Hyvästien aika

Makkarin lattialla lojuu iso kassillinen maalipallokamoja jotka olen luvannut luovuttaa niitä tarvitseville tai heittää roskiin. On aika tullut punoa viimeiset säikeet yhteen ja vetää tätä reilun vuoden mittaista eloa maalipallon parissa hiukan yhteen. Äiti tahtoi, valittiin ja oli Lontoossa joten tämän blogin parasta ennen päiväys on auttamattomasti käsillä. Mitä siis jäi käteen tästä vuodesta, hikoilusta ja panostuksesta? Tai mitä jään kaipaamaan kun vaihdan urheilijaidentiteetini työssäkäyvän perheenäidin rooliin?

Olen kyllä tiennyt, että olen ihminen joka uppoutuu erilaisiin projekteihin ja olen kovin määrätietoinen kun jotain olen päättänyt, mutta silti tämän projektin intensiteetti ja imu yllättivät. Lapsuudessa aloitin milloin mitäkin, välillä suurempia ja välistä pienempiä projekteja (kuten kirjoittamaan käsin suomi-englanti-suomi sanakirjaa tai perustin kirjaston), mutta nyt taisin kerrankin uppoutua ihan järkevään ja toteuttamiskelpoiseen projektiin. Se sisäinen palo ja intohimo tätä tekemistä kohtaan, joka minussa vähitellen heräsi maailman kisojen jälkeen, yllätti voimallaan. En olisi vielä kaksi vuotta sitten uskonut, kuinka valmis olen luopumaan niin paljosta maalipallon vuoksi. Laitoin elämäntapojani remonttiin syömisen, liikunnan, päivärytmin ja muun muodossa ja kulutin käytännössä kaiken oman rahani tähän hommaan. Vaikka paljon tuli ns. uhrattua, mitään en ole oikeasti katunut kunnolla, välillä tietenkin tätä kaikkea on mielessään kyseenalaistanut ja pitänyt itseään typeränä hölmönäkin, mutta sisimmältään en ole katunut.

Olen luonteeltani sellainen, että kun jotain lupaan tehdä, teen sen niin hyvin kuin vain pystyn ja sen tämä projekti osoitti jälleen hyvin. En olisi voinut olla tyytyväineen itseeni jos olisin vain vähän harrastellut maalipalloa ja hengaillut mukana maajoukkueessa. Ainoa vaihtoehto oli, että teen tätä täysillä, treenaan niin paljon ja niin tehokkaasti kuin mahdollista ja siinä onnistuin. Joukkueemme sijoitus sinänsä on tässä sivuseikka, katson, että itse selvisin kokonaisuudessaan hyvin ja ansaitsen kiitettävän arvosanan koko projektista sinällään.

Vaikka se niin kliseistä onkin (no tämä bloggaus kokonaisuudessaan on kuin kliseiden kirjastosta) on pakko todeta, että olen muuttunut ihan älyttömästi tämän projektin aikana ja olen tyytyväinen siitä, mikä olen nyt. Olen huomannut hyvin konkreettiesti, mitä liikunnan lisääminen ja oikeanlainen ravinto tekevät minulle ja toivon, että pystyn siirtämään edes osan näistä toimintatavoista ja elämänrytmistä uuteen arkeenikin. On vain ihan oikeasti fakta, että kun liikkuu enemmän, on virkeämpi, jaksaa paremmin ja voi paremmin. Kun lihakset on kunnossa, ei hartiat jumita. Kun käy urheilemassa, ei mieli kompastu elämän pieniin vastoinkäymisiin ja synkeämpikin päiväon helpommin ohitettavissa. Fyysinen suorituskyky on suoraan verrannollinen henkiseen jaksamiseen ja hyvään oloon. Kun sen on itse kokenut, sen viimein uskoo ja tietää, kuinka mahtava fiilis voikaan olla kun oikeasti jaksaa.

Mahtavaa on ollut huomata, kuinka olen aivan uudella tavalla päässyt oman itseni (henkisesti ja fyysisesti) herraksi. Olen ollut jotenkin perinteinen suomalainen nuori nainen jonka suhde omaan vartaloon on ollut kaikkea muuta kuin kunnioittava ja lämmin. Nyt olen nähnyt, mihin pystyn, kun yritän, treenaan ja teen asioita kunnolla  On ollut ilo tutustua itseen paremmin tämän vuoden aikana. Tiedän nyt, mistä moni kolotus tai fiilis johtuu ja osaan siihen reagoida. Joissain asioissa kannattaa uskoa kehonsa viesteihin ja tehdä asioita sen antamien viestien mukaan, joskus taas ei. Kun olen ollut urheilematta, muuttuvat jalat painaviksi ja koko kroppa ihmeen kolottavaksi.Tulee kaikenlaista pikkuvaivaa, jonka vuoksi olisi helppo itselleen vakuutella, ettei urheilla kannatakaan. Olen kait sen verran sohvaperunaksi kasvanut, että tällainen psykofyysinen tekosyiden keksiminen tulee jostain alitajunnasta. On vain ymmärrettävä kuinka hyvää liikunta tekee ja unohdettava pikkuvaivat. Mun kroppa voi melkein parhaiten, kun joka päivä liikkuu, on vain pidettävä huolta, ettei mene ylikuntoon, eli välipäivien liikunnan tulee sitten olla vain kevyttä kävelyä ja lihashuoltoa.

Myös terveellisestä syömisestä, makeanhimosta ja muutoinkin oikeanlaisesta ravinnosta olen oppinut paljon. Tajuan nyt, kuinka helposti sokerikierteeseen joutuu. Kun ei syö mitään herkkuja, ei niitä tee mielikään. Olen niin helposti makeaan addiktoituva, etten voi muuta kuin pitää tiukasti karkkipäivä kerran viikossa ja olla loppu ajan täysin kuivilla. Kun tähän pystyn, on arkena helppo olla ilman ja karkkipäivänäkin riittää vähempi napostelu. Se, miten nyt käytännössä pystyn kieltäytymään jos töissä tarjotaan hyvyyksiä, onkin sitten jo ihan toinen kysymys. Olen aivan liian heikko keksikupin ääressä edelleenkin. Mutta nyt tiedän sentään sen, että herkuttelulla on pitempiaikaiset seuraukset, joudun sitten loppupäivän unelmoimaan lisäherkuista.

Olen oppinut nauttimaan kovasta treenistä ja sen jälkeisestä euforiasta. Tiedän nyt, millaisen puhdistuneen olon hyvästä, oikealla tavalla rasittavasta treenistä voi saada ja olen oppinut sellaista elämääni kaipaamaan. Ylipäätään on hienoa ollut oppia nauttimaan erityyppisestä treenaamisesta ja niistä eri fiiiliksistä, joita ne tuovat. Aina ei tarvitse vetää sykkeet kahdessa sadassa vaan tehokas treeni voi olla paljon muutakin ja siitä saatu fiilis erilainen mutta sekin nautinnollinen.

Itseni lisäksi olen oppinut tuntemaan paljon paremmin myös muita ihmisiä ja ihmisluonnetta sinänsä. Joukkuelajissa pääsee luonnollisesti olemaan läheisissä tekemissä hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa joiden seurassa ei ehkä muutoin tulisi niin paljon aikaa vietettyä. On ollu topettavaista ja tärkeää oppia heidän kauttaan paljon asioita elämästä ja ihmisistä yleensäkin. Toisaalta olen päässyt kurkistamaan erittäin mielenkiitoisiin asioihin liittyen ravintoon, syömiseen, treenaamiseen ja muuhun. Tieto on lisännyt tietenkin tuskaa kun olen ymmärtänyt kuinka vähän tiedän ja tajuan ihmisestä biologisena ja fyysisenä kokonaisuutena, mutta ainakin olen saanut uutta intoa tutustua asioihin paremmin ja etsiä oikeata tietoa.

Jään kaipaamaan sitä jännitystä ja tunteiden mylläkkää, jota kilpailuissa sai kokea. En ole mikään penkkiurheilja enkä ole aiemmin ymmärtänyt kuinka syviä tunteita urheilu voi herättää. En olisi uskonut, että minä itken jonkun tappion tai urheiluun liittyvän vastoinkäymisen takia, enkä olisi uskonut, kuinka hyvältä voitto voi tuntua, millaisia fiiliksiä se herättää. Vastaavanlaisia tunteita en koe edelleenkään kun urheilua seuraan, kun en itse ole osallisena, en pysty moisiin tunteisiin joten tätä tulee ikävä niin hyvässä kuin pahassakin. Olen oppinut paljon siitä, miten jännitystä voi hallita ja uskon olevani nyt paljon vahvempi ihminen myös henkisesti, koskaa tiedän miten itseäni hallitsen. Urheilusuorituksessa itsensä hallitseminen ja keskittymisessä onnistuminen ovat niin konkreettisia, että niiden kautta on helppo oppia menetlemiä, joista on apua muussakin elämässä jatkossa. Olen kova jännittämään ja sen hallinta vaatii älyttömästi itsehilintää ja oikeaa työtä, nyt tiedän miten se tehdään ja kuinka helppoa ja tyhmää on luovuttaa kesken.

Tottakai jään kaipaamaan myös niitä uusia ja erilaisia kokemuksia joita tämä projekti ja vuosi ovat olleet pullollaan. Ollaan päästy matkustelemaan, tapaamaan ihmisiä eri maista ja näkemään kaikenlaista mitä muutoin en olisi päässyt näkemään. Olen saanut osani julkisuudesta, nähnyt ison tapahtuman aivan lähietäisyydeltä ja ollut osana jotain suurta ja ainutkertaista. Työssäkäyvän keskiluokkaisen perheenäidin elämä ei ihan yhtä hohdokasta tule ikävä kyllä olemaan, se on selvä joten ikävähän tässä tulee sinne huipulle :)

Tulevasta täytyy tietenkin tällaisessa päätösjaksossa puhua. Mitä äiti tämän jälkeen tahtoo ja tekee? Nyt keskityn syksyn ajan lähinnä opettelemaan arjen pyöritystä uudessa tilanteessa. On opittava tasapainottelemaan terveellä tavalla työn ja perheen välissä niin, ettei rasita itseään liiaksi työstressillä ja jaksaa nauttia arjen asioista kotona. Työni on stressaavaa ja ylikuormittuminen on todellinen vaara. Kun tiedostan uhkatekijät ennalta, olen nyt heti tarkempi sen suhteen,e tten valu epätasapainoon liian helposti. Kunhan arki alkaa sujua ja olen vähän huokaissut Lontoon jälkeen, täytyy alkaa sovitella urheilua uuteen elämänrytmiini. Haaveni olisi jatkossa käydä kerran viikossa ratsastamassa kouluratsastustunnilla. Lisäksi yksi zumba tai lenkkikerta viikossa olisi suotavaa. Lihaskuntokin täytyy muistaa joten uskoisin, että 3-5kertaa viikossa liikuntaa olisi nyt sopiva tavoite tälle lukuvuodelle.


Pidemmän aikavälin haaveena minulla olisi kokeilla jossain vaiheessa bootcamp -tyyppistä liikuntaa. En tiedä sopiiko minulla ollenkaan aamutreenit, mutta haluaisin kokeilla systeemiä, jossa treenataan kolmena arkiaamuna ennen työpäivää pienessä pt:n johtamassa ryhmässä. Jukka Harjulla on tällaisia ryhmiä ja sellaisesta haaveilen. Saas nähdä uskallanko kokeilla ja milloin rahatilanne antaisi sille periksi. Toinen haaveni olisi joskus juosta puolimaraton tai jokin muu suuri juoksutapahtuma. Tässä ongelmaksi muodostuu heti se tosiseikka, etten pysty juoksemaan asfaltilla. Täytyisi siis löytää sopiva tapahtuma ja alkaa sitten perusteelliesti treenata sitä varten. Supermukavaa olisi tietenkin, jos saisin siihen jonkun kaverenkin mukaan.

Maalipallossa pelaan vielä tämän kauden sm-sarjassa GB Lions nimisessä joukkueessa. Toivottavasti siitä tulee ihan hauska ja rento kausi. Muut pelaajat ovat reilut kymmenen vuotta mua nuorempia jätkiä joten asetelma on ainakin aika erilainen kuin maajoukkueessa. Toivottavasti pojat eivät ihan äitihahmoa sentään kentällä tarvitse ;) Maajoukkuetoiminnan lopetan kokonaan, en halua olla joukkueessa mukana koska en pysty sitoutumaan kunnolliseen treenaamiseen. Harkoissa aion käydä vain silloin tällöin, kun hyvältä tuntuu. Nyt ei vetoa kentälle vielä ole lainkaan, kolmen viikon päästä on aloitusturnaus johon olen mukaan lähdössä. Sitä ennen en taida käydä edes kokeilemassa pelaamisen tunnelmia.

Nyt aion vain pitää itseni hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa, tehdä liikuntaa joka tuntuu juuri siinä hetkessä hyvältä. Olen tyytyväinen siihen tasoon, jonka saavutin maalipallossa enkä halaja kehittyväni siinä lajissa enää. Paremmaksi maalipalloilijaksi kehittyminen vaatisi minulta vielä ihan älyttömästi töitä enkä näe siinä enää mieltä. Olen keskinkertainen pelaaja ja tyydyn siihen osaan nyt ihan suosiolla. Ajan myötä taidot tulevat ruostumaan ja sekin on minule ihan ok. Tietenkin hieman mieltä jää kaivertamaan maajoukkueen tulevaisuus. Pelaajia on nyt kovin vähän ja tekemistä riittäisi, jotta joukkue saataisiin taas toimintakykyiseksi. Mutten voi ottaa asiasta liikaa vastuuta itselleni. Olen jo aloittaessani ilmoittanut, etten voi perhetilanteen vuoksi jatkaa Lontoon jälkeen, joten tilanne on ollut selvillä kaikille aina. Enkä usko, että Suomen maalipallotoiminta pelkästään minun mukana olollani pelastuisi, sellaisiin saappaisiin olen aivan liian pieni tekijä.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita. Vaikka kommenttiosiot ovat täällä olleetkin aika hiljaisia, olen saanut ihanaa palautetta monelta lukijalta muissa yhteyksissä ja ne ovat olleet todella tärkeitä minulle. On ollut mukava kirjoittaa, kun on tiennyt, että täällä on ihmisiä joita asiani kiinnostaa ja jotka odottavat jatkoa. Kirjoittaminen on jäsentänyt toimintaani ja auttanut minua pääsemään monen karikon yli. Monesti kun olen tähän jotain kirjoittanut, on ongelma, paha mieli tai muu kadonnut melkein samoin tein. Ja viimeistään lukijoilta saamani kannustus ovat auttaneet eteenpäin. Tästä on siis ihan oikeasti ollut minulle hyötyä harjoittelussa ja toivottavasti olen samalla vienyt maalipalloa lajina taas hieman tunnetummaksi. Suurin kiitos kuuluu perheelle jotka ovat jaksaneet äidin poissaoloja, hikisiä treenikamoja roikkumassa kaikkialla ja vain yhdestä asiasta jauhavaa äitiä :) Osa kaverisuhteista on kärsinyt tämän vuoksi kun aikaa ei vain ole ollut maalipallopiirien ulkopuoliselle sosiaalisella elämälle niin paljoa, toivottavasti saan nämäkin suhteet vielä toimimaan. Kiitos ja kumarrus kaikille, teitte tästä unelmasta mahdollisen!


