Muutama kuva piristykseksi

Treeneissä Keskuspuiston ammattikoululla Arlassa.

Minä ja Juuso lähdössä kuntosalille eräänä syksyisenä lauantai-aamuna

Tämä on niin suloinen että piti laittaa tännekin vaikka onkin jo vähän vanha juttu. Eli Juuson akreditointikortti Turkin world games kisoista viime keväältä. Hieno titteli!

Harmaa hiirulainen

Kauden kolmas kotimaan turnaus tuli pelattua eilen Espoon Leppävaarassa ja vaikka joukkueen huono menestys jatkuikin, oli omalta osaltani pelit ihan mukiinmeneviä suorituksia. Tinttasin kaksi maalia kolmen pelin aikana ja se jos mikä on edistystä tällä huimalla maalipalloilijan urallani. Ehkä jotain kehitystä siis on heitossakin tapahtunut vaikka oma asenne ja tuntuma onkin paljon synkempi. Puolustuspeliin olen sensijaan  ollut yleensä tyytyväinen, mutta nyt harmittaa kaksi selkeää asentovirhettä joiden vuoksi imuroin kaksi palloa maaliin kahdessa eri pelissä. Onneksi sentään virhe ei ollut sama joten uskon ettei nämä mitään pysyviä ongelmia aiheuta. Eka pallo upposi verkkoon kun jalat olivat jotenkin huonossa asennossa ja pallo kimposi yläreidestä maaliin. Toinen, ehkä eniten harmittava möhlinki sattui kun pallo tuli ihan kulmaan, pelasin vasenta laitaa ja pallo kimposi siis liian löysistä käsistäni maaliin. Tuo harmittaa jo ihan siksi, että löysät kädet olivat ennen ongelmani mntta koko kesän ja alkusyksyn tein paljon töitä niiden kehittämiseksi ja luulin jo voittaneeni tämän ongelman. No mutta en jaksa näistä asentoasioista vielä alkaa murheen kyyneleitä valuttamaan sillä suurin tekijä noissa tilanteissa taisi kuitenkin olla oman keskittymisen puute. Kun pallo meni käsieni kautta maaliin olin jo jonkin aikaa kuunnellut kentän ulkopuolelta ohjeita ja kommentteja omasta heitostani ja täytyy myöntää, että annoin näiden vinkkien sekoittaa omaa peliäni liiaksi. Olisi opittava sulkemaan korvansa kentäln ulkopuolisilta ääniltä ja keskityttävä paremmin kentän tapahtumiin.

Yksi elämäni peruspohdintoja on ns. harmaan perushiiren dilemma (oma termini). Välillä kaipaisin sitä, että olisin jossain elämäni alueella omasta mielestänikin keskivertoa huomattavasti lahjakkaampi tai parempi. Oma tuntuma on, että olen tuollainen harmaa hiirulainen, keskiverto suorittaja joka asiassa ja monesti silloinkin vain kovan työn ansiosta. Koulu- ja opiskelumenestykseni on aina perustunut kovaan työhön. Keskiarvo oli siinä kahdeksan kieppeillä ja yliopistossakin 1-5 asteikolla sain lähinnä 3-4. Näiden arvosanojen eteen tein oikeasti kovasti töitä yläasteelta lähtien, mitään lahjoja ei siis ole varsinaisesti ollut, korkeintaan ehkä tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä tekemiseen sinänsä. Ratsastusta olen harrastanut melkein 20vuotta, mutten siinäkään mitenkään loista, moni vähemmän harrastanut lahjakkaampi handlaa nekin kuviot oikeasti paremmin vaikka olen harrastanut sitäkin lajia varsin kunnianhimoisesti, en vain hölkytellyt maastossa. Maalipallossa on musta ihan edellisiin esimerkkejä vastaava tilanne. Mitään varsinaisia lahjoja mulla ei tähän lajiin omasta mielestäni ole vaan omat taitoni ja kehitykseni on kiinni lähinnä treenaamisesta oman fysiikan ehdoilla. Ja kun vielä totuus on, että paras fyysinen oppimisikäni on takana päin ja kroppa matkalla kohti rappiota ;) on treenattava vielä entistä enemmän saavuttaakseni keskitason, tason jolta lahjakkaat pelaajat lähtevät liikkeelle.

Myönnän olleeni ennen kateellinen niille ihmisille, jotka eivät lukeudu omassa kategorioinnissani tähän harmaiden hiirulaisten kastiin. Onneksi olen iän myötä ymmärtänyt, ettei muiden menestys ole multa pois ja voin nyt olla muiden puolesta iloinen heidän onnistumisistaan ja auttaa heitä menestymään entistä paremmin. Lähinnä tämä hiirulaisuus ärsyttää ja johtaa välistä siihen, ettei tee mieli edes yrittää kun tietää ettei koskaan ole paras tai saa mitään erityismainintaa. Toivon, etten niinkään kaipaa kehuja ja hehkutusta omista taidoistani ja suorituksistani vaan kyse on enemmän kilpailuvietistä ja siitä että koen tilanteen epäoikeudenmukaisena suhteessa tehtyyn työhön. Epäoikeudenmukaista se on mielestäni myös siksi, että omasta lähipiiristäni kaikki muut ovat jonkun alan erikoisosaajia, taitavia jossakin, paitsi minä. En tiedä siis missä olen ollut silloin kun erityisosaamista on ollut jaossa vai onko laari tyhjennyt juuri omalla vuorollani enkä ole jaksanut jäädä odottamaan täydennystä...

Ei tämän erikoisosaamisen tai lahjakkuuden tarvitsisi mitenkään kovin kummoinen olla, jokin pieni juttu jonka avulla saisin omaa kilpailuviettiäni lepyteltyä ja itsetuntoani kohennettua. Taitaapi vain olla niin, että ainoa missä voin tällaisen saavuttaa, on joku kokemukseen ja pitkäaikaiseen työhön tai toimintaan liittyvä asia, jonka saavutan sitten ehkä 20 vuoden kuluttua uurastettuani saman asian kimpussa puoli elämääni. No ainakaan se ei silloin liity maalipalloon, voin luvata teille. No gurun uraa odotellessa sitten... =D

Äiti melkein pääsi Lontooseen

Viikko sitten elin toiveikkaana siinä uskossa, että voisin kohta laittaa tänne tiedon siitä, että äiti tahtoi ja pääsi Lontooseen pelaamaan maalipalloa, mutta ei se tilaisuus sitten kuitenkaan koittanutkaan ihan vielä. Lontoossa järjestetään tänä viikonloppuna paralympialaisten esikisat maalipallossa. Mukaan on kutsuttu viisi maata ja Suomen naiset oli juuri se kuudes maa joka ekana jäi turneen ulkopuolelle. Viime viikolla saimme kuitenkin tiedon ettei Kiina ole saanut viisumeitaan kuntoon ja valmistauduimme henkisesti siihen mahdollisuuteen, että pääsisimmekin mukaan kisoihin. Lähdön piti varmistua tämän viikon tiistaina ja elin koko päivän ihan täpinöissäni jännityksestä. Kännykkä hälytti joka kerta kun tuli sähköpostia ja luin viestit heti (vaikka olin puistossa, muskarissa tai maalipallotreeneissäkin). Jotenkin ne kiinalaiset nyt olivat sitten saaneet paperityönsä tehtyä ja pääsivät mukaan ja pettymyshän se oli meille. No mutta toisaalta ei ne mitenkään merkittävät kisat olisi olleet, olisi vain päässyt näkemään tulevat kisapaikat ja kokemaan Lontoon edes kerran jos sinne ei elokuussa tule kutsua.

Maalipallorintamalla on tapahtunut yksi mielestäni erittäin erikoinen tapaus. Suuret herrat jossain tuolla kaukana ovat keksineet vaihtaa pelivälinettä kesken kaiken, eli Lontoossa pomputeltavana on uudenlainen ja eri merkkinen pallo. Suomessa ei kukaan ole päässyt hipaisemaankaan tuollaista uutta kapistusta ja nyt odotamme kielip itkällä milloin sellainen pyörii tännekin pohjolaan ison veden takaa Ameriikasta. Paljon on huhuja pyörinyt siitä kuinka pallolla on vaikeampi heittää pomppua ja tuntuma on kovin erilaisempi kuin nykyisessä pallossa mutta kun ei ole päässyt kokeilemaan ei kyllä yhtään voi tietää mitä itse olisi asiasta mieltä. Sinänsä on musta perinjuurin hämmentävää että näin lähellä isoja kisoja vaihdetaan jotain niinkin keskeistä kuin pallo ja asetetaan samalla maat eriarvoiseen asemaan sen perusteella, kuinka kauan he ovat uutta palloa päässeet testaamaan. Itseä henkilökohtaisesti ei tuo pomppujen vaikeus ärsytä niinkään koska en niitä muutenkaan osaa heittää. Päivastoin voin nyt hyvällä omalla tunnolla jättää niiden tuskallisen harjoittelun siihen saakka kunnes uusi pallo tulee kehään. Mutta lähinnä pelkään, että pallo on jotenkin kovemman tuntuinen ja siis sattuu enemmän torjuttaessa. Tämä laji on riittävän masokistinen ja minä muutoinkin jo täynnä mustelmia joka turnauksen jälkeen joten enempää kovuutta en kaipaisi.

Tein apurahahakemuksen CAF nimiselle säätiölle USA:ssa ja nyt odotan malttamattomana miten sen kanssa käy. Englanninkielen taitoni olivat todella ruosteessa mutta onneksi mies auttoi aikasta pitkän hakemuksen täytössä. Hain rahaa jotta voisin palkata itselleni personal trainerin kuntosaliltamme harjoitteluani valvomaan ja ohjaamaan sekä hierojalla käynteihin. Hakemuksessa kyseltiin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, mutta ehkä paras kysymys oli mielestäni se, onko isäsi tai äitisi palvellut armeijassa. Eli tästä tuli mulle sitten heti iso miinus kun isä on ihan vain ensihoitaja eikä äitikään ole armeijaan palkkautunut :P Hakemusta varten piti myös laskea taloutemme vuoden tulot ja menot ja niissä luvuissa riittikin sitten paljon ihmeteltävää. Karmea fakta paljastui etenkin rahamäärästä, joka menee mulla urheiluun vuodessa. En olisi uskonut.

Peruskuntokausi vetelee viimeisiään ja maanataina alkaa voimakestävyystreeni. Sain fysiikkavalmentajaltamme hyväntuntuisen saliohjelman jossa on paljon uusia liikkeitä joten odotettavissa on kipeitä lihaksia ja painojen arvontaa. Tämän kuntokauden olen suunnitellut itse jokaisen salitreenini joten on suuri helpotus kun se vastuu on nyt muualla. On niin huojennuttavaa tehdä ohjelmaa, josta tietää että se on hyödyllinen.  Ensi lauantaina on taas kotimaan sarjaturnaus, tällä kertaa paikkana on Leppävaara Espoossa joten kerrankin pääsee vähällä matkustamisella.

Juuso viihtyy edelleen erinomaisesti lapsiparkissa ja kyselee aina hyvin tarkkaan, missä jumpassa äiti kävi ja mitä laitteita äiti kuntosalilla käytti. Taitaa välillä vain vähän jekkuilla niille lapsiparkin hoitajille siellä, mutta se kertoo vain huumorintajusta. Yhden hoitajan nimen Juuso väittää aina unohtavansa ja nimittelee häntä milloin milläkin hassulla nimellä (mm. Moppe ja Dindi) suu leveässä virneessä.Kun hoitaja koettaa korjata nimensä, Juuso vain huutaa ei ja nauraa. Muodissa näyttää olevan myös pallomeren pallojen heittely pitkin huonetta. Tämä on hauskaa kuulemma vain niin kauan kun hoitaja ryntää heti hakemaan pallon ja toruu heittelystä.

Niin ja lopuksi äkäinen viesti niille ärsyttäville spämmääjille, jotka häiritsevät blogini liikennettä jatkuvasti: Lopettakaa välittömästi, häirintänne häiritsee vain tämän blogin tilastoja enkä pidä siitä ollenkaan. (No totuuden nimissä eihän ne häiriköt tätä blogia oikeasti lue, ovat tuskan edes suomalaisia mutta kun pistää vihaksi tuommoinen "hyökkäily")

Solmuja yhä

Viikonloppu sujui jälleen Pajulahdessa maajoukkueen leirillä joten on aika tulla päivittämään tätäkin blogia vihdoista viimein. Tunnelmat eivät viime viikolla muutenkaan aivan noin ankeat ole olleet kuin mitä viimeisin tekstini antaa ymmärtää mutten ole osannut mitään tänne silti muotoilla. Leirin teemana oli käynnistellä uutta kautta kun EM-kisat on takana ja Lontoo edessä vajaan vuoden kuluttua. Ohjelmasta oli tarkoituksella tehty aika rento ja lähinnä saimme vain pelailla. Lisäksi meillä oli palaveri naisten kanssa joukkuehengestä ja fiiliksistä. Pelkkä pelaaminen on itselle itseasiassa aika rankkaa, lihakset ovat eniten kipeät aina tällaisten leirien jälkeen eikä keskittyminen meinaa aivan riittää pelaamiseen yli tunnin ajan. Viikolla tulee maalipallotreeneissä kuitenkin aina vain pelattua pari tuntia ja siksi leiriltä kaipaa vähän jotain muuta. Mutta en valita, mukavahan se on pelata kerrankin koko joukkueen kanssa.

