihdyt seurassani tämän vuoden verran. Kysellä saa kommenttiosiossa jos mitä mielessä onpi. Elämäntarkoituksesta en ihan varma vielä ole, mutta melkein kaikkeen muuhun tiedänkin (opettaja kun olen) vastauksen… ;)