Jälkiliitteenä laitan tähän vielä mukaan kuvan Lontoosta. Kuva otettu välieräottelusta Kanadaa vastaan. Voitettiin ottelu täpärästi jatkoajalla ja päästiin neljän parhaan joukkoon. Mutta tässä vielä eka erä menossa. Katjalta tuli verta naamasta ja se jouduttiin vaihtamaan penkille yllättäen. Jouduin kentällä ja täytyy myöntää ettei pelaaminen tuolloin ollut mitään suurta nautintoa tai flow-tilaa kun jouduin pelaamaan väärää laitaa ja tulin kentälle ihan yhtäkkisesti. Mutta tähän siis todisteeksi, että äiti oli todella Lontoossa pelaamassakin :)

Sekavin tuntein Suomeen

Kotimaassa viimein ollaan jälleen! Eilen koneen laskeuduttua Helsinki-Vantaalle tervetuliaistilaisuutta oli isännöimässä ministeri Arhinmäki. Kun puheet oli kuunneltu,kuvat räpsitty ja kakkukahvit juotu, sain rutistaa Juuson syliini ja lähteä kotiin. Sitä hetkeä oli todella odotettu ja tunne oli sen mukainen,, aivan mielettömän ihanaa! Koko automatkan pälätin omia kuulumisiani ja loppuillan kuulustelin rassukka poikaani hänen tekemisistään ja tunnelmistaan.

Hävittiin pronssiottelussa Ruotsille ja fiilikset on perjantain pelin jälkeen olleet pitkään erittäin synkät. Matsin jälkeen tuli aivan mieletön tarve päästä jonnekin yksin itkemään ja käsittelemään niitä pettymyksen tunteita. Pakenin siis hallilta ihan päättömänä asuntolaan potemaan. Illalla Suomen miehet voittivat finaalissa Brasilian, enkä vain yksinkertaisesti pystynyt osallistumaan voitonjuhliin. Kävin katsomassa pelin Joonan ja kavereideni kanssa ja lähdin sen jälkeen yksin kämpille. Myöhemmin illalla jo harmitti, etten lähtenyt mukaan ja vähän hävettikin oma käytökseni, mutta palkintojenjaon näkeminen olisi vain ollut liikaa mulle enkä olisi osannut iloita toisten puolesta siinä tilanteessa vielä riittävästi.

En olisi voinut kuvitella tätä tunteiden määrää joka tuollaisessa ottelussa epäonnistuminen tuottaa. Vaikka en itse siitä suoranaisesti töpännytkään, koko joukkueena me se peli hävittiin huonolla pelillä yleisesti ja se kaivertaa mieltä tosi paljon. Harmittaa, ettei pystytty tekemään parastamme noinkin tärkeässä ottelussa ja mietityttää, miten olisi käynyt jos kaikki osaset olivat loksahtaneet paremmin kasaan. En vieläkään osaa pitää neljättä sijaamme mitenkään kovin hienona saavutuksena. Se on hävitty sija vaikka kuinka asiaa yritän oikeisiin mittasuhteisiin saada käännetyksi. Jossain vaiheessa varmaan kun olen tappiota riittävästi vatvonut, sen hyväksyy ja alkaa jopa olla ylpeä saavutuksestamme, mutta nyt on vaikea suhtautua ihmisiin jotka onnittelevat neljännestä sijasta

Töihin palasin heti tänään joten kiirettä piisaa. Hahmottelin Lontoossa ollessani toista blogikirjoitusta ja palaan siihen vielä kunhan olen kotiutunut riittävästi. Vaikka Lontoo on ohi, ei tämä blogi hiljene ennen kuin olen ehtinyt Lontoon asiat käsitellä täällä ja summannut vähän kasaan tätä kulunutta vuotta. Sitten vasta teistä maltan luopua! Nyt vain halusin tulla nopeasti tänne kertomaan että olen palannut kotimaahan. Onnellinen olen siitä että olen kotona, onneton pelimenestyksestämme.

Mietteitä peleistä

Pelit onkin melkein lopuillaan tässä turnauksessa enkä ole vieläkään tänne mitään saanut kirjoitettua. Se johtuu pitkälti siitä, että oleln keskittänyt ajatukset päivällä ensin sen päivän peliin valmistautumiseen ja pelin jälkeen pään nollaamiseen pelistä. Lisäksi yksi peli päivässä täällä vie yllättävän pitkän aikaa siirtymisineen, lämmittelyineen ja muine krumeluureineen, vaikka peli aika jää yleensä 45min tienoille, reissuun tuhraantuu päivästä reilut kolme tuntiaSiihen sitten ruokailut , pakkaaminen ja keskittyminen päälle. Lisäksi olen käynyt salilla tai juoksulenkillä niiden pelien jälkeen, kun en ole saanut peliakaa ja lihakset ovat olleet hapoilla pelkästä penkillä istumisesta ja jännittämisestä.

Mutta selitykset sikseen, koetan tässä nyt kertoilla joitain fiiliksiä näin finaalipäivän aattona. Tässä vaiheessa siis paljastettakoon, että pelaamme huomenna perjantaina Ruotsia vastaan pronssiottelun. Ihan älyttömän ylpeä olen joukkueestamme joka tahmean alun jälkeen nousi hienosti jaloilleen ja nyt pitää enää saada jotenkin nollattua äskeinen hävitty semifinaalipeli Kiinaa vastaan jotta olen valmis naapurin kaatoon huomenna. Itsellä eniten tekemistä taitaa nyt olla itsetunnon kanssa, koska en jotenkin nyt luota täysin siihen,e ttä osaan mennä penkiltä kesken pelin täysillä mukaan.

Jätetään siis joukkueen menestys ja muu sivuun ja kelaillaan hetki meitsi omia fiiliksiä. Mulla ei ole lupaa varsinaiseen tiedottamiseen netissä joten sikälikiin kannattaa vierailla esim. paralympiakomitean sivuilla tai yle:n urheilusivuilla tarkempia ottelutuloksia yms. haastatteluja jos olette vailla. Ekassa pelissä brittejä vastaan oli aivan uskomaton tunnelma ja koko iso Copperbox areena ihan täynnä. Kun monta tuhatta ihmistä tekee katsomossa aaltoja äänen kanssa, näyttää ja kuulostaa se älyttömän hienolta, sen voin sanoa. Omaa ääntäänkin ole välistä vaikea kuulla kun yleisö mylvi eikä aina oikein tiennyt, mitä tuomari oli sanonut ja mitä pelissä tapahtunut kun meteli oli niin huimaava.Lisänä vielä aloituspeli jännitti aika hurjasti, joten ehkä ihan hyvä kun olin vaihdossa.

Pieniä, lähinnä taktisista kuvioista johtuvia piipahduksia kentällä lukuunottamatta olen lähinnä pelannut Kiina, Brasilia ja Kanada peleissä. Peliaikaa on yhteensä kertynyt aikalailla yhden erän verran,enemmän kuin uskoinkaan kisoihin lähtiessäni. Kiina matsissa olin aloituksessakin ja pelasin yli puolet ekasta erästä ja vieläpä ihan puhtaasti. Olin ensimmäinen pelaaja koko turnauksessa, joka teki Kiinalle pelimaalinkin ja tästä aion olla ylpeä. Hiljainen kierre puri yllättävän hyvin kun olin heille aivan uusi heittäjä. Kiina matsiin olen muutenkiin tyytyväinen, fiilis oli ihan loistava siitäkin huolimatta, että jouduin pelaamaan suurimmaksi osaksi oikeassa laidassa joka ei ole oma pelipaikkani. Mitään muistikuvia pelistä sinänsä ei ole koska onnistuin kuin onnnistuinkin pääsemään siihen kuuluisaan flow-tilaan jossa asiat vain tapahtuvat ja peruspeli tulee selkärangasta.

Kanadapeli vaivaa mua kuitenkin tällä hetkellä ehdottomasti eniten. Jouduin kentälle tosi pienellä varoitusajalla kun laitapelaajamme naamasta alkoi pallo-osuman ansiosta vuotaa verta. Olin jännittänyt tasaista matsia niin kovasti penkillä, etten osannut rauhoittua sitten kentällä enää. Hermoilua lisäsi se, että jouduin taas oikeaan laitaan puolustamaan eli en päässyt edes tuttua tonttia vartioimaan. Ekan erän lopun räpiköin kunnialla kotiin ja luulin jo pahimman paniikin menneen ohi puoliajalla, mutta jotenkin en vain onnistunut rauhoittumaan edelleenkään kokonaan. Ajattelin liikaa kentälle ja kanadalaisten loistavan hyökkäystaktiikan ansiosta jätin kulman pian tyhjäksi ja sinnehän se pallo sitten pyöri. Vaikka jouduiin kentälle varsin haastavista olosuhteista ja jouduin pelaamaan väärää paikkaa, syytän tosi pahasti itseäni tuosta epäonnistumisesta edelleen. PElkään, miten käy jos pääsen kentälle huomisessa matsissa kesken pelin ja toisaalta pelkään, ettenp ääse ja maalipallourani loppuu tuommoisen möhläykseen. Onneksi voitimme sentään Kanadan ja pääsimme jatkoon, täpärälle se silti töppäilyni vuoksi meni kun peli ratkesi vasta jatkoajalla.

Onneksi tässä on nyt vielä melkein vuorokausi kerätä itseluottamusta ja uskoa omiin taitoihin ennen mitalipeliä. Pronssiahan täältä on nyt saatava kun sitä tarjotaan, naapureille sitä ei ainakaan voida antaa. Nyt täytyy lähteä katsomaan, miten miesten käy semifinaalissa. Heilläkin tarjolla finaalipaikka.

Kisakyläelämää osa 2

Jatketaanpa tätä kisakylän elämästä kertomista vielä kun nyt kerrankin on aikaa tapettavana ennen peliä. Monia taitaa kiinnostaa ruokahuolto täällä kisoissa. Kylästä löytyy siis valtavan iso teltta / väliaikainen rakennus, joka on pullollaan erilaisia ruokia. Kuvittele Prisman kokoinen valtava halli, jossa reunoilla on ruokaa tarjoavia kojuja / tiskejä ja keskemmällä sitten pitkiä pöytiä tuoleineen. Tarjolla on USA:laista, välimerellistä, eurooppalaista, afrikkalaista, halaita, aasialaista ja brittiläistä ruokaa sekä tietenkin paljon hehkutettu mäcci. Kuulostaa syömärin taivaalta, mutta aika nopeasti meillekin alkoi paljastua tämän luksuksen toinen puoli. Heikkonäköisenä joutuu tekemään kamalasti duunia saadakseen selville, mitä kaikkea ruokavaihtoehtoja missäkin on, eikä siltikään mieleistä aina löydy. On typerää ensin jonottaa jollekin tiskille vain katsomaan, mitä ruokaa on tarjolla. Lisäksi muiden mamiden jonotuskulttuurin puute, pitkät kävelymatkat ruokalan sisällä, ruuhka, näkökentän ulkopuolella mennä viipottavat pyörätuolit ja kääpiöt sekä meluinen äänimaisema ovat riesana. Usein ruoka ehtii jäähtyä ennenkuin pääsee pöytään istumaan ja kavereita on kovin vaikea löytää pöydistä. Parhaaksi ruokapaikoiksi olemme todennettiin yllättäen afikkalaisen ja aasialaisen keittiön. Hilareita ei täällä oiikein voi välttää ainakaan näin heikon näön vuoksi, mutta kyllä täällä hengissä on hyvinkin pysynyt ;)

Aika tosiaan kuluu täälllä yllättävänkin nopeasti. On mahtavaa, kun joku muu hoitaa puolestani ruoanlaiton, pyykkien pesun ja siivouksen. Kuntosali ja lenkkeilymahdollisuudet tekevät kuntoilusta helppoa. Joka päivä ollaan käyty treenaamassa palloilua puolen tunnin automatkan päässä. Hassulta tuntuuu kun meidän kahdeksan henkistä joukkuetta kuljetetaan kaksikerroksisella bussilla, mutta ainakin ollaan päästy ihailemaan sellaistakin kulkupeliä.

Säät ovat olleet vähintäänkin mielenkiintoiset. Alkuaikoina oli ihan suht lämmintäkin ja capreille oli käyttöä (kisavaatteistamme suurin osa alaosista on lyhyt lahkeisia, housuja on vain kahdet) mutta nyt tilasin kotoa jo sukkikset ja lapaset kun ollaan oltu kaksi päivää ihan jäässä täällä. Ilma näyttää oikein kauniilta ja kyllähän tuolla jotkut t-paidassakin vetää, mutta ilma on raaka kuin suomalainen syysaamu.

Turvallisuus asiat on täällä tosiaan aika eri tasoa kuin muissa kisoissa aiemmin. Kylän ympärillä on aika moninaiset aidat ja muut joiden ansiosta tänne ei meidän omallakaan bussilla ihan hetkessä tulla. Akreditointikortti on roikuttava kaulassa aina, muutoin ei välttämättä ole asiaa edes ulko-ovesta ulos. Olen aina ärsynnyt turvatarkastuksia, mutta nyt jatkuviin läpivalaisuihin on jo tottunut. Kaikkein hauskinta musta on kun aina lenkille mennessä ja sen aikana joutuu välissä menemään turvatarkastuksen läpi. Koeta siinä sitten steppailla ja pitää sykettä yllä kun miehet läpivalaisee kännykän ja muun omaisuuden. Siitä tulee jotenkina ina yhtä epätodellinen olo. Kisajärjestäjän puolesta ollaan saatu kännykät joita pitää pitää aina mukana, muutoin koetan ottaa lenkille mahdolklisimman vähän kamaa ettei tarkastus vie liikaa aikaa.

Uskomatonta on ollut ihmisten suhtautuminen meihin urheilijoihin. Olen kahdesti käynyt porttien ulkopuolella tuossa viereisessä ostoskeskuksessa ihmiset oikein fanittaa meitä. Meistä otetaan valokuvia, pyydetään pinsssejä ja nimmareita. Ihan hurjaa ja yllättävää enkä tiedä miten siihen suhtautuisin. Jouduttiin kaverin kanssa jo BBC:n radiohaastatteluun viime ostosreissulla. Toimittaja halusi kuulla miten eka viikko oli mennyt ja meidän lajista muutoinkin. Oma kielitaito on ihan jäässä ja oikein hävitti oma asioiden kaartelu ja kiemurtelu. Olisi paljon helpompi puhua englantia joillekin muille kuin natiiveille.

Kisakyläelämää

Tätä postausta on nyt valmisteltu monena päivänä täällä kisakylässä. Toisin kuin olin epäillyt, on tämä eka viikko mennyt ihan mielettömän nopeasti täällä eikä tekemisen pulaa ole ollut. En ole oikeastaan ehtinyt tehdä mitään niistä asioista, mitä olin haalinut itselleni tyhjiä hetkiä täyttämään; opetellut virkkaamaan, neulonut paidan, uppoutunut kirjojen kuunteluun tai tehnyt muutamia työjuttuja. Huomenna on eka peli ja nyt ehkä ihan hyvä hillitä jännitystä tekemällä jotain ihan muuta, eli kirjoittamalla tänne.