Aika mukava leiri kaikinpuolin vaikka itse huomasin tosiaan kaipaavani pelkän pelin sijaan enemmän jotain harjoitteita ja palautetta omasta pelaamisesta. Jotenkin tuntuu, että olen nyt itseni kanssa sellaisessa henkisessä solmussa, että kaipaan kuin janoinen vettä saharassa palautetta omasta pelaamisestani. Usko omaan tekemiseen on edelleen koetuksella jatkuvasti. Olen joutunut apurahahakemuksen vuoksi laskemaan kuinka paljn multa kuluu rahaa vuodessa urheiluun ja viikonloppuna mietin pelikavereiden kanssa kuinka paljon aikaa viikossakin jo menee maalipallon eteen. Tuntuu edelleen että olen niin toivottoman vanha ja kehityskyvytön etten tiedä onko tässä oikeasti jotain järkeäkin. En oikein osaa puolueettomasti sanoa missä menen omassa kehityksessäni tällä hetkellä ja kun ei mistään palautetta tule, on aika epätoivoinen olo välillä. Onneksi ensi viikolla alkavat maajoukkueen valmentajan vetämät viikottaiset maalipallotreenit joissa varmasti saan enemmän ja konkreettisemmin itselleni jotain uutta. Ja pian saan toivottavasti myös uuden harjoitusohjelman. Nyt olen EM-kisoista asti ollut omillani ohjelman suhteen ja jatkuva epävarmuus siitä, teenkö oikein ja hyödyllisiä asioita on sekin aika ahdistavaa.

Maajoukkueessa taitanee tällä hetkellä olla 7 pelaajaa joista Lontoon joukkue valitaan. Mukaan voi toki tulla vielä lisääkin ihmisiä, mutta ainakin siis yksi meistä jää Suomeen elokuussa. Kilpailua siis on eikä ole lainkaan vielä selvää ketkä ovat lähdössä. Yritän olla henkilökohtaistamatta tätä kilpailua vaan keskittyä vain itseni kehittämiseen, mutta sorrun silti välillä aina täysin turhaan spekulointiin. Keksin monta hyvää syytä, miksi juuri minut pitäisi valita mukaan, mutta itse pelaamiseen ne eivät juurikaan liity. En osaa itseäni pitää mitenkään erityisen kilpailykykyisenä valintana kun joukkueessa on nyt niin monta oikeasti hyvää pelaajaa. Olen varsin varma puolustava pelaaja, se lienee ainut oikea syy minkä keksin, muut syyt ovat irrelevantteja ja lähinnä tasoa että koska olen niin vanha, tämä olisi minun elämäni ainoa mahdollisuus päästä paralympialaisiin tai että koska olin voittamassa Suomelle paikkaaa Lontooseen Turkin maailman kisoissa, kuulusi minun olla mukanat. Eli heikoilla hangilla ollaan vielä mutta onneksi päätös joukkueesta onkin valmentajien, ei meidän pelaajien ongelma.

Leirillä alkoi vanha täysin ihmeellinen jalkakipu jälleen vaivata. En tiedä miksi vasempaan polveen tulee todella häiritsevä ja inhottava hermokipu joka säteilee koko sääreen aina kun olen polvisuojia pitänyt pitemmän aikaa. Kokeilussa on ollut nyt kahdet eri polvisuojat mutta kaikki alkavat pitemmän päälle ahdistaa ja aiheutta kipua. Kipu meni tällä kertaa jopa niin pahaksi, että jouduin viime yönä valvomaan vain koska jalkaa särki niin älyttömästi. Tähän asti kipu on loppunut pian sen jälkeen kun suojat on jaloista pois saanut. En yhtään tiedä mistä tätä vyyhtiä alkaisi purkaa ja mitä tehdä kun tämä kuitenkin vaikuttaa omaan pelaamiseen huomattavasti mutta ei näy millään tavalla normiarjessani / parin tunnin treeneissä. Torjunta-asentoni lähtee siitä, että painoni on vasemmalla jalalla joten jalka on kovalla koetuksella joka tapauksessa. Olen siis ikäänkuin kontallani maassa mutta niin, että vain vasen jalka on maassa koukussa oikean jalan ollessa suorana sivulla valmiina menemään varsinaiseen torjunta-asentoon.

Ensi viikonloppuna onkin sitten vuorossa toinen kansallisen tason turnaus tälle kaudulle. Toivottavasti se menee paremmin kuin edellinen jolloin kärsin siitä pirun korvasta enkä saanut henkisesti itseäni oikein vireeseen. Turnaus on Kouvolassa ja sinne pitäisi keksiä vielä sopivaa syötävääkin koko poäiväksi että jaksaa rymytä pallon kanssa. Eli jos teillä lukijoilla on hyviä tuoreita vinkkejä sopivista välipaloista ja helposti säilyvästä ruoasta turnausreissuun niin laittakaapa kommenttia. En haluaisi syödä mitään kanttiinista tarjottavaa kämästä rasvaklönttiä (eli lihapiirakkaa) tms vaan jotain oikeasti fiksua urheiluruokaa. Niitä peruspatukoita täytynee ainakin pakata mukaan mutta ne vähän ahdistavat ja ärsyttävät...

Käsijarru

Kaksi viikkoa peruskuntokautta takana ja voin olla suhteellisen tyytyväinen treeniin. Olen päässyt käymään monenlaisissa jumpissa ja se on ollut kyllä oikein piristävää. Saliltamme löytyi mm. yksi erittäin loistava toiminnallista lihaskuntoa kehittävä kuntopiiritreeni joka tekee mulle hyvää. Tarvitsen todella treenejä joissa ei vain keskitytä kerralla yhden lihasryhmän kiusaamiseen vaan kokonaisvaltaisemmin useampaan lihastyöhön ja parantaa liikkuvuutta, kehonhallintaa, nopeutta ja kestävyyttä. Tämä voisi olla ylipäätään aihe johon pitäisi paremmin perehtyä. Salitreeniinkin varmasti saisi uutta ulottuvuutta kun ottaisi huomioon tämän functional trainingin. Vähän googleteltuani huomasin sentään, että osa tämänhetkisistäkin saliliikkeistäni ovat toiminnallisia joten hyvä näin. Harmi vain, että tuo kuntopiiri on samaanaikaan kun tiistain maalipallotreenit joten joudun aina valitsemaan pelin ja jumpan väliltä. Myös kahvakuulatunteja (tai kahvajumppaa kuten Juuso osuvasti sanoo) on tässä kohtaa jälleen pakko hypettää vaikka niistä olen aiemminkin maininnut. Toinen upea tapa kehittää useampia lihasryhmiä ja itselle heikkoa koordinaatiota.

Kesällä peruskuntokausi meni sikäli perustaltaan pieleen, että treenasin aivan liian kovalla sykkeellä. Vaikka kuinka yritin lenkeillä löysätä, oli syke lähes koko ajan liian korkea ja välillä ihan maksimialueellakin. Pimeän vuoksi olen päässyt tosiaan juoksemaan vain kerran viikonloppuna, mutta silloin keskitin kaiken ajatustyöni vauhdin himmailuun. Spinningissäkin olen käynyt vain peruskuntoa kehittävillä tunneilla eli sielläkin on pitänyt rauhoittaa. Kun endorfiini, adrenaliini ja muut ihanat mömmöt virtasivat suonissa joutui juoksemaan kuin käsijarru päällä että sai itsensä jotenkin pidettyä aisoissa. Tyhmältä tuntuu oikeasti vain hipsutella kun jaksaisi tehdä kovempaakin eikä edes tule kunnon hiki. Lisäksi ulkonäkökeskeisenä ihmisenä välistä oikesti hävettää juosta niin hiljaa kun tuntuu, että muut vain katsoo ja nauraa kuinka huono kunto mulla on. Itse aina tunnen salaisesti nautintoa kun voin pyyhältää lenkillä jonkun ohi ja nyt pitäisi sitten itse olla se teiden tukko. Ei ole helppoa tämä peruskestävyyden treenaaminenkaan.

Maalipallotreenit aloitin tänään tauon jälkeen. Olin koko päivän ihan fiiliksissä, mutta sitten treeni menikin ihan penkin alle ja onnistuin vajottamaan itseni ihan jonnekin itsesäälin suohon. Nyt tuntuu, että tämän blogin pitäminen on ihan naurettavaa. Ei tästä kukaan ole oikeasti kiinnostunut enkä edes pääse koko pirun Lontooseen. Kilpailu paikoista tulee olemaan kova enkä nyt juuri keksi miksi minut sinne valittaisiin. En ole mitenkään erityisen hyvä millään osa-alueella ja tuntuu, että kaikki muut kehittyvät niin paljon nopeammin kuin minä vanhus. Ei minusta varmasti edes niin kovasti tässä porukassa pidetä että senkään vuoksi kannattaisi mukana hengata. Mikään joukkuehengen nostattaja en osaa olla eikä musta sellaista halutakaan. En siis tiedä mikä roolini on ja mitä osaa itsessäni kehittää jatkoa ajatellen. Kun välistä tuntuu, etten edes varmaan treenaa oikealla tavalla. Kun kukaan ei oikeasti valvo harjoitusohjelmaani ja anna vinkkejä siitä mitä pitäisi kehittää tai mitä tehdä, on suuri vaara tehdä jotain ihan vääriä asioita.

Panostan tähän juttuun nyt niin paljon, että siksikin tällainen matalalento tuntuu tosi pahalta. En tiedä miksi kulutan päivästä niin paljon aikaa ja energiaa tähän lajiin jos olen ihan keskinkertainen ja kelpaan korkeintaan vaihtomieheksi. Nyt mietityttää, rakastanko tätä lajia nyt oikeasti riittävästi jotta tätä kaikkea kannattaa jatkaa. Jotta jaksaa ja pystyy treenaamaan paljon on uskottava omiin taitoihin ja siihen että on hyvä tyyppi.

No pitkäänhän mulla olikin hyvä fiilis tämän lajin suhteen päällä joten ei ihmekään että takapakkia tulee. Mutten vain olisi uskonut että angsti alkaa heti kun jatkan treenaamista tauon jälkeen. Monet ihmissuhdekuviot tähän myös vaikuttavat joista en nyt tässä todellakaan ala avautua kun ovat ihan vain mun omia ongelmia, mutta silti on nyt kyllä omituinen ajankohta masennukselle. Nyt pitäisi siis kaivaa itseluottamus jostain kivenkolosta, kääriä hihat ja alkaa hommiin, mutta vähän tätä täytyy nyt vielä hakea...

Arjen rytmi

Kisoista on toivuttu ja arki pyörähtänyt käyntiin. Olen edelleen maalipallovapaalla eli en pelannut viime viikolla enkä aio tälläkään viikolla palloa pyöritellä. Tämä tekee taatusti mulle hyvää, kasvatan nälkää ja motivaatiota pelaamiseen ja vältän toivottavasti kyllästymisen. Toisaalta poden huonoa omaatuntoa joka kerta kun joku kavereista laittaa tekstiviestiä ja kyselee tulenko pelaamaan. Kaikki eivät tällaista taukoa tarvitse, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän kyllästyväni tähän touhuun muuten aivan liian pian.

Treenaamista en kuitenkaan ole kokonaan unohtanut. Olen käynyt erilaisissa jumpissa ja toivon mukaan pääsen lenkkeilemäänkin. Juoksemisen ongelmana on vain tämä karsea pimeys. Mies on töissä koko valoisan ajan eli jos haluan juoksemaan, pitäisi mun joko ottaa Juuso mukaan tai mennä vain viikonloppuisin. Vaikuttaa siis vähän haastavalle mutta ainahan sitä haaveilla saa. Pimeässä en enää uskalla juosta etten vain loukkaa jalkaani

Ajattelin kertoilla teille vähän tästä meidän normiviikosta. Moni saattaa ajatella, että kun kerta kotona olen kaiket päivät pojan kanssa, pystyn treenailemaan mielinmäärin mutta aiva noin autuaasti eivät asiat ole. Arki pyörii kuitenkin täysin Juuson ehdoilla ja sen mukaan on harjoittelukin suunniteltava. Jaan päivän kolmeen osaan, joihin toimintaa suunnittelen. Kello 9.30-11.30, 15-17 ja 18-22. Aamuisin nukumme pitkään ja Juuson päiväuniajan olen rauhoittanut itselleni datailu- ja telkkarinkatseluajaksi josta en ole ihan heti luopumassa. Pojan kanssa asioiden tekeminen vie aina vähän enemmän aikaa lähtövalmisteluineen, matkoineen ja ruokahuoltoineen joten käytännössä olen huomannut, ettei yhden tuollaisen aikapalikan sisällä ehdi kuin yhden asian kunnolla tehdä. Joka päivä pitäisi käydä Juuson kanssa ulkoilemassa ja käytännössä siis eka tai toka osa päivästä menee siihen. Salille pitää mennä ennen klo 16 koska mulla on sinne päiväkortti ja toisaalta lapsiparkki ei ole auki kuin tiettyinä päivinä tiettyihin aikoihin. Vika osa päivästä kuluu armottoman nopeasti, on pelitreeniä, ruokakauppareissuja, telkkariohjelmia ja kotitöitä.

Kuulostaa simppeliltä, aamupäivällä salille, iltapäivällä puistoon ja illalla pelaamaan tai kotiin telkkarin ääreen. Mutta käytäntöhän ei ole aivan näin yksinkertaista koskaan. On neuvolaa, lääkäriä ja muuta pakollista tylsää menoa. Sitten olisi vielä kiva olla joskus sosiaalinenkin, tavata kavereita tai mennä Juuson kanssa äiti-lapsitapaamisiin puistoon tai kerhoihin. Puhumattakaan siitä, että joku päivä olisi kiva olla ilman aikatauluja ihan kotosalla leikkien ja kotitöitä tehden. Meillä pyykkihuolto vie päivästä yllättävän paljon aikaa kun pestävänä on kestovaippoja, mun urheilukamoja ja työmatkapyöräilevän miehen urheiluvaatteitakin.  Lisäksi on tehtävä kaksi lämmintä ateriaa päivässä ja ajoitettava ruoat niin, että Juuso ei joudu sitä kovin pitkään odottelemaan nälkäisenä. Eli esim. salilla käynti vie sen verran paljona ikaa, että ruoka on tehtävä aina etukäteen valmiiksi jotta pääsemme syömään heti kotiuduttuamme. Myös koiramme Nennaa on toki käytettävä ulkona ja lenkitysten ajoitus on mietittävä sekin etukäteen. Nenna on vielä niin nuori ja isokokoinen koira, ettei sen kanssa saa juosta joten en voi edes yhdistää lenkkeilyä ja koiran ulkoilutusta yhteen.

Tämä viikko on sinänsä huono esimerkki kun en pelaamassa iltaisin käy, mutta kerronpa siitä kuitenkin. Maanantaina aamupäivä puistossa, iltapäivä pumpissa + ruokakaupassa ja ilta kotitöitä + telkkaria (mies kotona vasta Juuson jo nukahdettua). Tiistaina aamupäivällä neuvola ja puistoreissu, iltapäivällä Fit-jumppa ja kenkäkaupassa käynti, illalla taas niitä rakkaita kotitöitä ja pitkä kävelylenkki Nennan kanssa. Tänään oli harvinainen tilaisuus olla aamupäivä kotosalla, pesin pari koneellista pyykkiä ja leikin Juuson kanssa ruokaleikkejä, iltapäivästä puistoon ja taaperotupaan, illalla zumbaan ja ruokakauppaan. Huomenna aamupäiväksi puistoon, iltapäivällä punttisalitreeni ja illalla nettiäitien tapaaminen puistossa.

Toivottavasti tästä nyt ei mikään marttyyriasenne heijastu. Ei ole tarkoitus kertoa teille kuinka hirveästi minä joudun kärsimään ja vääntämään että voin treenata vaan jotenkin halusin vain valottaa tätä aikataulupuolta omasta elämästäni. Taatusti kokopäiväistä työtä tekevän, opiskelevan tms. urhelijan on myös vaikea mahduttaa aikatauluunsa riittävästi treeniä, mutta tämä tarina ei kerrokaan heistä vaan kotiäidistä. Ennen lasta en olisi tullut ajatelleeksi, kuinka moneen asiaan se vaikuttaa ja kuinka asiat tapahtuvat eri tahdissa nyt. Mahtavaa on nyt se, että Juuso viihtyy oikeasti hyvin salin lapsiparkissa ja vaatii päästä sinne joka päivä. Ennen hän ei halunnut jäädä parkkiin ja nyt hän ei halua lähteä sieltä pois. Siellä on pari tosi hyvää hoitajaa jotka oikeasti leikkivät lasten kanssa eivätkä vain tyydy vahtimaan heitä ja Juuso nauttii todella.

Kuljetuspalveluista piti vielä sananen sanoa kun asia alkaa ottaa nyt pahasti päähän. Minullahan on vaikeavammaisena oikeus käyttää taksia 18 matkaa kuussa koska en pysty kulkemaan julkisilla kulkuneuvoilla kuin muutamiin tuttuihin ja helppokulkuisiin paikkoihin. Hain Espoon kaupungilta heinäkuussa lisämatkoja, jotta voisin käydä pelitreeneissä useamman kerran viikossa. Maalipallotreenit ovat sellaisissa paikoissa, etten niihin julkisilla pysty menemään ja jos käyttäisin kaikki taksimatkani vain maalipalloon, pääsisin siis viikossa kaksiin treeneihin. Koska minulla on onneksi (ja tässä tapauksessa myös epäonneksi) vielä muutakin elämää kuin tämä maalipallo, tarvitsen matkoja muuhunkin kulkemiseen. Hakemustani on nyt siis käsitelty kohta neljä kuukautta eikä valmista näytä vain tulevan. Olen käynyt kerran sossussa kertomassa tarpeistani tarkemmin, lähettänyt sinne lausontoja jne. mutta mitään ei vain tunnu tapahtuvan. Nyt sain taas tänään (kun asiaa kyselin) pahoittelevan viestin siitä, ettei asia ole edennyt ja lupauksen, että asia laitetaan eteenpäin. Saas nähdä kuinka käy, en vain pysty ymmärtämään mikä tässä maksaa. Jos saisin edes sen kielteisen päätöksen lisämatkoista niin voisin valittaa asiasta lautakunnalle mutta kun ei edes sitä...!!!

Kisa-analyysi osa 2

Kotomaassa on nyt oltu kaksi päivää ja pää on edelleen pyörällä. Hyvä, että kirjoitin tänne vähän asioita muistiin koska nyt tuntuu koko edellinen viikko turnauksessa yhdeltä sumuiselta mössöltä. Muistan keitä vastaan olemme pelanneet, mutta muistia saa todella kaivella jotta muistaisi miten matseissa tarkalleen ottaen kävi tai mitä matsien aikana tapahtui. Sulateltavaa on kertakaikkisesti liikaa joten on ihana asia, että KIHU:n mies oli matkassa mukana kuvaamassa matseja ja saamme kaikki pelimme dvd:nä itsellemme. Vasta kun niitä pääsee katsomaan ja ihmettelemään, kirkastuu se mitä todella on tapahtunut.

Lähdin tavoittelemaan paria minuuttia peliaikaa ja taistelemaan ulos pelijännityksestä mutta pelasinkin viisi kokonaista peliä ja yhden erän kahdessa pelissä. Ihan mieletön saavutus varsinkin kun puolustin hyvin ja tein kaksi maalia. Valmentajamme valitsee pelin kokoonpanon aina vastustajan mukaan, mutta jos edellisen pelin kokoonpano on pelannut hyvin ja voittanut, jatkaa todennäköisesti samat pelaajat kentällä seuraavassakin. Näin ollen voinen kai todeta, että vakuutin pelaamisellani ainakin valmentajamme tai sitten hänellä ei vain ollut loukkaantumisten takia vaihtoehtoja ja muiden epäonni koitui onnekseni peliajan merkeissä. Jännityksen sain hallintaan ensimmäisen pelin jälkeen kokonaan. Toki matseja ennen vähän oli perhosia vatsassa, niin pitää ollakin, mutta jännitys ei millään tavoin näkynyt pelaamisessani ainakaan huonontamalla sitä.

Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, torjunta-asentoni parani kisoissa ja liikkuvuuten puolustuksessa oli hyvää. Torjuin siis isomman alueen ja jos vain pallo minuun osui, ei se enää maaliin kimmonnut yhtä poikkeusta lukuunottamatta jolloin olin kertakaikkisesti liian takakenossa. Heitot olivat viimein yhtä tarkkoja kuin treeneissäkin eli olen saanut hermostuneisuuteni siltä osin kuriin. Nyt kun vain uskaltaisin heittää voimalla ja oppisin tekniikkaakin paremmaksi, olisi mahkuni päästä jatkossakin kentälle paremmat. Nyt olen varmaankin suhteellisen hyvä puolustaja, mutta huono maalintekijä.

Keksin aivan uuden systeemin sisäisen fokuksen saamiseksi peliin ja keskittymisen parantamiseen. Blondille yksinkertaiselle luonteelleni näyttää parhaiten sopivan todella yksinkertaiset keinot. Aina kun ajatukseni alkoi harhailla pois pääasiasta eli pelaamisesta, hoin itselleni (välillä puoli ääneenkin) Pallo, pallo, pallo. Tämä auttoi ihan oikeasti vaikka kuulostaakin pöljältä. Näin muistutin itselleni, ettei nyt ole mikään muu tärkeää kuin tuo kilisevä pallo. Olen ylpeä keksinnöstäni sillä vielä ekassa Venäjän pelissä ajatukseni karkailivat todella pahasti. Pääsin ajatuksissani jo siihen, kun tulemme Suomeen pudottuamme B-sarjaan EM-kisoissa ja mietin kuinka noloa se olisi. Tälläistähän ei kentällä saa todellakaan ajatella vaikka tilanne olisi mikä hyvänsä ja hyvä että yksinkertaisella sanalla pääsin negatiivisista ajatuksista pois.

Toiseksi huomasin kuinka tärkeää on hyvän fiiliksen luominen itselle juuri ennen peliä. Muistelen nyt aina ennen pelin käynnistymistä jotain hyvin mennyttä matsia. Sitä fiilistä joka mulla silloin oli ja sniitä onnistuneita asioita, joita silloin tein. Kun saa sen fiiliksen päälle, saa itseluottamusta, rentoutta ja tunnelmaa jota peliin tarvitaan. Huomasin myös, että pelinaikana minulle sopii parhaiten se, että ajattelen pelin olevan 0-0. Silloin pysyy tarkkuus puolustuksessa parhaiten ja heitoissa tahto tehdä maali.

Kisojen loppusijoitus oli pettymys, mutta onneksi meidän miehet ottivat ja voittivat koko kisat. Eli kultamitalijuhliin päästiin mukaan vaikkei omassa kaulassa mitään roikkunutkaan. Miehillä yhteishenki jengissä on parempi mutta ennenkaikkea miehillä on yhteenhioutunut ja taitava ykköskentällinen josta ei lahjakkuuksia puutu sekä luotettavat vaihtomiehet. Onnittelut siis Suomen miesjoukkueelle!

Niin ja lopuksi pitää vielä kertoa kotimatkastamme. Menimme säästösyistä bussilla Assenssista Kööpenhaminaan josta lentomme Suomeen lähti. Turnauksen järjestäjä tarjosi tämän kyydin. Suomen porukka istui suurimmaksi osaksi aivan bussin takaosassa, niin minäkin. Jo lähtiessä huomasimme että kohdallamme ollut ikkuna heilui ja oli säröillä. Kun bussi ajoi sillalle, alkoi ikkuna pitää kamalaa ääntä, siitä lenteli lasisilppua sisälle ja tuuli läpi. Silta oli monta kilometriä pitkä eikä kuski edes hidastanut vauhtia vaikka kuuli ettei meillä kohta ole enää ikkunaa. Lasisilpun tieltä lähdimme sitten sieltä takaa pois ja vasta pelottavan pitkän ajan päästä kun silta loppui, bussi pysähtyi. Onneksi matkassa oli niin moneenpaikkaan sopivaa maalipalloteippiä jolla ikkuna saatiin teipattua jonkinlaiseen kuntoon ja matka jatkui. Olin oikeasti aika peloissani jossain vaiheessa kun mietin eri skenaarioita siitä, mitä tapahtuu jos ikkunat tulevat kokonaan sisälle.

Olin varautunut siihen, että kotona odottaa mököttävä pikkupoika joka kiukuttelee mulle pari päivää koska lähdin pois kotoa. Juuso otti minut vastaan kuitenkin mitä sydämellisemmin ja oli ihan ylikierroksilla koko loppuillan. Juuso itse on sanonut pari kertaa, että hänellä on halipula ja on ollut ihanaa kun poika itse pyytänyt päästä syliin vähän väliä. Ikävän kanssa opin olemaan hyvin kisareissun ajan ja nyt on taas ollut niin ihanaa urautua takaisin tähän kotiäidin elämään. Nyt pidän kahden viikon tauon maalipallon pelaamisesta, käyn vain mukavalta kuulostavissa jumpissa ja keskityn valmistelemaan viikonloppuna olevia Juuson synttäreitä. Ensi viikolla sitten alkaa arkisempi aherrus kun aloitan peruskuntokauden.