Lattiaan on ollut pakko vain tottua, eihän tänne luovuttamaankaan ole tultu. Yritän olla ajattelematta kuinka mukavaa pelaaminen kunnon lattialla voisi olla ja keskitän vain tähän hetkeen. Kuten täälläkin mainitsin, eniten auttoi se, että sain puhua asiasta (tällä kertaa valmentajan kanssa) ja purkaa oloani sitä kautta. Hiljaa en ole pystynyt asiaa käsittelemään. Kun selvisin pienestä flunssasta, sain vaivoikseni kipeän yläselän/lavan. Maanantaina olin tääll paikallisella hierojalla ja vaikka käsittely tuntuikin erittäin hyvältä, meni selkä tosi kipeäksi seuraavana päivänä. Nyt pärjään hyvin selkä teipattuna mutta ei tämä ihan kivutonta ole. Lisäksi piti aloittaa tulehduskipulääkitys ja se ärsyttää mun mahaa tosi paljon.

Tässä vähän kuvia meidän kisakylästä.

Suomen joukkue on poikkeuksellisesti majoitettu samaan rappuun Irlannin kanssa. Joukkue asuu samassa huoneistossa kolmessa eri makuuhuoneessa.  Meillä on yhteinen olkkari ja kahden hengen makkarit. Kuvassa minun ja Iidan huone. Ihan mukava näköala ja iso ikkuna. Mutta eniten harmittaa kun kaappitilaa ei oikeastaan ole  (kuten kuvan sekamelskakin näyttää) eikä koko asunnosta löydy yhden yhtä työpöytää / tuolia. Kuvassa hyvin edustettuna koivukuosiset pelikassimme ja sadetakki. Huomaa myös reikä lattiassa jonka huoltajamme ystävällisesti korjasi maalipalloteipillä. Reikä siis oli jo lattiassa paikalle tultuamme joten emme ole syypäitä sen ilmestymiseen.

Tässä näkyy kaueampaa meidän suomalaisten asuintalo(kuvan vasemmanpuoleinen talo).Samasta talosta löytyy Aasian maita lähinnä. Kisakylä on mukavan kompakti, kaikkialle on lyhyt kävelymatka. Ruokalaan ehkäpä 200metriä ja kuntosalille suunnilleen saman verran. Fyssari taitaa olla pisimmän matkan päässä meiltä, reilusti alta kilometri sinnekin vain on. Autoja ei onneksi joka tiellä edes saa kulkea joten aika vapaasti saa mennä tallustaa. Kisapaikalle meiltä on reilun kilometrin matka.

Tässä Suomen joukkue kokonaisuudessaan. Olemme juuri olleet tervetulijaistilaisuudessa. Meitsin lemppari- kisavaatteet ovat tässä esillä. Tuo sininen kauluspaita istuu hyvin ja on nätti päällä, valkoiset housut oikein mukavat ja kyllä tuo mun päällä oleva hamekin hyvä on.

Lopuksi pari kuvaa eilisistä avajaisista. Fiilis oli aivan mahtava, ei oikein nukutuksi saanut moisen spektaakkelin jälkeen. Jo kävelymatka kämpiltä areenalle oli elämys kun matkan varrelle oli järkätty kaikenlaista kuultavaa ja nähtävää. Ei siis haitannut vaikka jouduttiin tovi odottelemaan h-hetkeä. Syke hakkasi lähempänä 200 enkä tässä pysty sanoin kertomaan kuinka mahtava fiilis oli kun viimein astuttiin täpötäydelle stadionille loistevalojen keskelle. Leijuin kuin maasta parikymmentä senttiä ilmassa kävelykierroksen, vilkuttelin ja annoin lentopusuja, nautin täysillä. Sain hillitä itseni etten alkanut pomppia ja juoksennella ympäriinsä, energiaa oli niin valtavasti siinä hetkessä.

Marssittuamme kierroksen lipun perässä meidät istutettiin alas muiden sisäänmarssia katsomaan ja ohjelmaa odottamaan. Tämä tuntui musta jotenkin tosi pöljälle, istua nyt keskellä urheilustadionia tuollaisessa tilaisuudessa. Lisäksi oli ihan käsittämättömän kylmää, mullakin oli päällä kuoritakin alla verkkatakki, neule ja kaksi t-paitaa ja olin aikalailla jäätyneessä tilassa. Onneksi käytiin vähän kaverin kanssa lämmittelemässä tanssin merkeissä. Irlantilaiset menivät vapaaehtoisten tanssijoiden sekaan tanssimaan ja mekin sinne sitten ängettiin. Hulvattoman hauskaa oli.

Ohjelma oli hieno ja etenkin olympiatulen tuominen, ilmassa tanssivat ihmiset ja lopun ilotulitus tekivät kyllä vaikutuksen. Nyt olisi mahtava päästä näkemään ylen lähettämä kooste areenasta, mutta sitä ei täältä ulkomailta voi katsoa. Mutta jos et ole vielä sitä käynyt areenasta tuijottamassa, kannattaa sinun se tehdä. Hieno show.

Nyt siis odotellaan pelien alkua ja tositoimiin ryhtymistä. Kisaturistina oleilu ja treenaus loppuu ja päästään näyttämään mitä varten on viime vuodet reenattu ja hikoiltu. Jännitystä täytyy nyt oppia hallitsemaan ja kaivaa itsestä se taistelutahto esille. Onneksi kotijoukotkin saapuvat Lontooseen huomenna ja saan tavata Juusonkin sunnuntaina. Melkein viikon verran selvisin aika vähällä ikävöinnillä mutta nyt tekee välistä tosi tiukkaa.

Ei tämän nyt näin pitänyt mennä...

Alkuun varoitus, tämä teksti ei sisällä juurikaan positiivisia ajatuksia eikä ole soveliasta luettavaa joukkueemme jäsenille joiden pitänee keskittyä tuleviin matseihin.

Lontoossa ollaan, siitä pitäisi olla kait edelleen onnellinen ja muuta, mutta nyt ei oikein inspaa sekään hehkutus. Eilen päästiin ensimmäistä kertaa testaamaan Copperbox areenaa jolla kisat käydään ja sen jälkeen on fiilikset vaihdelleet lähinnä itkun ja raivon välillä. Areena on itse asiassa pienempi kuin mitä ajattelin, minusta Turkissa maailman kisoissa halli oli massiivisempi, joten uskoisin ettei se tuota ongelmaa. Ahdistus kasvoi huippuunsa lattiamateriaalin vuoksi. Lattia on aivan käsittämättömän tahmea. Kentällä ei pysty liukumaan senttiäkään vaan sitä jysähtää juuri siihen asentoon ja kohtaan, johon ruhonsa alas laittaa. Lisäksi teipit tuntee tämän vuoksi vaikeammin koska jalka ei liu'u lainkaan lattiaa vasten ja heitossa jaloissa on pitoa jo vähän liikaakin.

Areenaan tutustumisesta on nyt kohta vuorokausi mutten ole päässyt lainkaan eroon sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Pelaaminen ei onnistunut oikein ollenkaan eikä suoritusta ainakaan parantanut pettymyksen ja kiukun kyyneleet jotka vuosivat vuolainen suurimmassa osassa treenipelejä. En vain saa itseäni kasaan oikein mitenkään enää. Kentällä on lähinnäs urulline n olo kun ei pysty lähellekään siihen suoritustasoon johon oikeasti pääsisi kunnon kentällä. Vapaa-ajalla kun ei treenata, itkuisuus muuttuu vitutukseksi ja suoranaiseksi vihaksi koko kisoja kohtaan. En ymmärrä miten tällainen on mahdollista, että näin isoihin ksioihin laitetaan noin surkea lattia eikä meille ole tullut tästä tietoa aiemmin. Tieto oli, että taraflexillä pelataan, mutta että tällaisellä, ei ollut tiedossa ainakaan pelaajilla. Olen treenannut koko kesän aivan päinvastaissella lattialla.

Eniten tässä kait masentaa se, että koen treenanneeni nyt aivan turhaan näin monta kuukautta. Tulin tänne näyttämään kuinka hyvin osaan pelata ja nyt joudun opettelemaan pelaamaan aivan uudella tavalla muutaman päivän aikana. En vain pysty muuntautrumaan riittävän nopeasti. Omassa pelitavassani hyödynnän paljon lattian liukuvuutta ja olen hyvin tarkka siitä, että torjunta-asento on hvyä. Nyt tuolla lattialla en edes pääse kunnolliseen torjunta-asentoon, koska raajat jumahtavat lattiaan kiinni heti siihen osuessaan. Varsinkin alajalkaa ja alakättä on vaikea saada kunnolla suoraksi. Olen sen verran perfektionisti, että turhaudun kun en pääse siihen mitä tavoitteenani pidän ja minkä osaan.

En tiedä miten pääsen tästä eteenpäin ihan oikeasti. Täällä ei nyt pysty riehumaan, huutamaan ja puhumaan tätä asiaa oikeasti läpi, tai ei meidän joukkuehenki sitä taitaisi kestää. Nyt on vain pakko olla hiljaa ja purra hammasta. Tällä tavoin en tiedä pääsenkö yksin tämän olon ohi ollenkaan. Yleensä omassa päässäni ongelmat vain kasvavat, eivät ainakaan ratkea. Nyt on fiilis etten halua mennä kentälle oikeissa peleissä koska en pysty antamaan joukkueelle sitä panosta jonka osaan, en halua nolata itseäni enkä tehdä sitä joukkueelleni. On hirveätä että näin paljon treenattuani ja näin pitkälle päästyäni en yhtääkkiä enää haluakaan kentälle. Se on pelottava ja ahdistava fiilis.

Taidan kirjoittaa muusta täällä tapahtuvasta ja olevasta sitten joskus myöhemmin enemmän. Nyt eivät voimat riitä oikein mihinkään. Täällä syödään paljon, treenataan kerran päivässä, käydään hieronnoissa ja kulutetaan aikaan. Haluaisi vain unohtaa koko paikalla olon, herätä kotoa omasta sängystä perheen vierestä.

Tyyntä myrskyn edellä

5 päivää lähtöön,  13 päivää ensimmäiseen peliin Lontoon paralympialaisissa!

Tänään aloitin pakkaamaan Lontoon reissua varten. Tämä on nyt jotenkin tosi hämmentävää, että nyt sitten viimein olen oikeasti pakkaamassa niitä kamoja ihan oikeasti tuohon laukkuun ja olen ihan oikeasti kohta lähdössä. Siis niin monta viikkoa ja kuukautta on vain miettinyt sitä, kuinka joskus sitten jos pääsee lähtemään niin... mutta että nyt oikeasti olen lähdössä, en meinaa tajuta en. Olen kirjoitellut listoja siitä, mitä mukaan kannattaa ottaa, mitä pitää tehdä ennen reissua ja mitä kotijoukkojen huomioida kun olen lähtenyt, mutta tänään konkretia jotenkin iski ihan uudella tavalla tuossa tajuntaani kun heittelin listassa olevia asioita kassiin.

Nyt tietenkin moni tuhahtaa ja pyörittelee päätään, että mitä se hullu hermoilija siellä nyt pakkailee kun lähtöön on vielä monta päivää aikaa. Ajatus kuitenkin on, että pakkaan nyt kun aikaa on, ensi viikolla sitä ei oikein ole lainkaan. Tänään piti olla viimeinen leiripäivä maajoukkueen kanssa, mutta onnistuin haalimaan itselleni sen flunssan ja jätin siksi leirin väliin. Olo on onneksi varsin hyvä, jos näin loivalla flunssalla selviän, täytyy olla tyytyväinen. Mutta tässä vaiheessa ei kannata urheilla kipeänä joten olen nyt vain sitten laiskotellut. Torstaina Ville hieroi etureiteni oikein hyvälle mallille, mutta en ole sitä nyt päässyt kunnolla testaamaan flunssan vuoksi. Polvi ja nilkka olivat kuulemma vähän poissa paikoiltaan, siinä saattoi olla yksi syy miksi reisi oli saanut ylimääräistä kuormitusta. Nyt on jo kova nälkä päästä taas treenaamaan. Tiistain jälkeen en ole mitään pystynyt tekemään näiden sairastelun vuoksi. Toivotaan, että ensi viikolla sitten...

Huomenna onneksi ollaan perheen kanssa rauhakseen koko päivä. Maanantaina olen kotona vasta klo 20 aikoihin kun menen töiden jälkeen kampaajalle kisahiuksia laittamaan. Tiistaina (jos vain olen terve) on vihoviimeiset maalipallotreenit ja olen kotona klo 20. jälkeen. Keskiviikkona joutunen tekemään törkeän pitkän päivän töissä jotta saan kaiken suht hyvälle mallille reissun ajaksi ja illalla mennään vielä vanhempieni luokse käymään. Torstaina finski kuljettaa meitin sitten Lontoon suureen kaupunkiin! (Ei kuulosta vieläkään todelta)

Kisakylässä ehditään siis majailla melkein viikon päivät ennen kuin varsinaisesti kisat startataan. Aion kirjoitella sieltä blogiin mahdollisimman paljon, laitella teille kuvia sääntöjen sallimissa rajoissa ja pitää teidät muutoinkin ajan tasalla toiminnastani. Tämän blogin lukemista ei siis kannata lopettaa nyt kun äiti on pääsemässä sinne Lontooseen. Tarjolla ainutlaatuinen tilaisuus päästä seuraamaan mitä kaikkea paralympialaisiin osallistumiseen sisältyykään. Joukkueen kuulumiset jätän jälleen vähälle, mutta omista fiiliksistäni jaarittelen kyllä edelleen tiiviisti.

Henkinen valmistautuminen on ottanut isoja askelia tämän viikonlopun aikana kun olen onnistunut siirtämään työkuvioiden miettimisen pois pienestä päästäni. Pyrin keskittymään hyvän, luottavaisen fiiliksen luomiseen itselleni. Me voitamme, me olemme hyviä, me pystymme siihen. Enää ei kannata miettiä mitä ei osaa, missä ei ole hyvä jne. Tai näin mä ajattelen, en mä tiedä miten oikeasti kannattaa. Voittamaanhan sinne on pakko lähteä, ei me mitään kokemusta lähdetä sinne haalimaan ja katsomaan mihin omat taidot riittää.
 
Ainut, mitä yritän tietoisesti olla ajattelematta tässä lähdössä, on Juuson hyvästely. En oikeasti vieläkään tiedä miten selviän melkein kolme viikkoa ilman tuota rakasta poikaani. Olen anonut vierailupassia miehelleni ja Juusolle yhtenä kisapäivänä niin, että saisin edes hetken olla taas heidän lähellään ja sylitellä Juuson kanssa, mutta en tiedä mitä se lopulta auttaa noin isossa erossa. Itku on lähellä nyt kun tätä asiaa tähän kirjoitankin joten rankkaa tulee olemaan. Pakko tätä asiaa olisi varmaan miettiä etukäteenkin, valmstautua siihenkin, mutten vain halua.

Hei muuten paralympiakomitean sivuilla (www.paralympia.fi) on nyt viimein nuo meidän urheiljaprofiilit. Sieltä voi käydä lukemassa meidän joukkueen kokoonpanot ja vähän tekstiä jokaisesta. Sivuilta löytyy myös kisojen viralliset akreditointikuvat. tässä mun kuva jossa näytä kyllä epäilyttävän nuorelta.