Peliaikaa, tuomaripeliä, hikeä ja kyyneleitä

Niin siinä vain kävi että EM-kisat on meidän tiimin osalta pelattu ja pääsin vasta nyt ekaa kertaa tänne kirjoittelemaan. Asutaan koko jengi samassa kämpässä joten tekemistä ja seuraa on aina löytynyt sen verran, etten ole viitsinyt lukittautua kahden koneen kanssa minnekään. Ja toisaalta peleihin valmistautuminen on vaatinut sen verran paljon henkisiä voimia, etten ole kyllä jaksanutkaan analysoida mitään kovin syvältä. Mutta nyt on aikaa kun menossa on mitalipelit ja olen niin laiskapaska etten jaksa mennä hallille niitä vielä katsomaan.

Tanska on kylmä maa, siitä voidaan lähteä. Asutaan niemen kärjessä niin, että kolmessa suunnassa on meri. Kylmä on ja tuuli on Suomen myrskytasoa koko ajan. Mahtavaa on, että meillä on oma keittiö ja pesukonekin joten olemme paikanneet kisojen suoraan sanottuna surkeaa ruokahuoltoa omilla kokkauksilla ja kuluttaneet tyhjää aikaa kotitöissä. Tällä tavalla musta kisoissa pitäisi aina majoittua. Joukkuehengelle tekee hyvää majoittua edes joskus saman katon alle. Treeneissä ja kisoissa yleensäkin tunnutaan aina olevan kahden hengen hotelihuoneissa ja niissä klikkejä ja tylsyyttä tulee helpommin. Jos ei joukkuepelaajan pää kestä viikkoa asumista pelikavereiden kanssa niin sitten on ehkä harkittava jotain vaihtoa...

No niihin peleihin sitten... Avauspäivänä vastassa oli ensin ennakkosuosikki Venäjä ja sitten Espanja. Meillä pelaajien kunto oli aika huono ja lähtökohdiltaan, Viime turnauksessa loukkaantuneen Kaisun käsi ei ole vielä kuntoutunut ja Kristalla on ollut sairastelua. Iida sen sijaan on vasta ekassa kansainvälisessä turnauksessaan joten aloituskokoonpano oli aika selvä, minä, Katja ja Sanna. Rehellisesti voin sanoa, että pelasin tässä pelissä surkeasti. Olin ihan ylikierroksilla ja paniikissa suorastaan. Päässä takoi vain että nyt on EM-kisat ja olen kentällä aloituksessa. Juuri kun sain itseni jotenkin kasaan, vaihdoimme Katjan kanssa laitoja ja olin taas ihan ulapalla kaikesta uudessa paikassa. Onneksi peruspeli oli sen verran hallussa, etten montaa maalia saanut imuroitua, mutta tartutin kait hermostukseni muihinkin ennen kuin minut otettiin vaihtoon. Takkiin tuli että rytisi, lopputulos 6-2. Kaikki paikat vuosi tasaisesti joten sikäli kenenkään yksittäisen pelaajan virheeksi tätä ei voinut laskea.

Espanja peli olikin sitten jo kuin kukkien poimimista edelliseen verrattuna. Tein paljon töitä ennen peliä oikein vireen löytämiseksi ja jännityksen voittamiseksi ja se kannatti. Ekaa kertaa maajoukkuepelissa en jännittänyt kentäläl pientä alkukutkutusta lukuunottamatta. Fiilis oli mitä mainioin ja oli fiilis että osaan pelata. Loppulukemat 4-2 ja hämmentävintä oli, että pelasin koko pelin.

Keskiviikon ekassa pelissa Saksa kaatui huolellisen ja onnistuneen puolustuksen turvin 1-0. Tämä oli yksi lempipeleistäni näissä kisoissa. Hauskinta oli että Saksa heitti 85% heitoistaan mun laitaan eli tekemistä riitti. Vastustaja tarjoili mukavaa perusheittoa joiden torjunta oli mukavaa ja torjunnat tuntuivat varmoilta. Jotain loksahti paikoilleen tämän pelina ikana koska aloin yhtääkkiä täysin tiedostamattani liikkua enemmän puolustuksessa. Olin kuin vahingossa seisaaltaan ottamassa paloa kiinni sentterin takana kun pallo tuli keskelle mitä en ole ennen juuri koskaan tehnyt. Varmistusten lisäksi liikuin nohevasti myös eteen minulta kimmonneita palloja hakemaan. Jotenkin sain energiaa ja fiilistä muun joukkueen fiiliksestä ja olin suorastaan liekeissä siellä kentällä. Krista sentterinä oli jotenkin turvallista ja hyvän tuntuista pelata vaikkei Krista meillä ole sentterinä pelannut pitkään aikaan.

Tanska kohdattiin toisena keskiviikkona ja ottelusta tiedettiin odotaa vaikeaa. Olin jälleen aloituksessa mutta loppuvaiheessa päädyin penkille kun kaivattiin lisää heittovoimaa kentälle. Eka puoliaika oli meiltä jälleen hienoa puolustamista vaikka Tanskan heitot olivat Saksaa parempia. Puoliajan jälkeen meille osui kuitenkin heti pimeä hetki. Tanskan kaksi ekaa heittoa meni maaliin ja siitä alamäki sitten alkoi. Hämäännyin ekasta Katjan puolelta maaliin menneestä heitosta jotenkin ihan liikaa ja päästin heti seuraavan heiton omalta puoleltani. Loppuvaiheessa kentälle päästettiin penkkiä enemmän kuluttaneet pelaajat ja loppulukemat olivatkins itten jo 6-2 Tanskalle. Harmittaa, että peli repesi niin totaalisesti erän alussa. Kyse taisi olla ihan henkisestä jutusta ja tällaisesta pitää oppia jotain ja paljon.

Olimme siis lohkomme kolmansia ja puolierävastukseksi tupsahti rakas naapurimme Ruotsi. Tätä peliä tulen muistelemaan vielä varmasti monta kertaa niin hyvässä kuin pahassakin. Pelillisesti olin parhaimmillani tässä pelissä. Vaikka vastustaja tarjoili vaikeita heittoja niin pomppujen, jengojen kuin kovienkin heittojen muodossa, puolustus oli hyvää. Asentovirheiden vuoksi ei multa mennyt yhtään maalia. Kun maali meni, johtui se siitä että olin yksinkertaisesti väärässä paikassa. Varsinkin sentterin eli Kristan ja mun väli, johon molempien pitäisi ikäänkuin kurottaa itsemme ihan äärimmileen, oli heikko kohta. Oman kulman pidin tiukasti kiinni ja sekin oli mahtavaa. Jotenkin olen oppinut nyt sitten vissiin pitämään asennon niin oikeaoppisena että onnistun blokkaamaan pallon eteen päin, ei mun yli maaliin. Kaiken huipentuma oli se, että tein Ruotsille KAKSI MAALIA. En koko kotimaan sarjan aikana ole tehnyt kahta maalia saati sittten että olisin tehnyt ne yhdessä maajoukkuepelissä arvokisoissa. Heittoni eivät tosiaan ole mitenkään kovia, mutta ovat sentään tarkkoja joten kun kulma oli laidassa auki, upposi pallo tolpan kautta siististi verkkoon. Varsinainen peliaika päättyi jännittäviin 5-5 lukemniin joten seurasi jatkoaika. Maalipallossa jatkoaika pelataan kultaisen maalin mukaan, peli päättyy heti kun jompi kumpi saa maalin. Katjan heitto vihellettiin pitkäksi ja Ruotsi teki rankkarista maalin joten peli päättyi 5-6.

Pelin jälkeen jäimme keskustelemaan tuomarin kanssa siitä, oliko heitto oikeasti pitkä kun se ei siltä kenestäkään näyttänyt tai kuulostanut. Ensin tuomari selitteli aikansa jotain ja pyysi sitten anteeksi väärää vihellystään. Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä joten Ruotsi vei voiton ja pääsi semifinaaleihin tuomarivirheen vuoksi. Videolta tuomari vielä katsoi heiton ja totesi, että pallo osui maahan kolme metriä ennen rajaa eli heitto oli täysin puhdas. Mulle tälläinen tulos oli todellinen shokki. Pelissä lataus oli niin valtava ja olin ylittänyt itseni niin moninkertaisesti, että suutuin ihan mielettömästi. En moista tunnemyrskyä muista kokeneeni koskaan kentällä enkä juuri tavan elmässäkään. Ensin teki mieli heitällä tavaroita ja vetää tuomaria turpaan, sitten itkin silmät punaisiksi. Karmeinta oli, että seuraava peli oli heti kahden tunnin kuluttua enkä oikein millän saanut itseäni järjestykseen ennen sitä vaikka tiesin olevani kentäläl jälleen aloituskokoonpanossa. Olisin vain halunnut pakata tavarat ja painua kotiin. Mikään maalipalloon liittyvä ei napannut alkuunkaan. Olen ihminen joka sietää itseensä kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta todella huonosti, en oikeastaan ollenkaan ja kun vielä tähän lisätään henkinen ja fyysinen väsymys niin tila oli karmaiseva.

Sijoista 5-8 ottelimme Ukrainaa vastaan. Lämmittelyssä en puhunut mitään koska pelkäsin koko ajan purskahtavani uudelleen itkuun. Olo oli kuin kuiviin puristetulla paskaisella tiskirätillä jota viskottiin seinille kun peli vihellettiin alkavaksi. Ukraina oli kuitenkin onneksi mieluinen vastus, Turkissa pelasin sitä vastaan koko pelin ja voitimme sen silloin varmalla puolustuksella 2-0. Ukraina puolustaa hyvin mutta koska heitot eivät olleet kovia peli tuntui lähinnä treenipeliltä eikä hikikään tullut pahemmin. Pelasin kuin kone, enemmän rutiinilla kuin ajatuksella mutta pidimme nollat ja tulos oli kaunis 3-0.

Vikaan peliin jouduin tai pääsin penkille ekaan erään. Mutta kun tilanne oli puoliajalla 3-0 Israelille, pääsin kentälle. Pidimme nollat toisen erän, mutta kun maaleja ei tullut, ei ollut jotenkin edes lähellä, päättyi peli noihi lukemiin. Sijoitus Suomen naisilla siis 6.Silti eilen oli oikeastaan ihan voittajafiilis. Rypistys oli kova ja koska ykköskentällinen ei ollut missään vaiheessa kentällä kokonaisuudessaan, oli tuloskin ihan mainio. Monta hyvää peliä, hetkeä ja fiilistä mukaan mahtui ja itse ylitin omat tavoitteeni ja itsenikin moneen kertaan. Sain pelata viisi kokonaista peliä, olin puolustuksellisesti parhaimmillani ja heitoistakin puuttui hermostuneisuus. Kunhan uskallan heittää voimalla kisoissakin ja saan niihin vielä vähän tekniikkaa, olen vielä kova luu tulevaisuudessa.Muiden epäonni olis iis minun onneni kun sain peliaikaa heidän takiaan, mutta onneksi osasin käyttää tilanteen hvväkseni ja onnistuin.

Pahoittelut kirjoitusvirheistä. Tätä kirjoittaessani täällä kämpillä vaeltaa koko ajan ovesta ihmisiä ulos ja sisään. Suomen miesjoukkue valmistautuu illan finaaliin ja pojat ovat ihan hermona, naisilla on jo kisafiilis ylimmillään joten puhetta piisaa. Kotona kirjoittelens itten tarkemmin omia fiiliksiä vielä.

Omat tavoitteet EM-kisoihin

Olen tapani mukaan aloitellut matkavalmistelut laatimalla muutaman listan (niin minun tapaista) jo vaikka lähtö on vasta maanantaina ja samalla on ollut hyvä mahdollisuus vähän pohtia omia tavoitteita ja toiveita näihin kisoihin. Paljastan niistä nyt teille pääpiirteet maalipallon triviaaleihin juttuihin takertumatta niin on sitten kisojen jälkeen helppo pohtia, täyttyivätkö ne.