Töitä ja pakkolomaa

8 päivää lähtöpäivään, 16 päivää avausotteluun Lontoossa

Joo ihan kuten arvelin, kiirettä on piisannut ja olen vain haaveillut tänne kirjoittelusta. Nytkin ehdin tänne oikeastaan vain siksi, että päätin skipata illan venyttelyt (hyi minua) ja olen pakkolomalla urheilusta. Töissä riittää vilskettä ja päivät venyvät pakostakin vähintään kahdeksan tunnin mittaisiksi. Stressaan kaikkea tosi paljon siellä, olen huono sietämään sitä, ettei kaikkea pysty aina tekemään heti ja kunnolla ja kaikkea uutta on vielä niin valtavasti.

Oikea etureisi alkoi vihoittelemaan maanantaina salitreenissä kun tein askelkyykkyä. Tiistaina pelitreeni meni ihan ongelmitta kunnes istuin hetken vaihdossa ja kun jatkoin pelaamista, reiteen sattui. Kipu on sen verran hallitsevaa, että pelaaminen piti lopettaa kesken ja nyt täytyy ottaa iisisti siihen asti että hieroja selvittää mistä voisi olla kyse. Jalka tuntuu olevan jotenkin vain jumissa. Tunne on sellainen kuin voisi olla kunnon askelkyykkytreenin jälkeen eli lihakset on pumpissa. En jaksa olla tästä kuitenkaan huolissani kovinkaan paljon, uskon että se paranee kunhan lepäilen ja huollan.

Eniten nyt pelottaa tulevia kisoja ajatellen kotonamme riehuva flunssapöpö. Juuso ja Joona ovat molemmat sairaana, Juuso tosin näyttää selviävän pelkällä nuhalla. En tiedä oikeasti mitä teen jos itse tuon saan. Töistä on tosi vaikea olla nyt poissa kun kalenteri on lälhes täysi lähtöpäivään asti ja tiedän muutoinkin, että poissaoloni kisojen ajan hankaloittaa työkuvioita jo ihan tarpeeksi. Olen nyt koettanut kerätä kaiken taistelutahtoni ja "poppaskonstini" flunssan taltuttamiseksi jo ennakkoon, pakko vain toivoa ja uskao parasta.

Pelaamisen suhteen tuntuu olevan liikkeellä jonkin sortin kisapaniikkia tai stressiä. En tiedä, mutta en ole oikein mihinkään tyytyväinen omassa pelaamisessani ja pystyn nauttimaan pelistä vain harvoin. Heittojen suunnat eivät ole niin hyvät kuin ovat olleet, kummallisinta lienee se että heitot kulkevat paremmin oikeassa laidassa pelatessani (kun siis yleensä pelaan vain vasemmassa joka on ollut aina parempi puoli minulle). Puolustuksessa olen nyt todennäköisesti totuttanut itseni liian hyvin siihen puulattiaan ja laiskistunut liikkumisessa. Puulattia luistaa sen verran paremmin, että kun viikonloppuna pelattiin Ruotsissa samantyyppisellä lattialla kuin mikä Lontoossa tulee olemaan, oli puolustuksessani ihan tyhmiä virheitä ja pelaaminen takkusi. Olen jotenkin palannut monta askelta taaksepäin kun joudun miettimään perusasioita sen suhteen, miten liikun puolustusalueella suhteessa palloon vastapuolella.

Rangaistusheittojen kanssa turnausstressi taitaa näkyä parhaiten. Vaikkei näin missään nimessä saisi ajatella, olen sisimmässäni sitä mieltä, etten voi saada mitään rankkareita kiinni. Kun luovuttaa jo etukäteen, ei voi oikein torjunnassa menestyäkään. Jostain pitäisi vetäistä kauhea kasa onnistumisia tähän nyt jotta usko palaisi edes hiukan, mutten oikein tiedä mistä.

Ehkä on siis ihan hyvä että laiskottelen nyt muutaman päivän, keskitän voimat töihin ja itseni paranteluun. Treenaaminen näin henkisesti raskaan työn kanssa osoittautui rankaksi ja olen saanut pakottamalla pakottaa itseni jokaiseen treeniin töiden jälkeen. Ei ole mitenkään hauskaa päästä kotiin vasta klo 20 aikaan vain nukuttamaan Juuso, pakkaamaan seuraavan päivän treenikassin ja nukkumaan. Aamulla taas kuudelta ylös ja töihin. Tai kyllä tuollainenkin välillä kävisi, mutta ero entiseen on aika merkittävä.

ps. anteeksi kirjoitusvirheet ja hoonosoomi. Herätys on kahdeksan tunnin päästä joten nyt on vain mentävä iltapuuhiin.

Rättipoikkisekaisin

Nonniin, ensimmäinen, joskin tynkätyövikko takana ja täytyy sanoa, että vaikkei työt nyt ihan niin jouhevasti alkaneetkaan kuin olin uskonut, on tunnelmat olleet kuitenkin uupuneet. Stressaan ja jännitän töiden alkua  ihan älyttömästi tiedostamattani ja monet yöt olen asioita turhaan pääsäni vatvonut nukkumisen sijaan. Nyt onneksi alkaa tilanne olla jo parempi. Koska olen päivisin niin väsynyt, nukahdan lähes siinä hetkessä kun pää koskettaa tyynyä. Mielikuvatreeniä ja rentoutumista pitäisi selvästi taas muistaa tehdä aktiivisesti enemmän, ei vain ole voimia juuri nyt. Välillä olen ihan pihalla kaikesta (etenkin iltaisin), hyvä jos muistan mitä olen päivän aikana tehnyt tai mikä viikonpäivä on.

Treeniohjelmassa aloitettiin siis pikavoimakausi ja on pakko todeta, ettei se nyt tähän omaan elämäntilanteeseeni kovinkaan nohevasti istu. Olisi kiva vetää jotain maksimivoimaa jossa ei tarvitse ajatella suuria tai olla säpäkkänä, perus lihastyö vain riittäisi. Nyt pitäisi ensinnäkin olla aina levännyt ja hyvin nukkunut ennen salitreeniä ja toiseksi keskittyä tekemään jokaisesta liikkeestä maksimaalisen nopea ja terävä. Ei toimi nyt ei vaikka kuinka haluaisin. Väsyttää ja treeni on tehtävä niinä päivinä kun se sopii aikatauluihin, ei kropan kunnon mukaan. Perjantaina esimerkiksi olin pelaamassa ensin klo 22 asti illalla ja aamulla klo 9 aloitin salilla ylävartalotreenin. Ei hyvä ollenkaan, mutta mutoin en olisi ehtinyt tehdä treeniä ollenkaan tällä viikolla. Vastaavia väkisin ängettyjä treenejä tulee jatkossakin muutamia olemaan, mutta toivotaan ettei nyt ihan noin tiukalla aikavälillä enää. Treeni ei juuri kehitä ja ole hyödyksi jos sen tekee väsyneenä ja palautumattomilla lihaksilla.

Tiistaina käytiin postista hakemassa kauan odotettu varustepaketti. Paralympiajoukkue saa käyttöönsä täysin samat vaatteet kuin olympialaisjoukkue eli Haltin ja Asicsen kamoilla mennään. Tavarat tulisi saada mahdutettua kahteen laukkuun joista kuvassa se isompi pyörällinen versio ja reppuun. Pitkähihaisia paitoja ja pitkiä housuja oli todella vähän joten säiden on parasta olla lämpöisät ettei koko joukko vilustuta siellä kaukana ;) Noiden kuvassa näkyvien kenkien kanssa mun pitää vielä tehdä paljon töitä. Muita kenkiä matkaan ei saa ottaa ja pidettyäni noin kilometrin matkan noita vlakoisia kenkiä, on varpaassa jo komia rakkula joten jotain treeniä vaatii vielä tämäkin. Vaatteet olivat sentään onneksi paljon mukavemmat kuin mitä etukäteen pelkäsin ja kaikki olivat sopivaa kokoakin. 

Eilen oltiin SLU-talolla Lontoo infossa päivä. Mediatialisuuden ohella meille jaettiin käytännön tietoa Lontoon kisajärjestelyistä, etenkin turvallisuuden ja median osalta, matkakuvioista paikanpäälle yms. Tänään jatkettiin sitten maalipallojoukkueen kanssa pelailun merkeissä. Jostain syystä tämä leiri meni multa aikamoisella suorittamisella ja väkipakolla vääntämisellä. Ilo pelaamiseen ja nauinto puuttuiva tkyllä täysin. Aina kentällä ollessani en edes muistanut kenen kanssa pelasin tai mikä tilanne oli. Rutiineja tuntuu pelaamiseen olevan jo sen verran, ettei homma siltikään ihan plörinäksi mennyt. En tiedä mistä sitä iloa pitäisi etsiä. Ehkä tämä helpottaa jahka työkuviot alkavat selkeytyä.

Viimeisen lomapäivän tunnelmia

23 päivää lähtöön ja 4vko + 3päivää ekan pelin alkuun Lontoon paralympialaisissa

Tänään on viimeinen loma (tai hoitovapaa) päivä. Huomenna alkaa työt ja aivan uudenlainen arki tässä perheessä. Juuso menee päiväkotiin onneksi vasta syyskuussa kisojen jälkeen. Mies jää sitä hoitamaan nyt kotiin niin ei tule liikaa uutta samalle rysäykselle. Mun on pakko keskittyä treenaamiseen ja työkuvioiden selvittelyyn niin täysillä, ettei energiaa yksinkertaisesti olisi yhtään päiväkotikuvioille nyt enkä toisaalta osaisi olla niistä huolehtimattakaan jos Juuso hoitoon nyt menisi. Eli mahtavaa kun saa keskittyä muihin asioihin nyt.

Murrosvaihetta eletään ja se näkyy monin tavoin. Kuukausikortti liikuntakeskukseen on irtisanottu ensi kuun lopusta alkaen ja ensi syys-ja talvikaudeksi riittänee 40kerran kortti lähisalille. Juuso jo melkein itkua väänsi tuossa perjantaina kun kerroin että mennään vikaa kertaa sen kanssa tuonne salille lapsiparkkiin. Vaikka alku oli niin kankeaa, viihtyy poika siellä nyt erinomaisesti kun on oppinut kaikista niistä leluista tykkäämään ja hoitajienkin kanssa oli kiva leikkiä. Ensi kaudella pelaan maalipalloa sm-sarjassa Lions-joukkueessa lähinnä varapelaajana, eli tulen tarvittaessa turnauksiin. Maajoukkuetoiminnan lopetan kun sopimuskausi päättyy syksyllä. En ole sellainen ihminen joka hyvällä omallatunnolla pystyisi olemaan maajoukkuetoiminnassa mukana vaikka treenaisi vähän. On mielesätni moraalisesti väärin ja toisaalta joukkuekavereita kohtaan törkeästi tehty jos jäisi hengailemaan joukkueeseen puolitehoisesti. Tulevaa, Lontoon jälkeistä elämää olen suunnitellut lähinnä jotta jaksaisin paremmin henkisesti tämän raskaan elokuun. Treenaaminen ja kokopäivä työ eivät ole niitä ihanimpia yhdistää varsinkin kun on perhe jonka kanssa myös haluaisi olla. Eli jos en ehdi tänne jatkuvasti päivittää tunnelmiani, älkää huolestuko. Tilanne korjaantuu viimeistään kun päästään Lontoon kisakylään turnauksen alkua odottelemaan.

Räjähtävän voiman kausi päättyi viime viikolla (viime kirjoituksessa nimitin sitä virheellisesti väärällä nimellä) ja nyt alkaa nopeuskausi eli kilpailukauden toinen osa jota tehdään vielä Lontoossakin ennen varsinaisten pelien alkua. Mitä pitemmälle räjähtäväkausi kesti, sitä enemmän aloin päästä fiiliksiin sen kanssa ja tykätä liikkeistä. Ensimmäistä kertaa elämässäni (kait, lapsuutta ei lasketa) tunsin olevani diesel-veturin sijaan joskus edes nopea ja räjähtävä. Tunne kropassa oli mahtava kun se alkoi totella nopeammin ja jaksoikin tehdä. Etenkin juostessa intervalleja pääsi nauttimaan ihan uudenlaisista fiiliksistä kun keho toimi uudella tavoin ja olo oli kiihdytyksistä huolimatta mahtava ja energinen. Tätä on vaikea selittää, mutta olen positiivisesti yllättynyt siitä mihin kroppani pystyy. Olen elämäni kunnossa ja osaan nauttia siitä. Toivottavasti nämä treenit näkyvät pelatessakin, en ainakaan nää mitään syytä miksei niin olisi.

Viime viikolla mittailtiin heittojen voimakkuutta treeneissä ja ihmetys oli suuri kun selvisi että heittoni ovat nopeutuneet 6km/h edelliseen mittauskertaan (huhtikuuhun) verrattuna. Heitot mitattiin vielä pelissä niin etten tiennyt niitä mitattavan ja jäi sellainen fiilis, että välistä heitän tuotakin kovempaa nykyään. Ilouutisen lisäksi sain aivan mahtavia vinkkejä siitä, miten onnistuisin heittämään vielä kovempaa. On helpottavaa kun on vihdoin jokin konkreettinen asia, jota lähteä miettimään ja kehittämään. Tavoitteena on nyt panostaa heittoa edeltäviin askeleisiin. Niihin pitäisi saada tuota juuri treenattua räjähtävää voimaa ja nopeutta. Haasteena on saada heittokäsi pidettyä edelleen mukana liikkeessä jotta nopeampi vauhdinotto olisi hyödyksi. Blondina tuollainen viilaaminen ja heittotekniikan miettiminen on haastavaa, mutta yritän nyt ainakin kovasti kehittyä.

Leiriltä uskoa tulevaan

Kuukausi lähtöpäivään, 5vko ja 4päivää ensimmäiseen otteluun Lontoossa

Aika menee karmean nopeasti. Ensi viikolla olisi mentävä töihin ja lähtöönkin on hurjan vähän aikaa. Mittaan aikaa usein vertaamalla menneeseen ja tänään on yhtä pitkä aika lähtöön kuin on juhannuspäivään. Huimaa. Paljon on vielä tehtävää mutta toisaalta kauheasti ei enää saa tehdä vaikka kuinka mieli tekee. Lepopäivä on oltava vähintään kaksi viikossa ja salitreenin saa tehdä kahdesti viikossa vain. On hyvä, että mulle on annettu tällaisia tarkkoja määreitä koska muutoin olisi vaikea hillitä itseä. Haluaisin juosta paljon lenkkiä, mutta nyt ei saisi kuin tehdä intervallitreenin maalipalloharjoitusten loppuun. Pelkään että alan pulskistua ja jotenkin on edelleen huono omatunto laiskottelusta jos teen kuten käsketään.