Haluaisin oppia suhtautumaan peleihin niin, etten turhaudu vaihtopenkillä istuskeluun. Turkissa maailmankisoissa penkillä koko matsin ajan istuminen tuntui musta todella turhauttavalta ja asia harmitti kovasti. Nyt haluan päästä noista kielteisistä tunteista tai ainakin niitä vähentää. Haluan ajatella niin, että valmentaja valitsee kentälle ne pelaajat, jotka kulloiseenkin matsiin parhaiten sopivat taidoiltaan. Jos en ole niiden joukossa, tehtäväni on kannustaa ja olla valmiudessa jos tilanne kentällä muuttuu. Negatiivisten tunteiden patoaminen ja sen miettiminen, miksen kentälle päässyt, kuluttaa vain turhaan energiaa ja suuntaa ajatuksia pois itse asiasta, joukkueesta. Tiedän nyt, että olen kehittynyt ja tehnyt kaiken minkä olen voinut näihin kisoihin valmistautuessani. Olen mikä olen ja valmentaja päättää mihin se riittää milloinkin. Se ei saa olla huono asia jos joukkueessamme on minua parempia pelaajia. On erikoinen tunne kun on istunut penkillä koko pelin ajan ja tuomari viheltää pelin poikki. Olet lämmitellyt, valmistautunut henkisesti peliin ja pysytellyt lämpimänä koko pelin ajan, olet keskittynyt täysin peliin ja yhtäkkiä onkin selvää, ettet pääse tekemään mitään fyysistä pelin eteen. Jos tietäisin jotain fysiologiasta, osaisin varmaan sanoa mitä kaikkea hormooneja elimistö on peliä varten tuottanut ja miten lihakset ovat niitä täynnä tai jotain, mutta nyt osaan sanoa vain, että olo on tosi ylivirittynyt. Mun on opittava jollain tapaa relaksoimaan tämä tila ja kääntämään se positiiviseksi. Juoksulenkki voisi esimerkiksi toimia hyvin, toivottavasti pääsen testaamaan.

Tottakai toivon pääseväni kentälle, mutta totuuden nimissä en ole lainkaan varma olenko niiden kolmen parhaimman joukossa tässä tiimissä. Olen toivottoman vanha ja kokematon ja henkisesti vielä aika raakile tiukkoihin peleihin. Olisi mahtavaa päästä pelaamaan kokonaisia pelejä koska niitä olen pelannut tosi vähän. Yleensä aina pelaan vain toisen erän tai minut laitetaan kentälle pariksi viimeiseksi minuutiksi. Henkisesti ja fyysisesti on aivan eri asia päästä pelaamaan koko peli. Nyt jotenkin olen erätauolla jo itsekin lähtemässä vaihtoon ja ajatusten kokoaminen ja keskittyminen vielä toiseenkin erään olisi hyvä oppia. Olen jotenkin oppinut itsekin haluamaan penkille viimeistään erätauolla ja se on kummallista. Mutta ehkä tämä on parasta oppia kotimaan kentillä ensin.

Pelillisesti tavoitteeni on pelata rauhallista ja omantasoistani peliä. Liika jännittäminen ja hermoilu on leimannut kansainvälisiä pelejäni liiaksi ja siitä on päästävä eroon ennen Lontoota. Kentällä ei saisi pelätä niin paljon virheitä koska silloin ei pysty tekemään huippusuorituksia joihin kuuluu aina pieni riskinotto. Jos heittää palloa varoen, ettei heitosta vain tule liian pitkä (eli pallo osuu maahan liian kaukana ja siitä seuraa rangaistusheitto), heitosta tulee surkea. Jos torjuessa alkaa ajatella liikaa, tulee liian hitaaksi ja epävarmaksi. Olisi luotettava perustaitoihinsa ja intiutioonkin. Liiallinen häslääminen ja kiire eivät tuo maalipallopeliin mitään hyvää sillä silloin keskittyminen ei missään nimessä ole kunnossa ja siihen perustuu varsinkin puolustuspeli minusta erittäin paljon. Oma pää täytyisi pystyä pitämään kylmänä ja luottaa omiin taitoihinsa.

Edelliseen liittyen tavoitteeni on löytää itselle paras tapa valmistautua peliin. Olen nyt jo pitemmän aikaa hakenut sitä omaa tapaa jolla saan pääni parhaiten kasaan pelin alkuun enkä ole sitä oikeinv ielä keksinyt. Ainakin energistä ja itselle tärkeää musiikkia aion jatkossakin kuunnella, mutta jotenkin tuntuu, että valmistautuessa ongelmana on enemmänkin ylienergisyys ja -yrittäminen. Pitäisi siis pystyä löytämään keskittyminen ja rauhallisuus jo valmiiksi ennen peliä. Kaikenlainen jooga ja muu "hidastelu" ei oikein ole koskaan mulle sopinut mutta jonkun sellaisen kauttahan sitä zeniä voisi löytyä. En oikein tiedä

Kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, pelkään erityisen paljon sitä, miten pärjään matkan ilman poikaani Juusoa. Koetan nyt kerätä talteen oikein ekstra-annoksen pojan tuntua ja tuoksua jotta jaksaisin ilman häntä, mutta kyllä se kovasti pelottaa. Onhan se ymmärrettävää, että koska hoidan poikaa kotona kaikki päivät, kannan häntä kantoliinassa ja nukun vieressä, ovat siteet toisiimme normaaliakin tiukemmat. Tämä on nyt haaste joka pitäisi selvittää kaiken pelaamisen ohessa eikä auta kuin ottaa se vastaan. Asiaa ei ainakaan helpota luontaiset vaikeuteni nukkua vieraissa paikoissa. Onneksi juttelin Juuson ikävöinnistä jo kesällä urheilupsykologimme kanssa ja sain häneltä muutaman hyvän neuvon.

Nämä tavoitteet tuntuvat nyt näin kirjoitettuna aika itsestään selviltä ja yleisiltä, mutta näistä lähdetään.

Leike: Suomi lähtee paineitta ja hyvässä nosteessa maalipallon EM-kisoihin

Laitan tähän nyt VAU:n (Suomen vammaisurheilu ry) tiedottajan kirjoittaman lehdistötiedotteen tulevista kisoista. Tästä näette ainakin kisojen aikatauluja ja muuta "virallista" puolta. Tämä ei siis ole omaa tekstiäni vaan Lauri Jaakkolan.

Suomen miesten ja naisten maajoukkueet pääsevät lähtemään paineettomasti
17.–23. lokakuuta 2011 järjestettäviin näkövammaisten maalipallon
EM-kilpailuihin Tanskan Assensiin. Molemmat joukkueet varmistivat paikan
vuoden 2012 Lontoon paralympialaisiin jo keväällä Turkissa järjestetyissä
Maailmankisoissa.
 

Suomen miesten joukkue nousi täksi vuodeksi EM-kilpailujen A-sarjaan, mutta
kuuluu Maailmankisojen voittajajoukkueena silti turnauksen
ennakkosuosikkeihin. Vielä Suomeakin kovemmassa iskussa on EM-kilpailujen
alla ollut Liettuan joukkue.

Naisten maajoukkue on miesten tapaan nostanut profiiliaan viime vuosien
lievän alakulon jälkeen. Turkin Maailmankisoissa Suomi oli hopeasijallaan
paras eurooppalaismaa. Nuori Iida Kauppila tekee EM-kilpailuissa debyyttinsä
arvokilpailuissa.

– Tavoitteena ovat mitalipelit niin miehissä kuin naisissa. Ilman paineita
voidaan kuitenkin lähteä, kun paralympiapaikat ovat jo taskussa, molempia
joukkueita valmentava Timo Laitinen sanoo.

Suomen joukkue
Miehet
Petri Posio, Kouvola
Ville Montonen, Espoo
Jarno Mattila, Helsinki
Erkki Miinala, Espoo
Petteri Peitso, Jyväskylä
Tuomas Nousu, Espoo

Naiset
Krista Leppänen, Tampere
Sanna Tynkkynen, Lahti
Maija Somerkivi, Espoo
Katja Heikkinen, Lahti
Kaisu Hynninen, Vantaa
Iida Kauppila, Hollola

Valmennusjohto: Timo Laitinen, Kouvola, Kevin Collet, Helsinki, Henri Lehto,
Jyväskylä

Joukkueenjohtaja: Maarit Lehto, Helsinki

Alkulohkot
Miehet
Lohko A: Liettua, Espanja, Belgia, Tanska, Turkki
Lohko B: Slovenia, Ruotsi, Unkari, Suomi, Saksa

Naiset
Lohko X: Iso-Britannia, Ruotsi, Israel, Ukraina, Turkki
Lohko Y: Tanska, Suomi, Saksa, Venäjä, Espanja

Otteluohjelma (Suomen aikaa)

Ke 19.10. 

Klo 15.00 miehet, Ruotsi–Suomi

Klo 16.00 naiset, Suomi–Venäjä

Klo 19.00 miehet, Suomi–Slovenia
Klo 22.00 naiset, Espanja–Suomi

To 20.10.
Klo 13.00 miehet, Suomi–Unkari
Klo 16.00 naiset, Saksa–Suomi
Klo 17.00 miehet, Saksa–Suomi
Klo 20.00 naiset, Suomi–Tanska

Pe 21.10.
Klo 09.30 alkaen, miesten puolivälierät
Klo 11.50 alkaen, naisten puolivälierät
Klo 17.40 naiset, välierät
Klo 18.50 miehet, välierät

La 22.10.
Klo 11.00 naiset, pronssiottelu
Klo 12.30 miehet, pronssiottelu
Klo 14.30 naiset, loppuottelu
Klo 16.00 miehet, loppuottelu

Kilpailujen kotisivut: http://www.ecgoalball2011.dk

Lauri Jaakkola

viestintäassistentti/Communications Assistant
Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry
Finnish Sports Association of Persons with Disabilities

Näillä eväillä kohti EM-kisoja

Tämä tietokoneella istuminen taitaa olla niitä harvoja tekemisiä joita nyt tekee mieli tehdä lihakset ihan sikakipeinä joten koetan postailla jotain eilisestä maajoukkueleiristä. Meillä oli yhden päivän EM-kisoihin valmistava leiri eilen Lahdessa ja vaikka kisajoukkueemme 6 pelaajasta paikalla oli vain neljä, voinee lihasten kipeydestä ja mustelmien määrästä päätellä, että jotain tuli tehtyäkin. EM-kisoihin lähdetään siis 17.10 ja varsinaiset kisat käynnistyvät keskiviikkona 19.10. Otan koneen mukaan ja toivottavasti saan netin toimimaan ja ehdin postailla tännekin vähän jotain kisojen aikana.

Jotenkin musta aina tuntuu, että mitä lähempänä isot kisat on, sitä huonommin treeni menee omasta mielestä. Mihinkään ei oikein ole tyytyväinen ja joutuu paljon enemmän tekemään töitä, että saa pelin pidettyä kasassa omassa päässään. Sitä alkaa niin helposti häsläämään, yrittämään liikaa kentällä ja on tosissaan keskityttävä itsensä tsemppaamiseen ettei treeni mene ihan sähläilyksi. Varsinkin vika treeni kisapaikalla on mulla perinteisesti ollut ihan kaoottinen, toivottavasti viikon päästä Tanskassa on vähän parempi meininki. Eilen en mielestäni onnistunut missään mitenkään erityisen hyvin. Torjunnoisa tapahtui pari kertaa selkeä sijoittumisvirhe kun arvioin pallon liikeradan pieleen. Lisäksi olin toivottoman hidas. Heitoista puuttui joko suunta tai voima, hyviä heittoja oli harvassa.

Rankkareiden torjunta on asia erikseen. Sitä en ole osannut koskaan ja henkisesti tuntuu, että olen mennyt vain takapakkia tässä asiassa. Rankkarissa siis joutuu jonkun joukkueen tai oman virheen vuoksi torjumaan yksin yhden vastustajanheiton. Pelaan normaalisti polviltaan, mutta rankkarissa pitäisi torjua seisaaltaan jotta pystyy torjumaan isomman alueen enkä siksi osaa ollenkaan. Torjun aina niin, että vasen kylki osuu lattiaan ja siksi rankkareidenkin torjunta onnistuu paremmin vasemmalle. Jos pallo tulee oikealle menen ihan solmuun kroppani kanssa ja jos se tulee suoraan kohti, jään miettimään kummalle kyljelle torjun ja pallo menee maaliin. Rankkarin torjunnassa on musta tosi paljon kyse ihan siitä miten henkisesti saa itsensä kasaan ja uskoo itseensä. Minä en onnistu tässä kovinkaan hyvin kun en omiin kykyihini usko joten siksikään en onnistu. Tätä pitäisi saada treenata kahdestaan jonkun kaverin kanssa niin ettei kukaan ole tarkkailemassa vieressä enkä voi ottaa mistään paineita. Onnistumiset ehkä auttaisivat oppimaan ja onnistumaan tositilanteessa.

Eilinen sai mut miettimään myös omaa pelipaikkaa. Olen siis tähän asti pelannut lähinnä oikeata laitaa eli ns. ykköstä. Nyt kuitenkin tuntuu olo varmemmalta ja peli sujuvammalta seiskassa eli vasemmassa laidassa. Tällöin torjun niin, että kädet menevät kentän reunaa kohti. Kädet ovat heikoin kohtani, niistä saattaa moni kova heitto lörpsähtää läpi mutta kun kädet ovat pelialueen rajalla, riittää usein että saa pallon sormilla työnnettyä ulos kentältä. Toisaalta oikeassa laidassa olen jostain syystä nopeammin liikkeellä jos pitää esimerkiksi mennä pelastamaan keskellä uhkaavasti kohti maalia vierivää palloa joka on kimmonnut jostain toisesta pelaajasta. Eli voinen sanoa että voin pelata molempia laitoja, mutten tiedä onko tämä enemmän etu vai haitta jatkossa.

Juuso oli eilisen, kokopäivän kestäneen leirimme ajan mieheni hoidossa ja taitaapi olla niin, että tämä mammanpoika vähän testailee iskää aina sopivan hetken koittaessa. Poika on musta tosi hyväntuulinen ja iloinen, keksii tekemistä paljon ihan yksikseenkin ja kiukuttelee mulle tosi harvoin. Eilen, kun viimein pääsin illalla kotiin (matka kesti vähän arvioitua pitempään kun taksista puhkesi rengas keskellä Lahden motaria) riehaantui Juuso aivan suloisesti ja itselle tuli niin iso pelko siitä, miten pärjään ilman tuota suloista lasta viikon EM-kisojen ajan. Juuso kyllä pärjää kun hyväksyy ettei äiti ole juuri nyt saatavilla ja onhan sillä muutenkin vähän eri kuviot kun pääsee mummolaan miehen äidin luokse hoitoon osaksi viikkoa. Mutta itse en tosiaan tiedä miten selviän ilman Juusoa. Nukumme perhepedissä, eli Juuso tuhisee joka yö ihan vieressäni, halailee ja silittelee puoliunessa öisin ja mulle tärkeää on jo ihan se pojan tuttu ja ihana tuoksu siinä lähellä. Nyt pitäisi sitten selvitä ilman tuota kaikkea ja paljon muuta. Kaikki menee hyvin jos on koko ajan jotain tekemistä, mutta tunnetusti kisareissut ovat pullollaan odottelua ja ajantappamista. Ne hetket ovat varmasti iltojen lisäksi mulle niitä vaikeimpia. Turkissa Juuso oli mukana kun saimme siihen rahoituksen joten pitkistä kisareissuista ilman poikaa ei ole vielä mulla kokemusta. Yhden pitkän viikonlopun oltiin Malmössä keväällä turnauksessa ja ainakin silloin ikävä oli välillä ihan mieletön.

Niin särkyvää, on onni tää...

Oli pakko pitää pienimuotoinen tauko tästä bloggailusta kun en millään meinannut parantua siitä pirun flunssasta. Mieli oli niin matala ettei tekstistä olisi tullut kovinkaan painokelpoista tai ainakaan mitenkään mukavaa luettavaa joten päätin olla kirjoittamatta. Mutta nyt, kun tämän yhden flunssan takia olen käynyt kolmesti lääkärissä, kerran sairaanhoitajalla ja kerran labrassa, syönyt kohta kaksi lääkekuuria ja sairastanut 6 ja puoli viikkoa alkaa olo olla suhteellisen terve. Vielä en uskalla juhlia parantumista, sanon vain että on parempi olo.

Treenaamisen aloitin muutama päivä sitten ohjelman mukaisesti ja nyt ainakin alkuun tuntuu että kaikki paikat menee ihan jökkiin jokaisesta harjoituksesta. Peruskunto on sentään pysynyt hyvänä, kiitos koiran lenkityksen sairastelunkin aikana mutta lihaskunto taitaapi tosiaan olla jo vähän rapistunut kait... tai sitten ei vain ole enää tottunut tällaiseen höykytykseen. Mukava on ollut liikkua jälleen, kaikesta nauttii tietenkin entistä suuremmalla innolla nyt kun tietää ettei treenaamistakaan voi pitää itsestään selvänä. Harmittaa vain kun tähän kilpailuihin valmistavaan kauteen ei kuulu juoksuharjoituksia ollenkaan nyt kun vielä olisi siedettävät lenkkikelitkin. Talvisin olen huono lenkkeilemään kun en näe missä on liukasta enkä ole raaskinut edes ostaa kunnon varusteita. Punttitreenikin tuntuu tällä kaudella nyt aika tyttömäiseltä sievistelyltä kun painoja on vähennettävä ja tehtävä vain liikkeet mahdollisimman nopeasti. Mutta eiköhän tähänkin totu kun tarpeeksi hinkkaa...

Sairastelun jälkeen olen huomannut ihan uudenlaisia ajatuksia. Olen alkanut jotenkin varomaan ja pelkäämään ennalta että telon itseni. Keskityn eritavalla jo ihan vaikka kyykkyyn menoon Juuson kanssa leikkiessä. Iltaisiin koiran kanssa kävellessäni havahduin siihen, että kävelyni pimeässä hiekkatiellä on suurimmaksi osaksi aikamoista lottoamista. En käytä valkoista keppiä, en vain jotenkin ole sinut sen kanssa enkä valmis näyttämään koko maailmalle olevani näkövammainen. Kävelyreittini ovat suurimmaksi osaksi tuttuja teitä, mutta mulla on taipumus kyllästyä tuttuihin reitteihin joten varioin lenkkejä lähes päivittäin eli menen niitä eri suuntiin ja yritän keksiä paikkoja joissa en ole vielä käynyt. En siis mitenkään turvallisilla poluilla aina kulje. Luotan siihen, ettei tiellä ole mitään suurempia kuoppia tai että jos niitä on, joustava askeleeni ne jotenkin selvittää. Vähillä onnettomuuksilla olenkin selvinnyt, edes juostessa ei loukkaantumisia ole sattunut mutta nyt olen alkanut vähän pelätä ja miettiä, pitäisikö jotenkin muuttaa lenkkeilytapojani ainakin pimeällä.

Hyvähän se periaatteessa on, että olen varovainen ja mietin vähän miten liikkeet teen. Riskien miettiminen juontaa juurensa varmaan ainakin sentterimme loukkaantumisesta viime turnauksessa. Kun näin läheltä kuinka aivan normaalin pelitilanteen suorittaminen väsyneenä ja puolihuolimattomasti aiheutti kyynärpään sijoiltaan menon ja pitkän sairasloman, pisti se tietenkin mietityttämään itseäkin. Hienoja harjoitusohjelmia voi aina suunnitella, mutta koskaan ei voi olla varma että ne toteutuvat ja vaikka olisi nimettynäkin johonkin arvokisajoukkueeseen, pelaaminen kisoissa ei ole varmaa ennenkuin todella nakottaa siellä kentällä.

Ehkä tervekin ymmärrys oman kropan haavoittuvuudesta johtuu myös vanhenemisesta tai sen ymmärtämisestä. Välistä tuntuu että olen yksinkertaiesti liian vanha näin kovalle tasolle ja kehittymismahdolisuuteni ovat aika surkeat. Kun aloittaa uuden lajin vasta 24 vuotiaana ei voi olettaa että kehittyisi siinä yhtä hyväksi kuin teini-iässä lajin aloittaneet eikä kroppakaan kestä tätä varsin fyysistä lajia ihan yhtä hyvin. Faktat on hyväksyttävä ja koetettava vain taistella entistäkin kovemmin. Niin se kai on.

Ylistys mummolalle!

Kun tässä taas vähitellen starttailen treenaamista ja suunnittelen päivien ohjelmaa, on taas pakko todeta kiitos ja ylistys mummolalle ja kuntosalin lapsiparkille, ennen kaikkea äidilleni. Tuo vilkas ja varsin sosiaalinen poikanihan on aina saatava johonkin valvovan silmän alle ja aktiviteettien äärelle treenin ajaksi eikä se aina ole ihan helppoa toteuttaa. Harjoittelua pitää tehdä lähes joka päivä ja joskus olisi kiva nähdä päivisin töissä olevaa miestä joten treeniajat ja Juuson kohtalo on pakko suunnitella hyvissä ajoin ja huolella.

Peliharjoitukset alkavat harmittavan usein klo 17 joten miehen pitäisi tulla kotiin jo neljän maissa jotta ehtisin eikä se aina onnistu. Toisaalta nyt kun mies on virallisesti maalipallotuomari, hänkin haluaa ja monesti olisi tarpeenkin, käydä viheltämässä treenejä. Maalipallo on sen verran kova laji, iso pallo lentää kovaa milloin minnekin ja pelisalissa pitäisi olla hiljaista joten mukaan ei Juusoa voi ottaa kuin hätätapauksissa. Silloin ollaan sitä vuorotellen kavereiden kanssa hoidettu välinevarastossa.Onneksi siis pystymme viemään Juuson vanhempieni luokse hoitoon tarvittaessa. Menen treeneihin kuljetuspalvelun maksamalla taksilla joten kurvaamme vain mummolan kautta ja poika jää sinne pariksi tunniksi leikkimään. Ilman vanhempiani tämän paletin pyörittäminen ei onnistuisi ja siksi olen heille todella kiitollinen.

Kuntosaliharjoittelut ja jumpat teen siis eräällä salilla (niin kauan kun en saa heiltä sponsorointia en nimeä kerro hah!) jossa aamupäivisin ja iltaisin on lastenhoitaja vahtimassa lapsia. Tämä palvelu oli ehdoton edellytys salia valitessani ja hyvähän tuo on ollut. Tosin Juusolla kesti tosi kauan ennen kuin hän suostui jäämään hoitoon ja nyt ongelmaksi taitaa alkaa muodostua se, ettei poika viihdy siellä about 30min pitempään. Dramatiikkaakin on riittänyt kun Juuso puraisi yhtä poikaa sormesta ja meni sitten penkin alle kiukkuamaan kun häntä niin julmasti oli toruttu. En tiennyt mitä olisin sanonut tai tehnyt kun paikalle huudon kuultuani tulin, mutta tällaista tämä lapsiperheen arki taitaa olla :/ Eli mikään pomminvarma hoitomuoto tuo lapsiparkki ei ole etenkin kun ei koskaan tiedä kuinka paljon siellä on lapsia tai hoitajia milloinkin ja millainen pojan vireystaso on. Mutta muutakaan vaihtoehto en ole keksinyt. Iltaisin on joko pelitreeniä, miehellä menoja tai joskus jopa tosiaan haluaisin olla kotona koko perheenkin voimin niin erikoiselta toiveelta kuin se kuulostaakin.

Lontoota varten siis tarvitaan joustoa ja panostusta itseni lisäksi ennen kaikkea mieheltäni ja pojaltani, mutta myös vanhemmiltani ja kavereiltani. Ilman heitä olisin pulassa ja tavoite ei voisi toteutua. Välillä tietoisuus tästä tekee pahaa kun olen niin huono olemaan kiitollisuuden velassa muille ja pelkään aina että olen rasite muille, mutta näin tämä nyt menee. Tämä on sentään vain väliaikaista, Lontoon jälkeen olen jo sen verran vanha, että annan mieluusti tilaa nuoremmile ja taitavammille näissä kuvioissa ja keskityn perheeseeni.

Mainitaan nyt tähän loppuun vielä jos jotakuta jostain syystä kiinnostaisikin, että kurkku on edelleen kipeä melkein joka päivä. Mutta koska kipu on pientä eikä tunnu vaikuttavan yleiseen jaksamiseen, en jaksa sitä huomioida. Korva kuulee edelleen huonommin ja on tukkoisen oloinen joten taidan perjantaina ruikuttaa terveyskeskuksesta itselleni päivystysajan. Silloin on terveydenhoitajan mukaan kuulemma hiljaisin päivä niin saatan jopa onnistuakin, tiedä sitten. Tänään pelaamaan, mies menee miesten treeneihin tuomaroimaan ja Juuso mummolaan iltapalalle. Tästä se toivottavasti taas pyörähtää kunnolla käyntiin.

Leiri ja turnaus takana, treeniviikko edessä

No niin, viikonlopusta selvitty ja yön yli nukuttu niin on oikea aika tulla kertoilemaan tännekin kuulumisia. Eli meillä oli lauantaina Pajulahdessa maajoukkueleiri ja sunnuntaina kauden aloitusturnaus. Maajoukkuekaverini osaa cranio-sacraaliterapiaa ja ehkäpä hänen käsittelynsä ansiosta sain osan kuulostani takaisin. Hän hieroi kallonpohjan lihaksiani ja jotain muutakin ja sai sieltä jotain lukkoja aukeamaan. Taivaallista kun tinnitys lähti lähes kokonaan. Kuulo ei silti ole edelleenkään normaali eikä korva täysin äänetön, mutta eteenpäin mentiin silti huimasti. Kurkkukipukin on tuolla taustalla jossain ihan pienenä eikä olo muuten tunnu kipeältä joten olen päättänyt jatkaa treenaamista, rauhallisella temmolla mutta päivittäin kuitenkin.