Viikonloppuna oltiin Lahdessa maajoukkueleirillä. Onneksi sain monta hyvää treeniä alle ja nyt viime viikolla kadoksissa ollut motivaatio ja itseluottamus ovat taas palanneet. Heittoa kehuttiin kovemmaksi kuin ennen ja itselläkin on siitä parempi fiilis. Tarkkuus on pysynyt ellei peräti parantunutkin ja se on hienoa se. Jengaheittoon alkaa tulla oikeanlaista kontrolloitua meininkiä eli se on enemmän mun hallinnassa kuin ennen. Puolustuksessa pääsi nauttimaan todelliseen joukkuepelaamisen tunteesta kun alkaa tuntea pelikaverinsa niin hyvin, että tiedetään ilman sanojakin mitä pitää tehdä. On mahtavaa kun pääsee siihen tunteeseen, että ollaan yksi joukkue ja kaikki jotenkin vain toimii yhteen. Koska asumme eri puolille Suomea, tällaista treeniä todella tarvitaan ja tunne tälläisestä joukkuepelaamisesta on aika harvinaista herkkua. Jouduin pelaamaan paljon oikeassa laidassa joka ei ole oma paikkani ja se vähän rapautti itseluottamusta puolustuksen suhteen. Sillä puolella olen huonompi pelaaja niin heittäessä kuin puolustaessanikin enkä osaa täysin sinne oikein orientoutuakaan.

Leirillä pelattiin paljon ja erilaisia harjoitteita oli varsin vähän. Mukavaa oli jälleen huomata, että kroppa kestää nykyään leirit oikein hyvin eikä tänään ollut lainkaan niin jähmeän kipeä olo kuin mitä vielä puoli vuotta sitten leirien jälkeen on ollut. Tänään tekisi mieli jo oikeastaan treenaamaan, mutta pakko jarrutella tässäkin.

Säät eivät ole oikein olleet mulle suotuisia. Suoraan sanottuna alkaa huumorintaju loppua tämän asian suhteen. Viime viikolla, kun olin pari päivää ihan lomailemassa sukulaisissa, satoi käytännössä koko ajan. Viikonloppuna olisi ollut hyvät ilmat, mutta silloin oltiinkin sitten leirillä. Ja nyt tämä viimeinen kokonainen lomaviikko näyttää ainakin alkavan varsin kosteissa tunnelmissa. Olen siis väärään aikaan väärässä paikassa tänä kesänä...

Tällä hetkellä Lontoo pyörii mielessä lähinnä vain käytännön järjestelyjen osalta. Vain pelitreeneihin mennessä ja sieltä takaisin tullessa tulee mietittyä paralympialaisissa pelaamista ja tehtyä jonkin sortin henkistä valmistautumista siihen puoleen. Lähinnä olen miettinyt mitä kaikkea tekemistä otan reissulle mukaan, jännittänyt tulevan varustekassin sisältöä (millaisia vaatteita ja mahtuvatko ne päälle), Juuson hoitojärjestelyjä ja työkuvioiden hoitoa pitkän loman ajalta. Juuson suhteen päätettiin sittenkin, että poika lähtee miehen mukaan Lontooseen muutamaksi päiväksi. Toiveissa olisi tietenkin, että ehtisin itsekin nähdä hänet mutta ainakin hän saa olla silloin isänsä kanssa eikä erosta tule liian pitkää pienelle miehelle.

Tämän viikon nautin vielä nopeusvoimakaudesta. Ensi viikolla alkaa viimeinen kausi salilla ja sen aiheena onkin sitten selkeä heikkouteni eli nopeus. Pelitreenejä on kahdesti viikossa, harmittaa vain, että kaikki treenimme ovat puulattialla. Maalipallossa on suuri merkitys lattiamateriaalilla, torjunnat ja heitot ovat erilaisia riippuen lattiasta ja nyt tilanne on niin surkea, ettei me päästä treenaamaan Lontoon kaltaisella taraflexillä ollenkaan ennen Lontoota. Yksi vuorokauden reissu tehdään sentään Ruotsiin treenaamaan joten nyt on vain pakko toivoa, ettei siellä tarttis pelata puulla. Tämä lattia asia harmittaa todella sillä nyt pitäisi viilailla noita rankkariheittoja kisakuntoon eikä se oikein onnistu vääränlaisella lattialla. Eikä heittoihin muutenkaan saa samaa tuntumaa kun lattia vaihtelee. Kaikki maajoukkueleiritkin on puulattialla joten hiljaista on treenaaminen.

Heitto ja motivaatio kateissa

Tämä treenaaminen ja kilpailuihin valmistautuminen taitaa olla tällaista jatkuvaa vuoristorataa. Ainakin mulla näyttää fiilikset menevän jatkuvasti ylä- tai alamäkeen. Joukkueen valintojen jälkeen leijailin pari viikkoa pilvissä kun olin niin innoissani Lontooseen lähdöstä. Nyt olen taas jykevästi maanpinnalla, polvia myöten asfaltissa. En tiedä onko tämä tyypillistä urheiljoillekin tai naisille, mutta mulle ainakin hyvin tyypillistä. Oma usko tekemiseen ja taitoihin ei vain pysy mitenkään korkealla, ainakaan tällä palautteen ja ohjauksen määrällä.

Tällä hetkellä oma heittotekniikka on se, joka ärsyttää ja ajaa epätoivoon. Voimaa yläkropassa olisi, ainakin jos vertaa muihin pelaajiimme tai keskivertoon ikäiseeni naiseen, mutten vain saa sitä voimaa käytettyä heitossa. Uskon, että olen jo aika hyvin päässyt eroon käteni ongelmasta eli kämmen ei käänny enää vinoon heiton aikana kuten keväällä kävi. Tästäkään en toki voi olla varma kun ei mitään palautetta asiasta ole keneltäkään näkevältä saanut. Mutta oma fiilis on se, että käsi on suorana nyt. Joku siis heitossa mättää ja eniten ahdistaa se, etten tiedä mitä korjata tai työstää. Roiskin vain heittoja ja joskus se menee vähän paremmin, suurimmaksi osaksi samoin kuin aina. Luulin, että kämmenen suoristus ja loppuvaiheen tempauksen opettelu olisivat ratkaisseet heitto-ongelman ja lisänneet vauhtia heittoihini, mutta nyt kun nuo virheet on korjattu, heitot ovat edelleen masentavan hitaita. Tuntuu, etten yksinkertaisesti kehity.

En tiedä miten tästä eteenpäin pääsisi. Ei riitä, että olen hyvä puolustaja ja henkisesti nyt vahva kentällä. Pitäisi osata myös heittää ja pelkään pahoin, etten sitä opi. Pitäisi olla joku jolla olisi aikaa ja halua katsoa heittoani ja neuvoa eteenpäin, sellaista ei vain ole tarjolla. Ja toisinaan iskee taas epätoivo omasta iästäkin, olen kait oikeasti liian vanhakin mitään oikeasti oppimaan, fysiikka ei vain pelaa enää samalla tavoin.

Harmittaa lähteä Lontooseen vain vaihtopenkille istumaan, mutta siihen täytyy varautua ja sen kanssa elää. Ja kun ennakkoasenne on se, etten ole hyvä enkä saa peliaikaa, on motivoituminen kovaan treenaamiseen vaikeampaa. On löydettävä syy lähteä salille, pelaamaan ahdistavan kuumaan urheiluhalliin, käyttämään tähän kaikkeen kesäloman hupenevia tunteja ja rahaa.

Onhan tämä kaikki sen treenaamisen arvoista. Kyllähän mun pitää olla ylpeä kun valittiin joukkueeseen ja treenata, koska aina vaihtomiehiäkin tarvitaan. Aina voi sattua jotain ja silloin voi olla, että juuri mut valitaan kentälle (nyt en tosin tiedä miksi niin kävisi). Olen ihan innoissani oikeasti edelleen lähdössä, nyt vain oma usko horjuu ja tämän arjen pyörittäminen heikommalla itseluottamuksella on hankalempaa.

Lähden huomenna muutamaksi päiväksi Juvalle sukuloimaan ja rentoutumaan. Kaksi pelitreeniä jää väliin, mutta tällä hetkellä se ei harmita enää yhtään niin paljon kuin vielä jokin aikaa sitten uskoin. Nyt tuntuu, etten sielä kuitenkaan mitään oppisi eikä siitä mitään hyötyä mihinkään olisi. Lapsellista pessimismiä, mutta minkäs teet. Viikonlopuksi on aika sitten koota itsensä ja suunnata Lahteen maajoukkueleirille. Luvassa lyhyitä treenisessioita, vähän ruokaa ja varmaankin joukkuepelaamisen treenausta.

Jänskättää, pelottaa, itkettää, naurattaa, laulattaa

Nyt, kun paralympiajoukkueen valintojen tiedottamisesta on kulunut viikko, alkaa ajatus Lontooseen pääsystä olla jo selkiö päässänikin. Lontoo tulee mieleen milloin missäkin ja aina silloin vatsanpohjaa kutittelee mukavasti. Turnaus jänskättää, mutta samalla en malttaisi odottaa, että sinne pääsen. En nyt siis panikoi koko ajan tulevaa miettien, mutta mukavasti ajattelu mieltä kutkuttaa.

Toisaalta elokuun ajatteleminen nostaa stressitasoja ja suruakin mieleen. Faktahan on, että mulla on hoitovapaata jäljellä enää kolme viikkoa. Juusosta eroaminen päiviksi tuntuu isolta pelottavalta askeleelta. Vaikka janoankin sitä, että pääsen tekemään töitä, asioita joista pidän ja johon olen saanut koulutukseni, pelkään millaiseksi arki muotoutuu. En halua olla kiireinen äiti joka juoksee töistä treeneihin ja tulee väsyneenä kotiin juuri ennen pojan nukkumaaanmenoa. Mutta siihenhän tämä taitaa olla menossa Lontoon reissuun saakka, eikä senkään jälkeen mikään palaa enää entiselleen. Ja Lontoon kisojen ajaksi Juuso pitää jättää kokonaan Suomeen, eroa edessä melkein kolme viikkoa. Niin kauan ei musta tuon ikäisen ole hyvä olla erossa omasta äidistään, se tuntuu todella väärältä. Tätä puolta turnauksesta en suoraan sanottuna halua vielä ajatella. Jotenkin sitä täytyy prosessoida ja siihen valmistautua, mutta vielä en halua.

Listalla, johon olen kerännyt kaikki jutut mitkä haluan tehdä ennen töihin paluuta, on vielä paljon kohtia. Erinäisten siivoamisten ohella pitää vielä arkistoida papereita, järjestellä kaikenlaista ja käydä mm. Juuson kanssa picnicillä. Nyt olisi parasta vain lopettaa päivien laskeminen ja keskittyä kulloiseenkin hetkeen. Yritän suunnitella viikoista mahdollisimman vähän ja tehdä asioita fiiliksen ja säidenkin mukaan. Tällainen, lähes mielijohteiden mukaan eläminen, ei olisi vielä vuosi sitten multa onnistunut, mutta hoitovapaan loppupuolella olen oppinut tekemään yhä väljempiä suunnitelmia elämääni. Nyt teen harjoituspäiväkirjaan vain suunnitelman siitä, minä päivinä treenaan mitäkin ja jätän siihenkin vähän väljyyttä. Muu ohjelma hahmottuu vähitellen.

Hoitovapaan lähetessä loppuaan ristiriidat urheilun ja äiti-roolini välillä ovat taas lisääntymässä. Nyt tuntuu, että kaikki aika jonka vietän urheillessa, on poissa siitä rajallsiesta ajasta, jonka Juuson kanssa saan olla. Menetän jonkun kallisarvoisen hetken ihanan poikani elämästä niin proosalliselta kuin tuo näin kirjoitettuna kuulostaakin. Pakostakin mietin koko ajan, miten ehtisin revetä toisaalta tekemään enemmän treeniä nyt kun kisat lähestyvät ja toisaalta tekemään Juuson kanssa kaikkea sitä, mikä ei kuukauden päästä ole enää mahdollista. Lisäksi olisi kiva viettää kesää hieman matkustellenkin. Vanhempien mökillä on ihanan rentouttavaa, mutta rajoitan reissumme sinnekin vain pariin päivään jotteivat liian monet treenit jää väliin. Nyt suunnitelmissa on matka Juvalle kummitätini luokse ja punnitsen ankarasti, kuinka monta päivää pystyn hyvällä omallatunnolla skippaamaan urheilusta.

Joskus sitä toivoisi, ettei olisi perhettä lainkaan niin olisi helpompi keskittyä hyvillä mielin urheiluun. Toisinaan taas tuntuu tyhmältä panostaa näinkin paljon aikaa ja rahaa urheiluun kun on saanut elämäänsä niinkin uskomattoman ihmeen kuin oman suloisen pojan joka kasvaa hurjaa vauhtia koko ajan.

Vahvempi kuin koskaan

No niin, nyt on pahin pyykkivuori pesty, koti laitettu taas  mieleiseen jamaan ja Juusonkin äiti-ikävää hoidettu sen verran, että ehdin tämän bloginkin ääreen hetkeksi istahtamaan. Viikonloppuna pelailtiin siis Madridissa maalipalloturnauksessa. Naisjoukkueita oli kaikkiaan vain viisi mukana, mutta hyviä pelejä ja kokemuksia silti varmasti saatiin koko joukkue. Lämpöä ei ollut liikaa, vähemmän mitä varmaan siihen aikaan yleensä ja kaikki sujui aikastalailla mukavasti. Finaalissa Venäjä vei voiton niukasti 2-1 lukemin joten meille heltisi kisoista hopeaa.

Pelkäsin ennakkoon, että ongelmakohtinani turnauksessa olisi tuo lämpö, kisajännitys ja pitkät päivät. Kisahalli oli parin minuutin kävelymatkan päässä asuntolalta joten oli luksusta ettei tarvinnut notkua pelihallilla koko päivää. Pelihallissa oli törkeän kuuma ja huono ilma, mutta jotenkin se häiritsi melkeimpä enemmän vaihtopenkillä istuessa kuin kentällä jossa sitä ei vain ehtinyt miettimään. Raskainta reissussa oli ehdottomasti viimeisen vuorokauden odottelut. Finaalin päätyttyä meni kaikkiaan 34 tuntia siihen, että pääsin kotiovelle. Kun tästä ajasta suurin osa piti vain notkua vailla kunnon tekemistä tai edes mahdollisuutta olla ulkona, oli se hyvin raskasta.

Turnausjännittämisen suhteen tapahtui uskomattoman suuri edistysaskel jolaista en oikein ollut uskaltanut toivoakaan. Peleissä mulla oli hyvä fiilis koko ajan, en tärissyt, stressannut tai panikoinut missään vaiheessa. Pelaamisesta pystyi nauttimaan ja oikein janosin päästä kentälle. Kaikissa aiemmissa turnauksissa avausottelun aloituskokoonpanossa pelaaminen on ollut mulle tosi iso henkinen haaste enkä ole mielestäni kertaakaan onnistunut näissä peleissä hermostumiseni vuoksi. Nyt minut nimettiin aloituskokoonpanoon ja pelasin mielestäni erittäin hyvää ja tarkkaa peliä. Nyt suoraan sanottuna harmittaa, ettei meillä ole turnauksia ennen Lontoon paralympialaisia sillä sain aivan uudenlaista intoa ja paloa pelaamiseen Madridin reissun aikana. En tiennytkään että turnauksessa kentällä voi olla noin mukavaa.

En ole aivan varma, mikä oli suurin syy siihen, että pääsin kokonaan eroon hermostuneisuudesta. Ainakin nukuin turnauksen aikana hyvinkin ruhtinaallisia, yli  kahdeksan tunnin yöunia. Lisäksi meillä oli jokaisella oma huone joten sain olla ihan rauhassa niin halutessani. Lisäksi tein paljon töitä henkisen valmistautumisen ja rentoutumisen eteen. Olenkin täällä kertonut Jukka Harjun rentoutuskurssista ja joogatunnista joista sain tarpeellista infoa rentoutumisesta ja meditaatiosta. Lueskelin myös hieman faktatietoa psyykkisestä valmistautumisesta kilpailuihin ja testailin erilaisia tapoja turnauksen aikana. Rennon hyvän fiiliksen aikaansaaminen pelatessa vaati etukäteistyötä ja vaivannäköä, mutta se kannatti ehdottomasti. Toki olisin voinut suoriutua vieläkin paremmin turnauksessa, heittää parempia heittoja ja liikkua puolustuksessa enemmän, mutta henkisesti olin huippukunnossa.

Käytännössä valmistauduin peleihin ja koko turnaukseen oman, hieman muokatun psyykkisen valmistautumisrituaalini avulla. Ennen turnauksen alkua tein pitemmän rentoutusharjoituksen ja saavutettuani rennon olotilan, tein mielikuvaharjoituksia ja valmistin itseäni tulevaan. Mietin valmiiksi mitä kaikkia hankaluuksia kisapaikalla saattaa tulla vastaan ja valmistin itseni niihin. Pelasin mielikuvissani maalipalloa jonkin aikaa ja varmistin, että suoritukset olivat puhtaita ja fiilis kokoajan hyvä. Lisäksi muistelin erittäin hyvin mennyttä peliä EM-kisoissa, jonka flow-tilan halusin muistaa ja ankuroida siihen hetkeen. Ensin oli ajatuksenani tehdä tällainen pitempi rentoutustreeni ennen jokaista peliä, mutta pian ymmärsin, että saavuttaakseni rennon mutta kuitenkin energisen tunteen, saatoin tehdä ennen peliä paljon lyhyemmän rentoutus- ja mielikuvaharjoitteen. Jo yhden viikonlopun aikana tämä henkinen valmentautuminen lyheni huomattavasti ja saavutin halutun sisäisen tilan hyvinkin pienellä vaivalla. Kentällä riitti, kun vedin kerran oikein syvään ilmaa ja ajatteli rentoutuksessa käyttämiäni lauseita niin sain hermostuneisuuden pois.

Nyt on siis erittäin hyvät fiilikset. Jännitin kisajoukkueen valintaa aika paljon, mutta sekin stressi pääsi niskanpäälle oikeastaan vasta turnauksen päätyttyä kun en enää jaksanut vastustaa ajatusten painetta. Nyt, kun kisajoukkue on julkaistu ja paikka Lontoon kisakoneessa varmistunut, olo on helpottunut. Enää ei tarvitse jossitella ja jännittää vaan voi rauhassa keskittyä treenaamiseen. Lisäksi on mahtavaa, että oma rooli joukkueessa alkaa vähitellen hahmottua. Tiedän, etten ole ns. ykköskokoonpanossa ja voin keskittää ajatuksia myös siihen, että tuen ykköstiimimme valmistautumista mahdollisimman hyvin.

Heinäkuun ajan treeniohjelmassa luvassa on räjähtävän voiman kausi. Nyt liikkeitä on vähemmän, on vain yksi ohjelma joka tehdään kahdesti viikossa. Lisänä aerobista treeniä nopeilla intervalleilleja kahdesti viikkoon, kaksi pelitreeniä ja pari vapaavalintaista treeniä viikossa. Tänään käytiin liikuntamyllyssä miesten kanssa tekemässä tuo saliohjelma ekaa kertaa yhdessä läpi ja täytyy myöntää, että onhan se oikein hyvää vaihtelua voimakauden jälkeen. Treeni perustuu kontrasteihin, ensin tehdään kuusi toistoa kovilla painoilla ja heti perään ilman taukoa räjähtävää liikettä samoille lihaksille esim. hyppien tai kuntopalloa heittäen. Ongelman muodostaa tässä kohtaa lähinnä se, ettei mulla ole paikkaa jossa voisin tehdä samaan aikaan tuon salitreenin ja kuntopallon heiton. Salillamme ei ole pallonheitto seinää joten joudun nyt puntaroimaan aika tarkoin, miten asian käytännössä hoidan.

LONTOOOOOO!!!!!

Tultiin viime yönä Suomeen Madridin turnauksesta. Reisusta on paljon kerrottavaa, mutta palaan siihen seuraavassa viestissäni. Nyt on vielä kamalasti hoidettavia asioita. Halusin vain tulla kertomaan tänne, että minut on valittu Suomen paralympiajoukkueeseen. Tämä äiti siis pääsee sinne Lontooseen. Lähtö 23.8 ja paluu 10.9. Olo on onnellinen ja ylienerginen. Nyt ei tarvitse enää jossitella ja jännittää, voi keskittyä olennaiseen.

Viikonlopun Madridin turnaus

Tässä pakkailun ja yleisen säätämisen välissä tulin tänne vain infotakseni muutamasta faktasta. Huomenna lähdetään siis klo 04 kohti Madridia ja maalipalloturnausta. Lämpöä on luvassa aivan liikaa joten todella raskaat olosuhteet tulevat olemaan. Itse en tosiaankaan ole mikään helleihminen, kun kotomaassa on yli 25c, istun mieluiten sisällä ja tuijotan apaattisena jonnekin kun en vain jaksa toimia tai ajatella ja olen kiukkuinen kuin ampiainen. Mutta nyt pitäisi siis pelata juu.

Turnausta voi seurata kisajärjestäjien mukaan osoitteessa www.goalball.es. Suomen otteluohjelma on seuraavanlainen:

Perjantai 29.6.
12.30 Iso-Britannia - Suomi /naiset
14.40 Suomi - Tanska /miehet
18.50 Suomi - Espanja /miehet
20.30 Suomi - Espanja /naiset
Lauantai 30.6.
11.10 Suomi - Portugal /miehet
14.50 Suomi - Ruotsi /naiset
18.10 Venäjä - Suomi /naiset

Sunnuntaina pelataan sitten sijoitusottelut aamupäivästä. 

Ajat ovat paikallisia, eli Suomessa kello raksuttelee tuntia enemmän.

Ei tällä kertaa tämän enempää. Aika rientää ja tehtävää on vielä paljon. Juusonkin kanssa olisi vielä kiva ehtiä olemaan, hän jo itkeskeli ettei tykkää olla ilman äitiä kun äiti lähtee.

Kesäisiä kuulumisia

Juhannusta on vietetty täällä varsin rauhallisissa merkeissä perheen kesken. Eilen Juuso pääsi ensimmäistä kertaa Linnanmäelle. Naivisti ajattelin, että koska jussina koko pk-seutu on niin tyhjillään, myös lintsillä olisi hyvää tilaa kiertää laitteissa. No eihän siellä tarvinnut jonottaa jos oli menossa ns. aikuisten laitteisiin, mutta kaikki lasten laitteet, etenkin nuo ihan pienimpien, vaativat välistä pitkänkin jonotusrupeaman. Onneksi meitä oli kaksi joten toinen saattoi jonottaa toiseen laitteeseen sillä aikaa kun toinen kävi Juuson kanssa muualla. Itse en laitteista pidä ollenkaan ja täytyy myöntää, etten yhteen lasten laitteeseen edes uskaltanut mennä. Tässä laittteessa Juuso kävi useammankin kerran koska se oli kuulemma niin hauska. No onneksi mies tykkää remuta laitteissa.

Huomenna lähdetään Nastolaan vanhempieni mökille. Pääsen treenaamaan nuorten lupaavien para-urheilijoiden kanssa heidän leirilleen Pajulahteen, joten ei mökkeilystäkään pelkkää loma ole odotettavissa. Pelitreenejä muutama alkuviikkoon, sitten hierontaan ja torstai aamuna lähtö Espanjaan maalipalloturnaukseen. Viime viikot ollaan treenattu yhdessä miesten kanssa ja on oikein piristävää päästä välillä leirille nauttimaan ohjatuista treeneistä. Miesten kanssa pelaaminen on varsin erilaista kun torjuntoja ja heittojakin tulee vähemmän kuin normaalisti ja pelaaminen on muutenkin aika erityyppistä. Maalipalloilijoissa taitaa olla vähän liian monta herrasmiestä kun eivät oikein uskalla heittää sinne, missä tietävät olevan naispelaaja. Ihan ymmärrettäväähän se sinänsä on kun miehet heittävät niin paljon kovempaa, mutta turhauttavaa se samalla on koska pelaamisesta tulee varsin tylsää eikä torjuntatreeniä tule.

Joo turnaukseen tosiaan pitäisi alkaa vähitellen orientoitumaan. Tosin turnaus on aika pieni ja matseja taitaa meillä olla vain viisi koko viikonlopun aikana. Hölmöintä reissussa ovat kuitenkin lentoajat. Viimeksi luulin että Malmön reissun aikataulu olisi ollut rankka, mutta nyt kyllä mentiin taas pitemmälle. Pelit alkavat perjantaina, mutta me starttaamme Helsinki-Vantaalta jo torstai aamuna klo 06. Turnee loppuu puolen päivän aikaan sunnuntaina, mutta kotiin päästään vasta maanantai iltana myöhään. Lentokenttäelämää ja yleistä hengailua on siis luvassa, mutta tähänkään ei auta kuin sopeutua ja asennoitua ennalta.

Mietiskelin tuossa kuinka paljon olenkaan muuttunut viimeisen vuoden aikana. Montaakaan yhtä radikaalia "muodonmuutosta" en elämäni varrelta muista. Lähin vastine taitaa olla Juuson syntymä, äitinä kaikkeen suhtautuu niin eri tavoin. Nyt olen jotenkin totaalisesti hurahtanut jo itse urheiluun ja saanut toimintaani vahvan tavoitteellisuuden ja kunnianhimon. Haluan aivan uudella tavalla kehittyä maalipalloilijana. Tavoitteeni näkyy oikeastaan kaikessa, siinä mitä syön, miten toimin ja jo ihan siinä, miten ajattelen. Aika hurjaa oikeastaan kun nyt tarkemmin miettii.

Syömisen terveestä tarkkailusta on tullut tosi nopeasti ihan normali osa arkea. Ei vaadi mitään erityisponnistelua suunnittella ateriarytmiä, syömisiään ja juomisiaan vaan tavoitteet ja tieto oikeasta on takaraivossa ja toimii ajattelemattakin niin kuin pitää. Ennen olen ollut ikuinen retkahtaja joka on tehnyt lupauksia paremmasta elämästä ja retkahtanut sitten taas aika nopeasti vanhoihin kuvioihin,s yömään vaaleaa leipää, sokeria ja vähän kasviksia. Yksi syy siihen, että olen nyt onnistunut tekemään luonnollisemman muutoksen on kait se, että sallin itselleni myös herkut ja ennen retkahduksina pitämäni asiat. Nyt kun olen ns. vapaalla, eli kavereiden kanssa tms. ulkona arjesta, voin sallia itselleni jäätelön, croissantin tai pasta-annoksenkin jos siltä kehossa tuntuu. Tällöinkin olen huomannut, etteivät määrät herkuissa ole enää samoja kuin ennen, tyydyn vähemkpään eikä aina edes tee mieli mitään. Arjessa, jota elämäni kuitenkin 90% on, syön ja juon taas kuten kuuluukin ja pystyn selättämään makeanhimon entiseen verrattuna ihan älyttömän helposti.

Toiminnallisesti elän nyt ihan erityyppistä elämää kuin ennen. Sen lisäksi että urheilukertojen määrä viikossa on kolminkertaistunut vanhaan verrattuna, niiden laatu ja tavoitteeliisuus ovat tietenkin ihan eri tasoa. Kaikki treeni pyrkii tiettyyn päämäärään, pelaamisen kehittämiseen ja on mahtavaa seurata kuin omasta kehosta on muovautunut ihan erilainen. Ennen saattoi olla niin, että käytyäni jossain urheilemassa, olin koko loppu päivän ihan kuitti tai jouduin ikäänkuin säästelemään voimiani tulevaan treeniin. Nyt on treenaamisesta huolimatta koko ajan energinen olo ja teen treenien ohella paljon enemmän kaikenlaista kuin ennen. Kunnon parantumisen lisäksi on ollut ilo huomata kuinka vartalo on kiinteytynyt ihan silmissä. Hassuinta on, että vaikka vaatekoko on pienentynyt yhdellä, ei painoa ole pudonnut kiloakaan. Lihastahan siihen tilalle on sitten tullut eli ei tässä nyt vieläkään missään painoindeksin alapäässä olla tosiaankaan.

Ajattelutapojen muutoksen uskoisin johtuvat jo ihan siitä, että kunto on parempi ja energiaa enemmän. Olen paremmalla tuulella ja positiivisempi kuin ennen. Lisäksi pääni kestää ehkä enemmän kiukuttelevaa Juusoa tai epäonnistumisia kuin ennen kun pääseen nollaamaan pollan aina säännöllisin väliajoin. Olen ihminen joka vaatii aina jonkinlaisia päämääriä elämäänsä ja jos niitä ei ole, olen jotekin hukassa jo ihan itsenikin kanssa. Päätökseni ajatella positiivisemmin on mielestäni onnistunut nyt jo paljon paremmin kuin vielä ihan kuukausikin sitten. En ota asioita enää ihan niin kovilla kierroksilla ja pääsen nopeammin ylös negatiivisten ajatusten kierteestä.

Nyt, mitä ehkä eniten kaipaisin itseeni, olisi kyky reflektoida paremmin omaa toimintaa. Kun pelitreeneistä suurin osa tapahtuu itsenäisti, eli niin ettei paikalla ole vetäjää, on varsin turhauttavaa kun ei osaa ollenkaan ymmärtää omaa pelaamistaan itse. En osaa kehittyä (ainakaan tietoisella tasolla) kun kukaan ei anna palautetta kun en tiedä mitä teen oikein jos asia onnistuu tai mitä väärin jos ei onnistu.

Lontoon kisajoukkueen julkistamiseen on enää 9 päivää. Jännittää ja pelottaa, mutta olen torjunut tämän asian ajattelun. Sen tietää sitten.

Tällaista tällä kertaa. Pitkästä aikaa kuuntelin musaa tätä kirjoitellessani. Taustalla soi Mikko Herrasen ensimmäinen soololevy joka ilmestyi tällä viikolla. Ei ihan helppoa musiikkia, mutta loistavia sanoituksia ja eihän kaiken tarvitsekaan olla niin valmiiksi pureskeltua.

Tietoa rentoutumisesta ja hyvästä olosta

Vastustuskyvyn parantamisesta on tullut se aihe, jonka tiimoilta tähän blogiin päädytään kaikkein eniten googlen kautta. Hassua, mutta tavallaan ihan ymmärrettävää sillä varmasti monet painivat samanlaisen flunssakierteen kourissa kuin minä viime syksynä ja talvella. Kannustukseksi heille täytyy sanoa vain, että ymmärrän täysin sen tuskan ja ärsytyksen jota tuo kierre aiheuttaa, mutta uskon myös että Harjun neuvoilla, omalla tahdolla ja asenteella voi tuosta kierteestä päästä pois. Eivät ole varmasti ainoat keinot, mutta minulla toimivat. Tärkeintä on, ettei itse luovuta ja antaudu flunssalle heti kun ensimerkit ilmenevät. On päinvastoin uskottava, että kroppa pystyy tappamaan ne pöpöt heti ja annettava itselle parantumiselle heti aikaa. Superfoodeja suosittelen edelleen. Maca on karmean makuista, mutta toimii. Gojista oppii tykkäämään nopeasti ja käytän niitä nykyään makeanhimon voittamiseen. Tulsia on musta paremman makuista kuin maca ja sopii urheilijalle muutoinkin hyvin.