Leirillä päästiin pelaamaan tosi paljon ja tehtiin paljon muutenkin treeniä jossa sykkeet pysyi ylhäällä ja liikkeet reippaina. Pelit meni ihan unelma hyvin korva huomioon ottaen. Kuulo-ongelmat näkyivät lähinnä siinä, etten onnistunut yleensä ihan perusasiassa, eli syöttämään palloa toisella laidalla olevalle pelaajalle. Tämä korjattiin helposti sillä, että syötin vain sentterille, joka siis on viereinen pelaajani. Lisäksi kuulo vaikeuttaa edelleen heiton suuntaamistani. Olen ollut maajoukkueen ehkä tarkin heittäjä (muuta hyvää heitossani ei oikeastaan olekaan) mutta nyt oli pakko olla tyytyväinen kaikkiin heittoihin jotka vain menivät kentälle. Mutta tämänkään en antanut häiritä kun treenasin sitten heiton tekniikkaa ja voimaa.

Pelaaminen maajoukkueen kanssa tosiaan luisti puolustuksellisesti omalla kohdallani tosi hyvin. (En halua tässä blogissani ottaa kantaa kamalasti koko joukkueen toimintaan enkä etenkään muiden pelaajien asioihin joten vaikka kyse onkin joukkuelajista, jätän analyysini nyt vain itseeni.) On kerta kerran jälkeen helpompaa pelata kun tuntee hyvin ne, joiden kanssa pelaa. Eli kun sentteri (keskipelaaja) on tuttu, tietää aika tarkkaan mihin asti hän ylettää torjua, mitkä ovat hänelle vaikeita juttuja ja miten henkinenkin puoli menee. Toinen laita on myös tärkeä tuntea ja tietää jotta tietää milloin rientää sinne puolelle apuun yms. Parashan olisi, jos pallon takana olisi aina kaikki kolme pelaajaa, mutta koska pelaan polviltani (ja olen vanha ja hidas), en yksinkertaisesti ehdin toiselle puolelle puolustusaluetta ihan kovin nopeasti.

Nyt kun keskellä on Sanna tai Kaisu, voin jotenkin laitta osan torjunnasta automaatiolle ja keskittää ajatuksiaan muihin pelillisiin juttuihin. Se on mulle uusi ja aika mahtava havainto. Tätähän meidän uusi valmentajamme Laitinen jankkasi heti alusta alkaen, että on opittava tuntemaan joukkuekaverinsa ja mietittävä aina, kenen vieressä pelaa ja nyt olen sen oivaltanut ja oppinut. Nyt haluan oppia tuntemaan kaverit vielä paremmin henkiseltä kantilta jotta tiedän missä he päänsisäisesti menevät pelin aikana, miten heitä parhaiten tuen aina kulloisessakin tilanteessa. On hetkiä jolloin toiselle kannattaa sanoa napakasti, kannustavasti tai hetkiä jolloin pitää olla vain ihan hiljaa.

Turnaus ei sen sijaan mennyt yhtään niin hyvin kuin treenit. En tiedä miksi edelleen alisuoriudun aina kisoissa. Jotenkin vain joku fiilis on väärin. En tiedä olenko liian hermona vai mikä kisoissa klikkaa, mutta harvoin onnistun silloin omasta mielestäni parhaalla mahdollisella tavalla. Sain aika vähän peliaikaa johtuen ehkä siitä, että pystyin pelaamaan kuuloni vuoksi vain toista laitaaa ja juuri siinä laidassa pelasi joukkueemme maalitykki. Pelaaminen oli takkuista ja jotenkin negatiivista. Ärsyynnyin siitä etteivät heitot menneet minne suunnittelin ja aloin heittää entistä enemmän pieleen. Torjunnat sujuivat onneksi rutiinilla ihan mainiosti, mitä nyt yksi virhe tuli löysän yläkäden vuoksi mutta senkin korjasin tosi hyvin. Henkisesti vain pitäisi nyt viimeistään keksiä miten valmistaudun paremmin kisapeleihin ja pystyn antamaan sen parhaan panokseni joukkueelleni.

Viikonloppu opetti myös sen, kuinka epäterveellistä tämä urheilu välillä on. Toinen maajoukkueemme senttereistä kaatui turnauksessa on kätensä päälle ja häneltä meni kyynärpää sijoiltaan. Kun joutuu pelaamaan tiukkojakin tilanteita väsyneenä ja nälkäisenä pitkän päivän jälkeen, virheitä sattuu helposti eikä sitä pysty olemaan niin skarppina kuin pitäisi. Toivottavasti sentterimme saa kätensä kuntoon ennen EM-kisoja edes sen verran että voi pelata käsi teipattuna koska muutoin olemme pulassa. Tämä oli jälleen kerran hyvä muistutus itsellenikin siitä, että kaikki kannattaa tehdä aina huolella ja hyvässä vireystilassa. Leireillä ja turnauksessa siihen ei aina pysty kun päivät ovat pitkiä. pelejä paljon ja ruokaa vähän mutta treenatessa ei ainakaan riskejä tässä suhteessa parane ottaa.

Epätoivon laaksossa

Elän painajaista, tämän positiivisemmin en osaa tätä kirjoitusta aloittaa. Vaikka tästä blogista piti tulla urheiluun keskittyvä, nyt näyttää että sairaskertomukset ovat ainoata sisältöä. Olen kai jotenkin manattu, syitä en enää osa keksiä tähän kaikkeen.

Korva on lukossa edelleen. Jotain sillä kuulee, mutta sirinä, tinnitys ja kaiku tekevät elämästä helvettiä koko ajan. Antibiootttkuurikin loppui jo keskiviikkona mutta tilanne ei vain helpota. Lisäksi tänään heräsin TAAS siihen, että kurkku on kipeä joten mikään ei tunnu muuttuvan. Nyt tätä sairastelua jatkunut siis kaksi viikkoa ja jos lyhyttä tervejaksoa ei lasketa, olen ollut flunssassa kuukauden. Terveyskeskuksesta vain todettiin, että jos korva vaivaa kahden viikon kuluttua vielä, kannattaa ottaa yhteyttä mutta että aikoja on vähän tarjolla.

Tuntuu niin yksinäiseltä ja toivottomalta tämän asian kanssa. Nykyinen terveydenhoitosysteemi ei oikein tue  kokonaisvaltaisempaa ja laadukasta hoitoa, pitäisi olla pahemmin kipeä niin apua ehkä saisi. Mutta eihän kukaan lääkäri ymmärrä miksi kuulo on mulle tärkeä eikä ketään oikeasti kiinnosta jos on pitkään flunssassa. Tänään kun radiosta tuli yksi biisi jota salilla usein soitetaan, sain nieleskellä kyyneleitä kun niin harmitti tämä kaikki. Onneksi oli Juuso sylissä niin sai siitä vähän halilohtua. Jos motivaatio urheiluun olisi samaa tasoa kuin vaikkapa puoli vuotta sitten, olisin jo heittänyt hanskat tiskiin ja irtisanonut maajoukkuesopimuksen. Eihän se minua olisi parantanut, mutta ainakin stressi olisi vähentynyt. Nyt stressaan peruuntuneita pelitreenejä, turnausta ja sitä kaikkea mitä jää tekemättä ja miten saan juonesta taas kiinni jos joskus paranen.

Keskiviikkona olin pelaamassa, piti kokeilla miten tällä kuulolla voi maalipalloa pelata ja nytten sitten tiedän senkin, ei kovin hyvin. Polviltaan pystyy vielä jotenkin pelaamaan kun pelaa oikeata reunaa (kuurokorva on siis oikea) mutta seisaaltaan olin ihan hukassa kentällä. Muutenkin kaikki vaati paljon enemmän keskittymistä ja eksyin jatkuvasti, heitin minne sattuu jne. Tosiasia on kuitenkin se, että huomenna on Pajulahdessa maajoukkueleiri ja sunnuntaina turnaus. Niitä en nyt peru, menen sinne vaikka kurkku tulisi kuinka kipeäksi. En vain enää jaksa perua mitään. Tulkoon sitten vaikka sydänlihastulehdus tai mikä tauti hyvänsä niin en vain jaksa. Turnauksessa tosin en taida tällä kunnolla saada kovastikaan peliaikaa, mutta mukaan menen ainakin. Turnaus on siis Suomen omaa kansallista sarjaa. Pelaan 1.divarin joukkueessa Dragons Oldies jossa pelaa toinenkin maajoukkuelainen.

Viikonloppuna järjestetään myös maalipallon tuomarikurssi johon mieheni osallistuu. Sitten meistä tulee varsinainen maalipalloperhe kun molemmat touhutaan lajin parissa enemmän. Juusokin tuntuu ajattelevan että kaikki pallopelit on maalipalloa. Kun hän näki urheilukentällä miesten pelaavan jalkapalloa, hän totesi että miehet pelaa maalipalloa. Muutoinkin Juuso on hyvin perillä tästä lajista. Yhtenä päivänä hän halusi katsoa mun kanssa netistä maalipallopelejä ja jaksoi tuijottaa yhden kokonaisen matsin. Kun keskiviikkon sanoin lähteväni pelaamaan, Juuso sanoi: "äiti ottaa treenikassin ja maalipallon mukaan".

Pahoittelut tästä valituksesta. Nyt oli vain pakko päästä purkamaan tätä oloa jollekin kun olen asian kanssa aika yksin. Tämä vaikuttaa niin paljon muuhun elämäänkin. Tunnen olevani ehkä maailman surkein (tai ainakin toiseksi surkein) äiti kun kärsivällisyyteni on ihan olematonta, empatiakyky surkea ja vain rämmin tässä huonossa olossani. Kaikki energia on poissa.

Valmistavakausi starttaa flunssaisissa tunnelmissa

Tänään alkoi sitten turnaukseen valmistava kausi treenioihjelmassa. Viimeiset viisi viikkoa on ohjelmassa ollut maksimivoiman ja räjähtävän voiman kausi ja nyt pitäisi sitten satsata nopeuteen ja valmistautumiseen lokakuun EM-kisoihin. Harmittaa vain ihan älyttömästi kun tästä jaksosta meni kaksi viikkoa flunssan sairasteluun ja edelleenkin olen kipeänä ja treenikiellossa. Olisi ollut kiva fiilistellä vielä yhden maksimivoimatreenin parissa, mutten tiedä milloin salille ylipäätään uskaltaudun.

Jos jollakin lukijoista on hyviä vinkkejä flunssan torjuntaan niin niitä otan nyt vastaan enemmän kuin iloisin mielin. Tosin rohdon pitäisi olla sellainen, jonka ADT:kin (eli antidopingkomitea) sallii, eli luontaistuotteista ei oikein voi koskea mihinkään. Sairastin tosiaan yhden flunssa elokuussa, viikon olin terveenä ja sairastuin uudestaan. Nyt pöpö on jyllännyt jo puolitoista viikkoa ja bonuksena napsahti vielä korvatulehduskin. Tämä sairastelu tuntuu suurimmalta esteeltä tällä urheilijan urallani tällä hetkellä koska keväälläkin sairastin ainakin viisi flunssaa. Joku tässä nyt mättää mutten keksi mikä ja mitä sille tekisin, raivostuttaa, masentaa, jopa naurattaa ja itkettää tämä tilanne välistä.

Menneestä jaksosta olen kyllä tykännyt eniten kun tulee ihan urheilijaolo niitä isoja painoja tankoon ladatessa. :) Uskon, että voimaa on tullut lisää, räjähtävyydestä en sitten tiedä kun olen tällainen enemmänkin diesel-veturi tyyppinen ratkaisu. On mahtavaa, kuinka ylävartaloon tulleen voiman myötä kaikenlaiset niska- ja hartiaseudun vaivat ovat jääneet kokonaan pois. Heittoihin on selvästi tullut voimaa lisää, nyt olisi vain saatava tekniikka paremmin kuntoon niin että pääsen hyödyntämään kaikki tehot. Spurteissa olen edelleen heikoilla enkä tiedä kuinka paljon hidas, enemmänkin kestävyysjuoksijan kaltainen ihminen voi muuttaa fysiikkaansa harjoittelulla. Tässä lajissa tarvittaisiin räjähtävää nopeutta, mutta sitä ei vain tunnu minusta irtoavan ei millään vaikka kuinka olen koettanut juoksulenkeillä ja spinningissä sitä itsestäni kaivaa.