Kahden viikon päästä pitäisi olla sitten tiedossa Lontoon joukkueen kokoonpano. Jänskättää kun ajattelenkin asiaa mutta nyt täytyy vain keskittyä treenaamaan ja valmistautumaan Espanjan turnaukseen ensin. Sen jälkeen sitten katsotaan, miten tämän kotiäidin käy. Jos tulen valituksi, täytyy heti heinäkuun alussa alkaa henkisesti valmistautumaan aivan uudella tavoin paralympialaisiin ja fyysiseen treeniinkin tulee varmasti vielä lisäbonusta. Ajatusta ja tavoitteita on lisättävä toimintaan niin että harjoittelusta saa maksimaalisesti irti. Jos taas en tule valituksi, no sitä en ehkä halua ihan kauheasti vielä ajatella. Mutta silloin taidan ottaa heinäkuun, viimeisen hoitovapaakuukauteni paljon rennommin ja ennenkaikkea lomailun kannalta. Silloin vaarana taitaa olla lähinnä ruokavalion huonontuminen ja vatsan kasvu herkkujen syönnistä. Maalipalloa olisi silti syytä jatkaa jotta voisin auttaa kavereita parhaalla mahdollisella tavalla Lontooseen valmistautumisessa.

Mutta palataanpa hetkeksi viime viikkoon jolloin mulla oli tuo jooga/rentoutusteema. Lauantaina olin Jukka Harjun Rento keho, rento mieli -kurssilla ja opin taas paljon itsestäni ja kehosta ylipäätään. Hyvänä kertauksena tuli taas tietoa ravinnosta ja sen vaikutuksesta psyykkiseen ja fyysiseen toimintakykyyn. Tavoitteenihan oli saada eväitä kilpailujännityksen hallintaan ja paljon siihen liittyvää opinkin. Ensinnäkin on aivan selvää, etten nykyisillä stressitasoillani pysty parhaaseen mahdolliseen suoritukseen kentällä. Stressin fysiologiset vaikutukset käytiin hyvin läpi eikä hyvältä suorituskyvyn kannalta tietenkään näytä. Flow-tila, johon pelatessani aina pyrin koska silloin tulokset ovat parhaita ja fiilis mahtava, on mahdollista saavuttaa vain rennon fiiliksen kautta. Jännittyneenä keskittymiskyky on huono ja elimistö poikkeustilassa jossa mm. ruoansulatus ja immuunijärjestelmä ovat säästöliekillä ja kehossa on liikaa adrenaliinia ja muita hormoneja.

Aluksi teimme perinteisen about 15min pitkän rentoutusharjoituksen jossa jännitettiin ja rentoutettiin lihaksia. Tämä toimii mulla tosi hyvin, Lisäksi rentoutettiin visualisoinnin kautta ja tämän uuden rentoutustavan aion myös ottaa käyttööni. Harjun vetämänä normaaliakin paremmin. Harmi vain, etten itse onnistu luomaan samanlaista tunnetta silloin, kun teen harjoitusta yksinäni. Sitä täytynee opetella ensin tutussa ja turvallisessa paikassa kun olo on rento jo valmiiksi. Hyvä pointti oli, ettei ajatuksia kannata väkisin pakottaa rauhoittumaan vaan pyrkiä siinäkin rauhallisuuteen ja hitauteen. Itse aina jotenkin suutun kun ajatuksia alkaa pyöriä päässä rentoutumisen aikana ja välillä suorastaan runnon niitä hiljenemään. Tieto, että ajatusten karkailu on normalia oli helpottava, nyt vain harjoittelemaan!

Meditaatiota harjoittelimme myös ja muistini mukaan tein sitä ekaa kertaa eläessäni. Se vaikutti tosi vaikealta itselleni, rentoutuminen oli paljon helpompaa kuin valppaana oleminen ja omien ajatusten huomioiminen. Mutta mitä enemmän Harju meditaatiosta puhui, sitä vakuuttuneempi olen sen tarpeellisuudesta itselleni. Jotta saisin omaa ajatteluani, reaktioitani ja toimintaani muutoinkin positiivisemmiksi ja rauhallisemmiksi, täytyisi minun oppia tuntemaan mieleni paremmin ja siihen meditaatio sopisi erinomaisesti. Kun pystyisin ulkoistamaan ajatteluni ja tunteeni, pystyisin varmasti toimimaan rauhallisemmin ja purkamaan jännitystiloja.

Hyvänä kertauksena käytiin läpi myös takareisien ja lonkankoukistajien vaikutus selkään ja muuhun toimintakykyyn. Tätä videota en olekaan tänne vielä linkittänyt joten teen sen nyt: http://www.youtube.com/watch?v=hhz63Qo1ADY videolta löytyy hyvät ohjeet näiden ongelmakohtien venyttämiseen. Lonkankoukistajat on itsellä todella kireinä juoksutreenien ja mäkisen lähiympäristömme vuoksi ja näitä venytyksiä mun pitäisi tehdä säännölisesti. Alaselän kipuilut varmasti johtuvat lonkista. Lisäksi jos ketä kiinnostaa hyvät selkä ja vatsalihasliikkeet, tässä toinen video niistä: http://www.youtube.com/watch?v=t_pN4nglzu8 

Luennolla oli maisteltavana myös jännää kahvin ja teen sekoitukselta maistuvaa ja tuoksuvaa Dandy Blend nimistä juomaa. Se on huomattavasti paljon terveellisempää kuin kahvi, joten jos kellä halua päästä kahvista eroon, tässä hyvä vinkki. Kun sekaan laittoi yhden tipan vanillan makuista nestemäistä steviaa, oli juoma musta hyvän makuista. Itse tosin en juo kahvia joten en tiedä miten sillä oikeasti voisi korvata kahvin. Nestemäinen stevia oli itselleni ehkä mielekkäin tuttavuus ja taidan ensi kerralla tilata sitä iherbistä. Ei tarvitse sokeria laittaa kun tätä laittaa.


Nyt käynnistyi viimeinen maksimivoimaviikko. Taidan tehdä vain kolme salitreeniä tällä viikolla, keskityn enemmänkin laatuun kuin määrään koska lihakset on jo nyt aika kovilla. Uskon kuitenkin, että voimaa on tullut lisää, ainakin tekniikka on parantunut ja alun lihaskipeydet väärien liikeratojen vuoksi ovat jääneet pois. Lenkkipolulle kaipaan jo kovasti ja taidan tällä viikolla tehdä yhden kevyen juoksulenkinkin. Palloilua on luvassa tänään kolmen tunnin verran joten toivotaan että saadaan pelaajia paikalle. Juhannus ollaan pääkaupunkiseudulla joten silloinkin voi treenejä tehdä aika normisti.

Vapaaehtoisesti epämukavuusalueelle

Urheilutantereella on nyt ollut viime ajat vähän hiljaisempaa kun on pitänyt keskittää ajatuksia ja voimavaroja toisaalle. Juuson päivähoitopäätös on tuottanut paljon harmitusta ja pahaa mieltä eikä asiasta vääntäminen ja eri tahoille soittaminen näytä edelleenkään tuottavan tulosta. En asiaa tässä nyt sen enempää kaikille avaa, toteampa vain että Espoon kaupungin päivähoitopuolella kyllä asenteissa olisi vähän päivittämisen tarvetta. Lisäksi olen tämän viikon ajan operoinut pihamme parissa, tavoitteena saada vihdoin pihastamme viihtyisä ja kaunis paikka. Monta leppää, pensasta ja rikkaruohoa on maasta revitty, uutta istutettu ja kalusteitakin maalattu ja viikonloppuna varmaan saadaan kaikki kuntoon.

Ihme tapahtui ja saimme sittenkin maalipalloon treenivuoroja kesäkuullekin. Nyt vuoroja on oikeastaan enemmän kuin riittävästi ja on vielä vähän epäselvää, missä ja milloin sitä nyt treenataankaan kun paikkoja on pari tarjolla. Eilen treenattiin ekaa kertaa Solvallan urheiluopistolla ja sali oli kyllä kaikinpuolin mielenkiintoinen. Ensinnäkään kyseisessä paikassa on selvästi haluttu säästää opasteiden teossa ja pystytyksessä joten kesti muutaman tovin että löysimme oikean rakennuksen (vaikka etsijöinä oli kourallinen näkövammaisia ja pari taksinkuljettajaa). Salin akustiikka hämäsi mua todella paljon ja pelaaminen tuntui kait siksikin joten todella kummalliselta. Maalipallossa lattian materiaalilla ja tilan akustiikalla on suurikin merkitys, ainakin itsellä uusi pelihalli vaatii varsin paljon totuttelua ennekuin siihen saa kunnnon tuntuman. Korvan on opittava kuulemaan juuri sen hallin tai salin ympäristön jotta pelaaminen on luontevaa ja lattiamateriaali vaikuttaa heittojen luonteeseen ja torjuntaan paljon. Liukkaalla lattialla torjunnoissa liukuu paljon pitemmälle vähemmällä vaivalla mutta jos on tottunut pelaamaan nihkeällä lattialla, voi helposti liukua pallon ohi sitä torjuessaan eli menee liian suurella voimalla palloa torjumaan ja on siksi väärässä kohtaa kun pallo tulee kohdalle.

Pelitaukoa oli ehtinyt kertyä muutama viikko eikä pelaaminen taaskaan oikein kulkenut tauon jäljiltä. Salin lisäksi ongelmia aiheutti jalkapöydän ruhjevamma. Joskus nimittäin ajatus ja teot ei aivan kohtaa ja tulee tehtyä kummallisia asioita. Salilla olin laittamassa jalkaprässiin painoja ja juuri kun olin ajatellut, että tuossa on nuo 50kg painot joita en jaksa nostaa telineestä pois, olin napannut painon käsiini ja se tippui osin jalkapöytäni päälle. Onneksi selvisin pelkällä säikähdyksellä. Painomötikkä vain hipaisi jalkaani ja jalasta on varsin vähän ollut haittaa.

Mahtavaa oli kun personal trainer teki mulle lämmittelyohjelman salitreeneihin. Tähän asti olen stressannut paljon siitä, lämmittelenkö liikaa vai liian vähän ja etenkin jos on ollut kiire, lämmittely on aiheuttanut päänvaivaa. Nyt, kun on yksi selkeä ohjelma joka pitää aina tehdä ennen treeniä, voi ajatukset (ja toisaalta voimatkin) keskittää itse treenaamiseen. On huojentavaa kun voi olla varma siitä, ettei vääränlainen lämmittely ainakaan lisää loukkaantumisriskiä.

Tämä viikko on virallisesti mulla jooga-teemaviikko. Keskiviikkona olin erään joogakoulun luennolla hyvästä unesta ja osallistuin samalla rentouttavaan yin-joogaan. Luennolla opin monta uutta ja hyödyllistä asiaa siitä, mitkä tekijät vaikuttavat uneen. Asiat olivat tavallaan ihan yksinkertaisia ja itsestäänselviäkin, mutta no niiden kertaaminen, terävöittäminen ja syventäminen olivat tarpeellisia. Joogatunnista uskoisin olevan ehkä eniten hyötyä kilpailujännittämisen kannalta. Yin-jooga on rentoutumista ja rauhoittumista ja siinä ei tehdä mitään liikkuvia harjoitteita vaan erilaisia vähän venyttelyn kaltaisia asentoja joissa ollaan 2-5minuuttia. En tosiaan ole mikään jooga ihminen, en osaa tyhjentää mieltäni ja keskittyä vain hengittelemään ja fiilistelemään, mutta tätä oli taas ihan hyvä harjoitella. Voisin ainakin yritää tehdä noita harjoitteita kotona tai turnausmatkallakin.

Huomenna olen menossa sitten viikon kohokohtaani, Jukka Harjun stressin hallinnan ja rentoutuksen tehokurssille. Sielläkin päästään tekemään joitain harjoitteita joten nyt mun kärsivällisyyttä koetellaan. Mutta on ihan hyvä joutua välillä omille epämukavuusalueille, se avartaa ja opettaa.

Jähmeää rauhoittumista

Nyt on kait sitten viimein luovuttava haaveesta päästä kesäkuussa pelaamaan. Vuoroa ei ole löytynyt, (en ymmärrä miten se voi olla mahdollista kun koulutkin on juhannukseen saakka auki) mutta tällä mennään ja tähän on tyydyttävä. Treeniaikatauluani suunnitellessa on vain kovin orpo ja hölmö olo. Tuntuu pöhköltä kun vaihtoehdot rajoittuvat lähinnä kuntosaliin, juoksuun ja lihashuoltoon. Tällä viikolla alkoi nimittäin maksimivoimakausi. Personal trainer neuvoi, ettei sen kanssa samaan aikaan kannata mennä jumppaan, corea ehkä lukuunottamatta, ja juoksulenkitkin pitää keventää pk-lenkeiksi. Nyt pitäisi keskittää kaikki voimat ja aika muutamaan voimatreeniin viikossa. Tehdä salitreeni niin kovilla painoilla kuin ikinä uskaltaa ja antaa kropan palautua kunnolla.

Kuulostaa ensi alkuun mahtavalta, nyt saa vetää lonkkaa, tehdä vähemmän treenejä ja nauttia kesästä. Mutta mutta, enpä taaskaan osaa olla tyytyväinen. Jotenkin olen niin asennoitunut tekemään koko kesän paljon töitä tämän projektin eteen ja toisaalta nyt on kauhean hyvät energiat päällä ja tekisi vain mieli lisätä nykyisiäkin treenimääriä. Nyt kun niitä pitäisi päinvastoin vähentää, en oikein tiedä mihin päiväni kuluttaisin. Ihan kummallista. Ihan kuin laiskottelisin ja lintsaisin. Kohta tehdäänv alinnat Lontooseen ja minä se vain vähennän treenejä ja pyörittelen peukaloita. Lisäksi olen kait jotenkin riippuvainen tuosta excel-taulukostani johon oikein himoitsen laittaa uusia treenimerkintöjä. Kuukauden liikuntaminuuttien saldo jäänee tältä kuulta karmean pieneksi enkä tiedä miten sen itselleni annan anteeksi.

Nyt pitäisi nauttia ja ajatella tämän olevan ikäänkuin kesälomaa. Heinäkuussa palloillaankin sitten kahdesti viikossa ja keskitytään aerobisen kunnon parantamiseen. Elokuusta on tulossa hmmm no kiireinen on lievä ilmaisu, mutta ainakin sellainen kun päivätyön lisäksi pitäisi treenata tosissaan, nähdä Juusoakin jossain vaiheessa ja kaikki viikonloput menee maajoukkueleireillä. Eli tätä rauhallisempaa jaksoa tulen kaipaamaan seuraavina kuukausina moneen kertaan, kadun moneen kertaan jos en nyt nauti.

 Pitäisi siis keksiä kaikenlaista kesälomatekemistä perheen kanssa niin ettei tämä aika ihan hukkaan mene. Lintsillä voisi ainakin käydä, Juuso ei koskaan ole siellä käynyt. En tiedä mitä tuo jätkänpätkä vielä niistä laitteista tykkää, mutta jo paikan katselemisessa varmasti riittää kummasteltavaa. Jossain eväsretkelläkin olisi kiva käydä ja maatilan eläimiä katsomassa. Mutta kun noita ei treeniohjelmassa lue, olen jotenkin niin huono saamaan mikään aikaan. Kotona riittäisi myös puuhaa, piha pitäisi uudistaa ja papereita, kaappeja ja varastoa olen luvannut (itselleni) järjestää kuntoon ennen töihin paluuta. Huh eli kyllä sitä ohjelmaa on vaikken urheilisikaan, pitäisiköhän laittaa tyynesti kalenteriin merkinnät niin tulisi myös tehtyä?

Maksimivoimakausi on alkanut varsin jäykissä (yllätys, yllätys) merkeissä. Olen vasta tehnyt kerran ala- ja ylävartalotreenit mutta lihakset meni jo ihan juntturaan. Maastavedon kanssa on ollut ongelmia koko ajan sillä olen aina ennen tehnyt vain pumpista tuttuja  maastavetoja suorin jaloin ja nyt kun piti tehdä niitä oikeita, en ole millään oivaltanut tekniikkaa. Toisena ongelmana on ollut kulmasoutu. Tiistaina ei pää kääntynyt lainkaan vasemmalle kun hartiat meni ihan tukkoon  salitreenin ansiosta. Eilen onneksi katsottiin personal trainerin kanssa nuo liikkeet läpi ja koin monta oivaltavaa hetkeä. Maastaveto ei oikein ole lainkaan sama liike kun se tehdään jalat koukistaen. On parempi ajatella se kokonaan eir liikkeenä niin tajuan, että sen pitää tuntua ennekaikkea reisissä ja takalistossa. Kulmasoutu oli onneksi korjattu pienellä muutoksella.

Mutta jäykkää siis on meininki tällä hetkellä täällä. Tänään ajatus on juosta kevyt palauttava lenkki ja venytellä taas kunnolla. Huomenna toivottavasti sitten ainakina jalat olisi kunnossa uutta voimatreeniä varten. Toivotaan nyt että tästä kaikesta on oikeasti hyötyä ja saan lisää voimaa.

Nyt on kait sitten viimein luovuttava haaveesta päästä kesäkuussa pelaamaan. Vuoroa ei ole löytynyt, (en ymmärrä miten se voi olla mahdollista kun koulutkin on juhannukseen saakka auki) mutta tällä mennään ja tähän on tyydyttävä. Treeniaikatauluani suunnitellessa on vain kovin orpo ja hölmö olo. Tuntuu pöhköltä kun vaihtoehdot rajoittuvat lähinnä kuntosaliin, juoksuun ja lihashuoltoon. Tällä viikolla alkoi nimittäin maksimivoimakausi. Personal trainer neuvoi, ettei sen kanssa samaan aikaan kannata mennä jumppaan, corea ehkä lukuunottamatta, ja juoksulenkitkin pitää keventää pk-lenkeiksi. Nyt pitäisi keskittää kaikki voimat ja aika muutamaan voimatreeniin viikossa. Tehdä salitreeni niin kovilla painoilla kuin ikinä uskaltaa ja antaa kropan palautua kunnolla.

Kuulostaa ensi alkuun mahtavalta, nyt saa vetää lonkkaa, tehdä vähemmän treenejä ja nauttia kesästä. Mutta mutta, enpä taaskaan osaa olla tyytyväinen. Jotenkin olen niin asennoitunut tekemään koko kesän paljon töitä tämän projektin eteen ja toisaalta nyt on kauhean hyvät energiat päällä ja tekisi vain mieli lisätä nykyisiäkin treenimääriä. Nyt kun niitä pitäisi päinvastoin vähentää, en oikein tiedä mihin päiväni kuluttaisin. Ihan kummallista. Ihan kuin laiskottelisin ja lintsaisin. Kohta tehdäänv alinnat Lontooseen ja minä se vain vähennän treenejä ja pyörittelen peukaloita. Lisäksi olen kait jotenkin riippuvainen tuosta excel-taulukostani johon oikein himoitsen laittaa uusia treenimerkintöjä. Kuukauden liikuntaminuuttien saldo jäänee tältä kuulta karmean pieneksi enkä tiedä miten sen itselleni annan anteeksi.

Nyt pitäisi nauttia ja ajatella tämän olevan ikäänkuin kesälomaa. Heinäkuussa palloillaankin sitten kahdesti viikossa ja keskitytään aerobisen kunnon parantamiseen. Elokuusta on tulossa hmmm no kiireinen on lievä ilmaisu, mutta ainakin sellainen kun päivätyön lisäksi pitäisi treenata tosissaan, nähdä Juusoakin jossain vaiheessa ja kaikki viikonloput menee maajoukkueleireillä. Eli tätä rauhallisempaa jaksoa tulen kaipaamaan seuraavina kuukausina moneen kertaan, kadun moneen kertaan jos en nyt nauti.

 Pitäisi siis keksiä kaikenlaista kesälomatekemistä perheen kanssa niin ettei tämä aika ihan hukkaan mene. Lintsillä voisi ainakin käydä, Juuso ei koskaan ole siellä käynyt. En tiedä mitä tuo pätkä vielä niistä laitteista tykkää, mutta jo paikan katselemisessa varmasti riittää kummasteltavaa. Jossain eväsretkelläkin olisi kiva käydä ja maatilan eläimiä katsomassa. Mutta kun noita ei treeniohjelmassa lue, olen jotenkin niin huono saamaan mikään aikaan. Kotona riittäisi myös puuhaa, piha pitäisi uudistaa ja papereita, kaappeja ja varastoa olen luvannut (itselleni) järjestää kuntoon ennen töihin paluuta. Huh eli kyllä sitä ohjelmaa on vaikken urheilisikaan, pitäisiköhän laittaa tyynesti kalenteriin merkinnät niin tulisi myös tehtyä?

Maksimivoimakausi on alkanut varsin jäykissä (yllätys, yllätys) merkeissä. Olen vasta tehnyt kerran ala- ja ylävartalotreenit mutta lihakset meni jo ihan juntturaan. Maastavedon kanssa on ollut ongelmia koko ajan sillä olen aina ennen tehnyt vain pumpista tuttuja  maastavetoja suorin jaloin ja nyt kun piti tehdä niitä oikeita, en ole millään oivaltanut tekniikkaa. Toisena ongelmana on ollut kulmasoutu. Tiistaina ei pää kääntynyt lainkaan vasemmalle kun hartiat meni ihan tukkoon  salitreenin ansiosta. Eilen onneksi katsottiin personal trainerin kanssa nuo liikkeet läpi ja koin monta oivaltavaa hetkeä. Maastaveto pitää ajatella kokonaan eri liikkeenä kuin aiemmin sillä senhän pitää tuntuakin ihan eri lihaksissa. Ja painoa piti laittaa paljon enemmän jotta liike tuli tehtyä oikein. Kulmasoutu oli onneksi korjattu pienellä muutoksella.

Mutta jäykkää siis on meininki tällä hetkellä täällä. Tänään ajatus on juosta kevyt palauttava lenkki ja venytellä taas kunnolla. Huomenna toivottavasti sitten ainakina jalat olisi kunnossa uutta voimatreeniä varten. Toivotaan nyt että tästä kaikesta on oikeasti hyötyä ja saan lisää voimaa.

Kesä on muutenkin julmaa aikaa tämän oikean ravinnon nauttimisen kannalta. Viime kesänä addiktoiduin pahasti erääseen jäätelöön ja nyt näyttää pahasti siltä, etten edelleenkään pysty vastustamaan kiusausta. Tilannetta ei helpota lainkaan se, että jäätelö on saanut reilu kauppa -merkin. Makeaa tekee heti mieli enemmän kun kerran on sortunut ja kierteen kurissapitämiseen menee älyttömästi energiaa. Toistaiseksi olen onnistunut vielä aika hyvin, pari jäätelöä on tullut syötyä, karkkia ei vieläkään.

Tehokkuutta juoksutreeniin ja heitto-ongelman ratkaisu

Kesäfiilis on tarttunut treenaamiseenkin ja yritän nyt entistä paremmin hyödyntää juoksulenkkejä osana treeniä. Personal trainer teki mulle aerobisen treeniohjelman sykerajoineen. Karvosen  kaavalla pystyn laskemaan (kunhan nyt ensin kertaan vähän prosenttilaskuja miehen tai googlen avulla) tarkat sykerajat eri treeneihin. Tätä kaavaa käyttävät kuulemma ihkaoikeat urheilijatkin joten huipulla ollaan tässä vähän niinkuin itsekin. ;) Sykerajoista tulee tämän kaavan avulla tarkemmat kuin niistä joita saadaan rasitustesteissä ja treenistä sitäkautta tehokaampaa. Koko systeemi perustuu leposykkeelle ja maksimisykkeelle. Ne pitää olla tiedossa jotta pääsee itse matemaattiseen meininkiin mukaan.

Tavoitteeni tälle kesälle on parantaa aerobista kuntoa ja pelitaitoja. Personal trainerin ohjelman ohella toinen merkittävä askel kohti juoksijan uraani oli juoksutrikoiden osto. Olen pitänyt trikoita kamalan näköisinä ja ajatellut, etten itse kehtaisi koskaan lähteä sellaisissa roskakatosta pitemmälle, mutta nyt jotenkin harhauduin sellaiset ostamaan. Parempi edelleen, etten vilkaisekaan peiliin ennen lenkille lähtöä sillä eiväthän ne nyt ihan minua pue oikeasti... Mutta joo, mahtavan kätevät ne on, juokseminen on paljon kevyempää ja mukavampaa ne päällä.

Ohjelmaan kuuluu vähintään kaksi juoksulenkkiä viikossa, toinen intervallitreeni ja toinen peruskestävyystreeni. Intervallissa teen neljä 2min pituista sykkeenkohotusta eri sykerajoilla niin, että vikassa spurtissa saavuttaisin sitten 90% sykkeen. Peruskestävyysharjoituksessa tulisi sitten jolkotella pienemmällä sykkeellä reilun tunnin ajan tasaisesti. Juostessa siis sykemittarista on tullut enemmän kuin vain tärkeä Harmittaa vain, että näen niin kovin huonosti tuon mittarin lukemia vauhdissa (etenkin jos on aurinkoinen ilma ja kuka nyt sateella viitsii juosta). Intervallitreenissä apuna on miehen upeasti miksaama treenimusiikki, jonka avulla tiedän tarkkaan, milloin on aika juosta täysiä ja milloin levätä. Mutta harmitusta aiheuttaa noiden eri sykeprosenttien toteutuminen spurteissa. On mentävä enemmänkin fiilis pohjalta, eli lisää juoksuvauhtia vähitellen treenin edetessä. Jos yrittäisin lukea sykemittarin lukemia täydessä vauhdissa, juoksisin todennäköisesti päin puuta tai kompastuisin omiin jalkoihini. En siis sitä kokeilekaan mutta rauhallisempien juoksuvauhtien aikana pystyn todennäköisesti tarkistamaan, mikä syke on heti spurtin jälkeen. Harmittaa tällainen säätö kun haluaisi tehdä treenin täysin oikein. Mutta minkäs teet, puhuvia mittareita on kuulemma olemassa mutta sellainen pitäisi tilata tuolta jostain ison veden takaa.

Hauskana yksityiskohtana juoksemisesta mainittakoon viime viikon reissuni Sulkavalla tätini luona. Hieno ajatukseni oli, että siellä pääsisi sitten oikein ajan kanssa juostajolkottelemaan kun hiekkateitä on tarjolla kilometreittäin ja muita treenimahdollisuuksia ei ole. Seudulla oli kuitenkin pyörinyt karhu enkä todellakaan uskaltanut lähteä yksinäni pois ihmisasutusten liepeiltä. Eli urheiluani vaikeuttaviin tekijöihin voidaan nyt lisätä karhukin, lista onkin jo varsin pitkä ja kattava. Samalla lomall totesin myös kuinka vaikea on ylipäätään uskaltautua juoksemaan noita kovimpia intervallispurtteja. Näöstä ei siinä haipakassa ole hyötyä, enemmänkin haittaa mutta jotenkin sitä kuitenkin pitäisi pysyä pystyssä ja ehjänä. Paras olisi varmaan juosta nuo aina jossain urheilukentällä, mutten tiedä miten noita ratoja oikein on vapaanakaan.

Pelitaitoja pääsen näillä näkymin kehittämään hyvin pienissä määrin tässä kuussa. Heinäkuulle saimme salivuoroja varattua, mutta pahasti näyttää siltä, ettei pääkaupunkiseudulla pääse mihinkään liikuntasaliin pelaamaan kesäkuussa. On kait vain tyydyttävä mielikuvaharjoituksiin aurinkotuolissa =) Leiriäkään ei ole kuin vasta heinäkuun lopulla joten vähiin jää maalipallon kilinä nyt.

Heitto-ongelmaan taisi kuitenkin löytyä ratkaisu viime viikolla. Leirillä fyysinen valmentajamme otti jollain hyperhienolla kameralla kuvia heitoistamme ja seuraavissa treeneissä sitten istuttiin alas ja katsottiin toistemme heittoja oikein ajan kanssa. Pelkäsin todella oman heittoni näkemistä mutta eihän se ihan niin kamalaa ollutkaan. Yllättävää oli, että pääosin heitto näytti ihan mallikkaalta, mitä nyt pallo nousee ehkä tarpeettomankin ylös takana ennen heittoa. Alkuun kukaan ei löytänyt virheasentoja heitostani mutta kun kuvaa hidastettiin riittävästi ja pysäytettiin siihen hetkeen kun pallo irtoaa kädestäni, huomattiin että pallo on ihan väärässä asennossa kädessäni heiton viime hetkillä. Kämmeneni ei suinkaan ole pallon alla vaan pallon ja itseni välissä sivulla. Tätä on vaikea selittää, mutta käännän ranteeni sisäänpäin heiton loppuvaiheessa ja pallo lähtee aivan väärin kädestä.

Onneksi pääsin heti seuraavana päivänä heittämään palloa ajatuksen kanssa ja vielä kun pelikaverit katsoivat vieressä heittoa sain jo parannettua ranteen asentoa. Ilmeisesti pelkään, että sormet osuvat lattiaan (tätäkin on tapahtunut ja se sattuu) joten käännän ne poispäin lattiasta viime hetkellä. Positiivista on, että kun heittoon keskittyy, käsi ei käänny ja heitto lähtee paljon rennommin ja kovempaakin. Pelitilanteessa tietenkin heitoista vain murto-osa onnistui joten paljon tekemistä tässä vielä on ennenkuin saan vian täysin korjattua. Mutta mahtavaa, että virhe löytyi ja saan vihdoin myös positiivisia kokemuksia heitostani.

Ennen kuun vaihteessa olevaa Espanjan turnausta on hieman käytävä päänsisäistä keskustelua liittyen tuohon turnausjännittämiseen ja etsittävä hieman lisätietoa keinoista joilla siitä pääsen irti. Kirjastoon ja googleen siis mars!