Tuleva kisoihin valmistava kausi pitää siis sisällään salitreenejä kevyemmin painoin suuremmalla toistomäärällä, juoksulenkit pitäisi jättää kokonaan pois ja keskittyä enemmänkin jalkaketteryyteen. Täytynee vielä miettiä, mitä jumppia sisällytän ohjelmaani. Tykkään käydä ainakin kerran viikossa jossain ryhmäliikunnassakin mukana niin saa vähän monipuolisuutta, oppii kenties uusia liikkeitä ja saa tehdä ryhmässä töitä. Tällä hetkellä suosikkini taitaa olla kahvakuula ja zumba, vaikka pelkäänkin (ehkä hieman neuroottisesti), etät joku heittää mua kuulalla päähän kun hikoilen eturivissä ja zumbassa olen usein aika ullakolla kun näen ohjaajan liikkeistä vain pienen osan. Olenkin todennut, että harrastan mutuzumbaa, jonka liikkeet saattavat välistä erota huomattavastikin valtavirran zumbasta. Zumbassahan ohjaaja ei yleensä kerro mitä pitää tehdä ja häntä pitää vain matkia. Kun en näe peilistä mitä ohjaaja tekee edessä, kopioin yleensä ihan ookoosti askelkuviot, mutta käsien liikkeet, lantion ja ylävartalon vetkutukset yms. jäävät sitten mielikuvitukseni varaan. Mutta hauskaa on ja varmaan on kanssa jumppaajillakin kun mua katsovat.

Pelitreeniä pitäisi tietenkin saada mahdollisimman paljon. Ongelmana on tällä hetkellä kuitenkin se, ettei salivuoroja ole tarpeeksi. Edellisinä vuosina meillä on ollut neljät treenit pk-seudulla, nyt varmistuneita treenejä on vain kahdet ja nekin samalla päivällä osittain samaan aikaan. Olen repinyt tilanteen vuoksi täällä jo hiuksiani, mutta minkäs teet. Aina ei vain onnistu ja kun salien hakemisesta ei kukaan oikein keväällä ottanut vastuuta (pelaajien itse hoidettava asia kaupungin kanssa) jäi varaukset tekemättä. Monissa maissa vammaisilla on tarjolla omia halleja joissa on mahdollisuus treenata vaikka joka päivä kunnon tiloissa joten lähtöasetelmamme ovat tältä osin aika karut. Lisäksi on fakta, että maajoukkuelaiset asuvat eri puolilla Suomea joten emme pääse pelaamaan yhdessä kuin leireillä.

Treeniohjelmasta piti vielä mainita, ettei sekään ole mikään itestään selvyys täällä vammaisurheilupuolella. Meillä on vain pelivalmentaja eikä ketään joka pitäisi huolta kotiharjoittelusta. Nykyisen ohjelman saimme entiseltä maajoukkuepelaajalta joka sen meille onneksi teki omalla ajallaan. Kukaan ei neuvo, valvo tai ohjaa sitä, millaisia liikkeitä kannattaisi tehdä, meneekö liikkee tpuhtaasti ja onko harjoitteluohjelma muutoinkin riittävän monipuolinen. Pelaamiseen, pelitaktiikoihin, kokoonpanoihin jne. keskittyvä päävalmentaja ei joka paikkaan repeä joten perustason treenaaminen on jäänyt jokaisen omalle vastuulle ja se vähän hirvittää minua välillä. Teen paljon töitä ja toivoisin, että työni ei mene hukkaan huonon tietämykseni takia. Mitään valitusvirttä en nyt tästä halunnut tehdä. Moni asia on kunnossa ja tukea löytyy. On esimerkiksi hienoa, ettei meidän tarvitse tällä hetkellä maksaa leireistä tai kisareissuista mitään.

Mikä ihmeen maalipallo?

Taitaapi olla, että monelle vammaisurheiluun vihkimättömälle nousee tästä blogista ensimmäiseksi kysymys, mikä ihmeen laji tuo maalipallo on. Aiheellinen kysymys joten yritän pintapuolisesti lajia valottaa sääntöviidakkoon eksymättä.

Maalipallo kehitettiin sotien jälkeen näkövammaisille sopivaksi pallopeliksi. Kansainvälisellä tasolla sitä voi pelata vain näkövammaiset eli tuttavallisemmin sanoen näkkärit, mutta kansallisella tasolla ja harrastelemassa voi näkevätkin pelailla. Peliä pelataan lentopallokentän kokoisella alueella, maali on koko lyhyen sivun pituinen eli 9metriä. Kentällä on kerralla kaksi joukkuetta ja joukkueessa kolme pelaajaa. Pelaajien tehtävä on puolustaa omaa maaliaan eli käytännössä heittäytyä pallon eteen torjunta-asentoon ja pysäyttää näin pallo. Sitten on yritettävä tehdä maali toiselle puolelle heittämällä palloa alakautta. Pallo painaa reilun kilon ja on semmoinen about koriksen kokoinen ja vähän näköinenkin. Jotta homma ei olisi ihan näin helppoa, on pelaajilla lasit silmillä niin, ettei kukaan näe mitään. Pallossa on kulkusia joiden somasta helinästä sitten pelaajat kuulevat, mihin pallo on milloinkin matkalla.

Peli vaatii siis kovaa fysiikkaa, räjähtävää nopeutta, heittovoimaa, keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta  sekä varmasti paljon kaikenlaista sellaista, mistä minulla ei ole aavistustakaan :; Maahan on mentävä vauhdilla torjunta-asentoon kun pallo tulee naisten peleissä 30-50km/h nopeudella. Torjunta-asennon on oltava säpäkkä ja jämäkkä niin ettei pallo pompahda yli tai liru vaikkapa sormista maaliin. Maihin ei parane kovin pitkäksi aikaa jäädä fiilistelemään kiinniotettua palloa, koska se on ehdittävä heittää 10 sekunnin aikana takaisin vastapuolelle. Heitossa on saatava kohdilleen niin tekniikka kuin voimakin. Heiton on oltava mahdollisimman kova, teknisesti oikea niin ettei pallo lennä liian korkealle ja suunnan oikea niin että heitot uppoavat juuri sinne missä vastustajan heikko kohta on.

Edellä kuvatun jälkeen ei liene yllättävää, että pelaajilla on varsinp aljon suojia päällä tässä lajissa. Päältä löytyy ainakin itseltä yleensä polvisuojat, säärisuojat, lonkka pehmusteilla varustetut pelihousut, rintapanssari (miekkailusta tuttu), kyynärsuojat ja hanskat. Kylmä ei siis yleensä pääse ainakaan pelatessa yllättämään. Mikähän olisi vielä olennaista mainita? No valmentajat, vaihtomiehet tai yleisö saa puhua hyvin rajoitetusti matsin aikana. Puhe häiritsee pelaamista kun pitää keskittyä pallon ääniin ja toisaalta neuvojen antaminen helpottaisi torjuvia pelaajia jo liikaakin ehkä. 

Netistä koetin tähän etsiskellä jotain säväyttävää videopätkää maajoukkueemme koitoksista, mutta tuntuu että siellä on vain ne pelit joissa olemme saaneet pataan oikein kunnolla tai jotka eivät muutoin kovin hyvää kuvaa lajista anna. No tässä nyt linkki yhteen videoon: http://www.youtube.com/watch?v=dpD2SDD0VKM Matsi on tämän vuoden Pajulahtigamesista, vastustajana Israel. Selostusta ei ikävä kyllä ole, se helpottaisi varmsti seuraamista, mutta katsokaa ja kyselkää jos tarvetta... Pelaan numerolla 1.

Maalipallosta löytää lisätietoja esimerkiksi www.maalipallo.net sivuilta. Siellä tieto on valitettavan vanhaa, mutta parempaakaan ei oikein ole tarjolla.

Epäammattimainen tosikkourheilija

Heti alkuun täytyy tähdentää, etten todellakaan ole mikään ammattiurheilija. Jo pelkkä liikunnallinen historiani on varsin hatara ja lyhyt. Kouluaikoina en kovin syttynyt urheilusta. Tuntui, että kaikki kivat lajit kuten futis ja pesäpallo, olisivat vaatineet enemmän näköä ja olin aina altavastaajana. Ratsastus on oikeastaan ainoa laji, jota olen pitkään harrastanut ja jota edelleen haluaisin harrastaa. Yliopistoaikoina lajivalikoima laajentui spinningillä (eli satulassa edelleen pysyttiin). Vasta reilut viisi vuotta sitten innostuin hiukan maalipallosta kun silloinen maajoukkuelainen minulle lajia suositteli ja aloin pelata 1. divarin joukkueessa. Monta vuotta pelasin vain kotimaan sarjassa Näpäjä ice windissä vailla sen korkeampia tavoitteita. Vasta juuri ennen Juuson ilmaantumista kuvioihin minut puhuttiin mukaan maajoukkuetoimintaan.

Eli varsinaisen maajoukkueurheilijan uran aloitin vasta äitiysloman jälkeen. Ensimmäiset isot kisani olivat tänä keväänä Turkissa kun ottelimme paralympiapaikasta. Tulimme turnauksessa toiseksi ja saimme täten maapaikan Lontooseen. Kisat menivät paremmin kuin kukaan (siis emme me pelaajat tai valmentajakaan) oli etukäteen uskonut, mutta tokihan lippuja oltiin lähdetty tosissamme metsästämään. Sain itsekin pelata Turkissa monessa pelissä vaikka luulin lähteväni sinne vain vaihtopenkkejä koluamaan. Ensimmäinen arvokisamaalikin tuli heitettyä (kiitos brassipelaajan huolimattomuden) ja ennen kaikkea sain valtavasti kokemusta isojen kenttien meiningistä.

Kevään aikana vähitellen minulle valkeni mitä tuli Turkissa tehtyä ja treenikärpänen puraisi oikein kunnolla. Jos siihen asti olin mukana vähän kuntourheilupohjalta, olen nyt kyllä kasvattanut itselleni karmean tahdon ja halun pelata oikeasti tässä lajissa maailman huipulla. Tämä muutos on oikeasti ihan valtava ja olisin varmasti nauranut jos joku olisi vuosi sitten tullut kertomaan tämän päivän mietteistäni tätä lajia kohtaan. Minut on siis aivopesty.

Treeniohjelmaan kuuluu harjoitteita kuutena päivänä viikossa ja jahka selviän tästä tappajaviruksesta (flunssasta) tarkoitus olisi vähitellen yrittää änkeä harjoituksia lisää viikkoon niin, että joinakin päivinä treenejä olisi kaksi päivässä. Maalipallon Suomen sarjat alkavat 18.9 Pajulahden turnauksella ja lokakuussa matkaamme maajoukkueen kanssa tuuliseen ja kylmään Tanskaan EM mitaleista kilvoittelemaan. Onneksi siis tarmoa riittää ja välitavoitteiden avulla projektista tulee jotenkin blondin käsityskyvyllekin sopiva.

Tervetuloa seuraani!

Tämän blogin kautta pääset seuraamaan kuinka valmistaudun tuleviin Lontoon paralympialaisiin. Pelaan tällä hetkellä naisten maalipallon maajoukkueessa ja tavoitteeni on änkeytyä mukaan myös Lontoon kisoihin tässä joukkueessa. Edessä on paljon haasteita, enkä voi välttyä hieltä (?), kyyneliltä tai takapakeiltakaan, mutta tahto olis ny kova!

Olen opettaja ja opinto-ohjaaja, mutta tällä hetkellä hoidan hoitovapaalla poikaani Juusoa. Juuso täyttää lokakuussa 2 vuotta ja kaikki treenaaminen tapahtuu tietenkin hänen ehdoillaan. Kun perheeseen kuuluu miehen lisäksi vielä erittäin energinen landseer nuorukainen Nenna, ei treeniajan löytyminen ja sopivan treenimuodon löytyminen aina ole aivan yksinkertaista. Lisäksi liikkumiseeni vaikuttaa tietenkin oma näkövammani. Ihan kaikki ei minultakaan onnistu vaikka kuinka kivalta idealta vaikuttaisi…

Tämä blogi pyrkii siis kuvaamaan suomalaisen vammaisurheilijan normaalia arkea juuri niin marraskuisen harmaana kuin se monesti onkin. Haluan kertoa miten treenaamiseni edistyy, pohtia liikkumiseen liittyviä mietteitä ja saada teiltä lukijoilta paljon hyviä kommentteja, vinkkejä jne. omaan arkeeni. Tästä ei ole tulossa mikään tilastonikkareiden himoitsema sivusto jolla vain raportoisin juoksemistani kilometreistä, nostelemistani kiloistai ja pelaamistani minuuteista. Sen sijaan päästän teidät seuraamaan sitä, miten tällaisesta ihan tavisliikkujasta on vähitellen hioutumassa maajoukkuetason tavoitteellinen urheilija ja millaisia ajatuksia tällainen treenaaminen minussa herättää.

Toivottavasti siis viihdyt seurassani tämän vuoden verran. Kysellä saa kommenttiosiossa jos mitä mielessä onpi. Elämäntarkoituksesta en ihan varma vielä ole, mutta melkein kaikkeen muuhun tiedänkin (opettaja kun olen) vastauksen… ;)